Länsi-Saksa (saks.Westdeutschland) on epävirallinen termi, jollaSaksan liittotasavaltaa (saks.Bundesrepublik Deutschland) kutsuttiin vuosina 1949–1990. Tällöin valtioon ei kuulunutSaksan demokraattisen tasavallan aluetta.Saksojen yhdistyessä vuonna 1990 Saksan demokraattisen tasavallan alueet liittyivät Saksan liittotasavaltaan, minkä seurauksena liittotasavaltaa on siitä lähtien kutsuttu lyhyesti Saksaksi.
Liittoutuneiden välien kiristyminen johti kuitenkinkylmään sotaan jarautaesirippu jakoi Saksan alueen kahtia. Alkuperäisenä suunnitelmana oli Saksan pitäminen yhtenä valtiona, mutta vastakkainasettelun vuoksi kolmesta länsiliittoutuneiden vyöhykkeestä tuli Saksan liittotasavalta (Bundesrepublik Deutschland,BRD tai ISO-standardin mukaisesti DEU) eli ”Länsi-Saksa” ja Neuvostoliiton vyöhykkeestäSaksan demokraattinen tasavalta (Deutsche Demokratische Republik,DDR) eli ”Itä-Saksa”. Saksojen vastakkainasettelu ja jako oli kylmän sodan merkittävin ilmenemismuoto. Entinen Saksan pääkaupunki,Berliini, jäi kokonaan Itä-Saksan ympäröimäksi ja se jaettiin kaupungin miehitysvyöhykkeiden perusteellaLänsi- jaItä-Berliiniin.
Neuvostoliiton toimeenpanemaBerliinin saarto sinetöi Saksan jaon.[1] Saksan liittotasavalta julistettiin perustetuksi 23. toukokuuta 1949 uuden perustuslain (Grundgesetz) myötä, pääkaupunkinaanBonn. Valtiosta tuliparlamentaarinendemokratia. Siihen kuuluivat sodan jälkeiset Yhdysvaltain, Ison-Britannian ja Ranskan miehitysalueet, jade jure myös muutWeimarin tasavallan osat. Elokuun vaalien jälkeen muodostettiin 20. syyskuuta 1949 ensimmäinen hallitus, jota johti liittokansleriKonrad Adenauer. Seuraavana päivänä valtio sai itsehallinnon tietyissä kysymyksissä. Huhtikuussa 1951 Saksa liittyi Ranskan,Italian jaBenelux-maiden kanssaEuroopan hiili- ja teräsyhteisöön.
Adenauer lopetti miehitysvaltojen toimeenpanemandenatsifikaation, joka päättyi virallisesti vuonna 1951, ja aloitti sotarikosten hyvittämisen (Wiedergutmachung). Länsi-Saksa alkoi maksaa korvauksia natsi-Saksan uhreille ja heidän jälkeläisilleen.[2] Toukokuussa 1952 länsiliittoutuneet ja Saksan liittotasavalta sopivat miehityksen virallisesta lopettamisesta ja liittohallituksensuvereniteetista.[3]
Kun Saksalle annettiin toisen maailmansodan jälkeiset sotakorvaukset anteeksi, sen talous nousi jyrkkään nousuun. Tätä kutsutaanLänsi-Saksan talousihmeeksi (Wirtschaftswunder).[4][5]
Korean sodan myötä Saksan tuotteiden kysyntä kasvoi. 1950-luvun lopulta lähtien se oli jälleen yksi maailman vahvimmista teollisuusmaista. 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla Saksan oma työvoima kävi niukaksi ja maahan tuli niin sanottuja vierastyöläisiä (Gastarbeiter) lähinnäTurkista jaKreikasta.
Korean sodan vuoksi Yhdysvallat vaati Saksaa rakentamaan puolustuksen puolustautuakseen Neuvostoliiton uhalta. Lähinaapurit olivat epäluuloisia Saksan historiallisen aggressiivisuuden vuoksi ja hiili- ja teräsyhteisön maat suunnittelivat muodostavansaEuroopan puolustusyhteisön (EDC) Ranskan pääministerinRené Plevenin ehdotuksesta.Saksan asevoimat olisivat olleet EDC:n alaisuudessa, mutta muut maat olisivat hallinneet omaa armeijaansa. EDC:stä solmittiin sopimus toukokuussa 1952, mutta se kaatui Ranskangaullistien vastustukseen. Tällöin Brysselin sopimuksen (1948) pohjalta muodostettiinLänsi-Euroopan unioni (WEU) ja Saksa sekä Italia saivat liittyä siihen. WEU:lla olisi oikeus rajoittaa jäsenmaidensa asevoimien kokoa, mutta näillä sopimuksen kohdilla ei kuitenkaan ole ollut käyttöä.
Liittotasavalta liittyiNatoon 9. toukokuuta 1955. Länsiliittoutuneiden joukot asetettiin Naton alaisuuteen, lukuun ottamatta Ranskan joukkoja, ja maa vetäytyi Naton komentorakenteesta vuonna 1966. Saksan uudelleenaseistautumisen vuoksi itäblokissa solmittiinVarsovan liitto.
Lontoon jaPariisin sopimusten myötä liittotasavallasta tuli ”täysin suvereeni” 5. toukokuuta 1955, vaikka entiset miehitysjoukot jäivät maahan, kuten myös Neuvostoliiton armeija Saksan demokraattisen tasavallan alueelle. Länsi-Saksan oma armeijaBundeswehr aloitti toimintansa marraskuussa 1955[1].Saarin protektoraatti liittyi liittotasavaltaan vuoden 1957 alusta sen kymmenentenä osavaltiona, oltuaan sitä ennen Ranskan valvonnassa.
Suuren koalition tarjoaman 2/3 parlamenttienemmistön myötä hyväksyttiin kiistellyt hätätilalait (Notstandsgesetze) 30. toukokuuta 1968. Lait sallivat hätätilanteessa rajoittaa liikkumisvapautta. Lain säätämistä vastustivat ankarasti opiskelijat, ammattiliitot, vapaat demokraatit ja ryhmä nimeltäNotstand der Demokratie (”Demokratia vaarassa”). OpiskelijaBenno Ohnesorg ammuttiinIranin šaahin vastaisessa mielenosoituksessa ja sosialistisen opiskelijaliitonRudi Dutschkea ammuttiin vuonna 1968Vietnamin sodan vastaisessa mielenosoituksessa. Radikaalit syyttivät kovista otteista Springerin konservatiivista lehdistöimperiumia. Vuodesta 1968 lähtien Saksassa toimi myös äärivasemmistolainen terroristijärjestöPunainen armeijakunta (Rote Armee Fraktion, RAF), joka sai julkisuudessa nimen Baader–Meinhof-ryhmä. Suuri osa alkuperäisen RAF:n johtajista pidätettiin 1972, jonka jälkeen RAF:n ”toinen sukupolvi” jatkoi kovemmilla otteilla saadakseen valtion vapauttamaan vangitut jäsenensä. Tämä kulminoitui vuonna 1977 niin sanottunaSaksan syksynä (Deutscher Herbst) teollisuusmiesHanns Martin Schleyerin jaLufthansan lentokoneen kaappaukseen.
Ennen 1970-lukua Saksan liittotasavallan niin sanotunHallsteinin opin mukaan DDR:n tunnustamisesta seurasi automaattisesti välien katkaisu. Bonnin hallituksen näkemyksen mukaan se yksin edusti saksalaista kansakuntaa. Tämä oli ongelmallista muun muassa Suomelle, jolle liittotasavalta oli tärkeä kauppakumppani.
Kahden Saksan suhteet pysyivät jäätävinä, kunnes sosiaalidemokraattinen liittokansleriWilly Brandt aloitti 1970-luvulla idänpolitiikkansa (Ostpolitik), joka tähtäsi suhteiden luomiseenItä-Euroopankommunistimaihin. Brandtin politiikka pyrki lähentämään Saksoja ja mahdollistamaan yhteydenpidon esimerkiksi eri maihin jääneiden perheenjäsenten kesken, muttei kuitenkaan Saksojen yhdistämiseen.
Neuvostoliiton ja Saksan välillä solmittiin Moskovan sopimus 12. elokuuta 1970 sekäPuolan ja Saksan välillä Varsovan sopimus 17. toukokuuta 1970, joissa osapuolet pidättäytyivät voimankäytöstä ja tunnustivat sodanjälkeiset rajat, erityisestiOder–Neisse-linjan, joka määritteli rajan DDR:n ja Puolan välillä. Liittoutuneiden välillä solmittiinneljän vallan sopimus Berliinistä 3. syyskuuta 1971 ja kauttakulkusopimus (Transitabkommen) toukokuussa 1972, joka määritteli Berliinin aseman.
Suhteet paranivat, ja Saksat tunnustivat toistensa olemassaolon perussopimuksella (Grundlagenvertrag) vuonna 1972. Valtioiden tunnustettua toisensa ja liittotasavallan luovuttua aluevaateistaan Puolan ja Neuvostoliiton eduksi sekä Saksan liittotasavalta että DDR otettiinYhdistyneiden kansakuntien (YK) jäseniksi syyskuussa 1973.
Brandt joutui eroamaan vuonna 1974, kun eräs hänen henkilökunnastaan paljastuiStasin vakoojaksi. ValtiovarainministeriHelmut Schmidt muodosti hallituksen. Hän oli liittokanslerina vuosina 1974–1982 FDP:n tuella. Schmidt tuki vahvasti Euroopan yhteisöä ja Atlanttista yhteistyötä ja omaistautui Euroopan poliittiselle yhdentymiselle Yhdysvaltain partnerina.
Lokakuussa 1982 SPD–FDP-koalitio hajosi ja FDP liittoutui CDU/CSU:n kanssa valitsemaan CDU:nHelmut Kohlin liittokansleriksi.Maaliskuun 1983 vaaleissa CDU/CSU jäi kuitenkin ehdottomasta enemmistöstä javihreät pääsivät ensi kertaa parlamenttiin.
Kesällä 1989 DDR:ssä tapahtui nopeita yhteiskunnallisia mullistuksia. Kasvava joukko itäsaksalaisia muutti Saksan liittotasavaltaanUnkarin kautta sen uudistusmielisen hallituksen avattua rajansa. Maastamuutto ja kiihtyvät suurmielenosoitukset tuottivat DDR:lle paineita politiikan muutokseen. DDR:n johtajaErich Honecker oli pakotettu eroamaan lokakuussa, ja 9. marraskuuta DDR:n viranomaiset odottamatta sallivat itäsaksalaisten siirtymisen Länsi-Berliiniin ja Saksan liittotasavaltaan. Tätä hetkeä kutsutaanBerliinin muurin kaatumiseksi.
Muurin kaatumisen jälkeen Saksojen yhdistyminen järjestettiin nopeasti. Uusia rajanylityspaikkoja avattiin Berliinin muuriin ja pitkin Saksojen välistä rajaa, ja sadattuhannet ihmiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Se johti kiihtyvään uudistusprosessiin DDR:ssä ja lopulta DDR:n liittämiseen Saksan liittotasavaltaan 3. lokakuuta 1990.
Miehitysvallat vetäytyivät Saksasta virallisesti 15. maaliskuuta 1991. Yhdysvalloilla ja Isolla-Britannialla on kuitenkin edelleen tukikohtia Saksan alueella Nato-yhteistyön nimissä.
↑abHentilä, Seppo: Kylmän sodan, muurien murtumisen ja uuden epävarmuuden aika, s. 959-960. Teoksessa Maailmansodan pikkujättiläinen. WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-30602-4
↑Sillantaus, Teppo: Miljoona tavallisia natseja. Saksa vuonna 1945 tosiaan tarvitsi denatsifikaatiota toisin kuin Ukraina nyt. Helsingin Sanomat. Kuukausiliite, 4.6.2022.
↑Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958, s. 205. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9
Hentilä, Seppo:Kaksi Saksaa ja Suomi: Saksan-kysymys Suomen puolueettomuuspolitiikan haasteena. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003.ISBN 951-746-465-7
.svg)
.svg)