Saksan liittotasavalta piti koko Berliiniä omanaosavaltionaan, jollainen kaupungin länsiosa käytännössä olikin. Myösvoittajavaltojen kesken Berliinin oikeudellinen status oli kiistanalainen. Länsiliittoutuneiden tulkinnan mukaan koko Berliinissä ylintä valtaa käyttivät neljä miehitysvaltaa eikä kumpikaan Saksa. Sekä Itä-Saksa että Neuvostoliitto puolestaan katsoivat, että Itä-Berliini kuului Itä-Saksan alueeseen ja että miehitystila jatkui ainoastaan Länsi-Berliinissä.
Käytännössä länsiliittoutuneet eivät kuitenkaan enää Saksan liittotasavallan itsenäistyttyä juuri puuttuneet Länsi-Berliinin hallintoon, vaikka yhä ylläpitivätkin siellä sotaväenosastoja. Länsi-Berliinillä oli omaparlamenttinsa (edustajainhuoneensa) ja pormestarinsa, jotka päättivät myös lainsäädännöstä, mutta periaatteessa toimivat vain liittoutuneiden suostumuksella.
Vuonna 1971 länsiliittoutuneet ja Neuvostoliitto tekivät Länsi-Berliinin asemaa koskevanneljän vallan sopimuksen, jolla kaupungin laillista asemaa pyrittiin edes jossakin määrin selkiyttämään. Sen mukaan Länsi-Berliiniä ei pidetty osana Saksan liittotasavaltaa, mutta tunnustettiin sen ja liittotasavallan välinen ”läheinen yhteys”. Sopimuksella pyrittiin myös varmistamaan kulkuyhteydet Länsi-Berliinin ja Saksan liittotasavallan välillä. Kansainvälisistä sopimuksista seurasi kuitenkin, että Saksan liittotasavallan perustuslaki (Grundgesetz) ei ollut voimassa Länsi-Berliinissä. Myöskään mitkäänliittopäivien säätämät lait eivät tulleet voimaan Länsi-Berliinissä, ennen kuin Länsi-Berliinin edustajainhuone oli ne erikseen hyväksynyt. Länsi-Berliinistä valittiin edustajia liittopäiville, mutta näillä edustajilla ei ollut siellä äänioikeutta. Vuoden 1971 sopimuksessa sanottiin nimenomaan, että liittopäivät eivät saaneet kokoontua Länsi-Berliinissä, vaikka sitä ennen ne olivat usein niin tehneet.
Saksan liittotasavallan ja Länsi-Berliinin välillä oli vapaa liikkumisoikeus sikäli kuin maantieteelliset olosuhteet eivät sitä estäneet. Kulku näiden välillä oli sallittua tiettyjä reittejä pitkin. Jokainen ulkomaalainen, joka oli saanut Saksan liittotasavallanviisumin, oli oikeutettu matkustamaan myös Länsi-Berliiniin, mikä viisumissa erikseen mainittiinkin. Saksan demokraattisen tasavallan ylläpitämät rajamuodollisuudet kuitenkin hidastivat maaliikennettä, minkä vuoksi varsin suuri osa Länsi-Berliinin ja Saksan liittotasavallan välisestä liikenteestä tapahtuilentoteitse. Kansainvälisissä sopimuksissa kuitenkin kiellettiin saksalaisia lentoyhtiöitä kuten länsisaksalaistaLufthansaa sekä itäsaksalaistaInterflugia lentämästä Länsi-Berliiniin, joten lentoliikenne oli kokonaisuudessaan yhdysvaltalaisten, brittiläisten ja ranskalaisten lentoyhtiöiden hallussa.
Länsiberliiniläiset olivat Saksan liittotasavallan kansalaisia, mutta heidät oli vapautettuasevelvollisuudesta. Osittain tästä syystä kaupunkiin muuttikin suuri joukko nuoria erilaistenvastakulttuurien kannattajia. Länsiberliiniläistenhenkilöllisyystodistuksissa ei ollutSaksan liittotasavallan vaakunaa. Vuoden 1971 neljän vallan sopimuksen mukaan länsiberliiniläiset saivat myös esimerkiksi urheilukilpailuissa muodostaa yhteisen joukkueen Saksan liittotasavallan kanssa.
Länsi-Berliinillä oli omapostilaitos, joka kuitenkin käytännössä toimi läheisessä yhteydessä liittotasavallan postilaitoksen kanssa. Myös kansainvälisessä puhelinliikenteessä Länsi-Berliinillä oli samasuuntanumero (49) kuin liittotasavallalla, mihin liittyi paikkakuntakohtainen suuntanumero (0)30.
Kansainvälisissä sopimuksissa, jotka Saksan liittotasavalta allekirjoitti vuoden 1971 jälkeen, oli säännöllisesti neljän vallan sopimukseen viittaava erityinenLänsi-Berliinin lauseke, joka koski sitä, millä ehdolla sopimus voitiin saattaa voimaan myös Länsi-Berliiniä koskevaksi.[1]
Ennen jakoa, vuoden 1920 alueliitoksesta lähtien Berliiniin oli kuulunut 20 hallintoaluetta (Bezirke). Jaon yhteydessä niistä kahdeksan tuli kuulumaan Neuvostoliiton, kuusi Yhdysvaltain, neljä Britannian ja kaksi Ranskan miehitysvyöhykkeeseen. Muut paitsi Neuvostoliiton miehitysvyöhyke muodostivat myöhemmin Länsi-Berliinin, johon kuuluivat seuraavat hallintoalueet:
