Schistocerca gregaria. Yllä yksinään elävä muoto, alempana sama laji parveilevana.
Kulkusirkka on yleisnimi joukolleheinäsirkkalajeja. Näillä lajeilla on tapanamuodostaa ajoittain valtavia parvia, jotka vaeltaessaan ravinnon perässä aiheuttavat tällöin mittavia vahinkoja viljelyksille syöden hyvin lyhyessä ajassa käytännössä kaiken vihreän kasvillisuuden. Kulkusirkkaparvi voi peittää satojen neliökilometrien kokoisen alueen, ja siihen voi kuulua miljoonia kulkusirkkoja.[1]
Kulkusirkkojen parveilu käynnistyy, kun tavallisesti rauhallisissa erakkona elävissä heinäsirkoissa tapahtuu muutos, joka vaikuttaa paitsi eläimen käyttäytymiseen myös niiden ulkonäköön. Erikoinen käytös on ilmeisesti sopeutuma, jolla heinäsirkkapopulaatio vastaa sirkkojen lukumäärän liialliseen kasvuun.Cambridgen yliopiston tutkijat osoittivatSchistocerca gregaria -lajilla, että heinäsirkka, jonka takajalat altistuvat kosketukselle useita kertoja minuutissa neljän tunnin ajan, muuttuu parveilevaksi kulkusirkaksi.[2]
Kulkusirkat ovat olleet merkittävä haitta maanviljelylle, ja ne mainitaan myösRaamatussa yhtenä suurista vitsauksista.
Pohjoisamerikkalainen kalliovuorten kulkusirkkaMelanoplus spretus kuoli tuntemattomasta syystä sukupuuttoon 1800-luvun lopulla, ja viimeinen havainto lajin elävästä yksilöstä tehtiin vuonna1902. Eräänä mahdollisena syynä häviämiseen pidetään maanviljelyn leviämistä alueille, joille sirkat munivat. Kalliovuorten kulkusirkan parvet ovat saattaneet olla yksilömäärältään suurempia kuin millään muulla kulkusirkkalajilla. Nykyään Pohjois-Amerikka on Antarktiksen ohella ainoa manner, jolla ei esiinny kulkusirkkoja.
