Timanttireunukselliset ammoniittikorut (riipukset ja korvakorut) istutettuina 14 karaatin kultaan.Englannin kuningatar Henrietta Marian helmikorut, 1660.
Eri tavoin käytettäviä korulajeja ovat muun muassa riipukset, ketjut, helminauhat, ranne-, nilkka- korva- ja nenärenkaat,rintakorut, hiussoljet ja vyönsoljet.
Kulta on pitkään ollut tärkeä korujen valmistusaine. Muita suosittuja korumetalleja ovathopea ja nykyaikana jopaplatina, jota muinaisaikojen menetelmin ei voitu valmistaa. Nykyisin koruissa käytettyyn kultaan on seostettu vaihteleva määrä hopeaa, mikä vaikuttaa paitsi metallin väriin, myös koruesineen kovuuteen ja kulumiskestävyyteen. Metallikoruun liitetään useinlasia,helmiä tai hiottujajalokiviä.
Nykyaikana joudutaan korujen valmistuksessa huolehtimaanEU:nnikkelidirektiivin94/27/EY määräysten vuoksi siitä, ettäihoa vasten kosketuksessa käytetty koru ei pääse altistamaan käyttäjäänsänikkeliallergialle.
Turvallisuus- ja kemikaalivirasto on rajoittanut korujen allergisoivuutta myynti- ja maahantuontisäädöksillä.Nikkelin,kadmiumin ja kadmiumyhdisteiden, sekälyijyn ja lyijy-yhdisteiden käyttöä rajoitetaan myös EU-lainsäädännöllä. Nämä säädökset eivät koske antiikkikoruja, eli ennen 10.12.1961 valmistettuja koruja.[2]
Kullan tuotanto kuluttaa paljon luonnonvaroja. Kultaistasormusta varten saatetaan joutua louhimaan kolme-neljä tonniamalmia, ja se käsitelläänsähköllä ja puhtaallavedellä. Kultasormuksen valmistus uudesta raaka-aineesta on satoja kertoja kuluttavampaa kuin kierrätetystä kullasta valmistetun sormuksen tekeminen.[6]
↑Kielitoimiston sanakirja. (Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0) Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5
