Adenauer valittiin 1906 Kölnin kaupungin avustavaksi pormestariksi (saks.Beigeordneter).[2] Hän oli vuodesta 1906 aktiivinen katolisessaZentrum-puolueessa, joka oli tuolloinkatolisenReininmaan merkittävin puolue. Adenauer oli Kölnin ylipormestari 1917–1933 ja Preussin valtioneuvoston presidentti vuosina 1920–1933. Valtioneuvosto (saks.Staatsrat) oli valtiollinen perustuslakielin, jossa olivat edustettuina Preussin provinssit ja muut sen alaisuuteen kuuluvat alueet. Ollessaan Kölnin ylipormestarina Adenauer harrasti myös keksintöjen tekemistä. Hän kehittiensimmäisen maailmansodan pula-aikana kölniläisenpettuleivän, ”Kölner Brot”, ja hankki keksinnölleen myös patentin. Adenauerin merkitys Preussin ja Saksan politiikassa 1920-luvulla oli huomattava. Hän kieltäytyi valtakunnankanslerin virasta vuonna 1926 ja jäi mieluummin Kölnin ylipormestariksi.
Adolf Hitler oli jo noussut valtaan, kun Adenauer määräsi keväällä 1933hakaristiliput poistettaviksi KölnistäReinin yli meneviltä silloilta. Maaliskuussa 1933kansallissosialistit erottivat Adenauerin ylipormestarin virasta ja kielsivät häntä oleskelemasta Kölnin hallintopiirin alueella. Vuonna 1934 oli Adenauer lyhyen aikaa pidätettynä niin sanotunRöhm-puhdistuksen yhteydessä. Valtaosan Hitlerin valtakaudesta Adenauer eli politiikasta syrjässä kotonaan Rhöndorfissa ja vietti aikansa lähinnä ruusuja kasvattaen. Hitleriä vastaan 20. heinäkuuta 1944 kohdistuneenepäonnistuneen attentaattiyrityksen jälkimainingeissa Adenauer pidätettiin, koska hänellä epäiltiin olleen yhteyksiä attentaatin suorittaneisiin oppositiopiireihin. Adenauer vapautettiin marraskuussa 1944.
Keväällä 1945 yhdysvaltalaiset miehitysjoukot määräsivät Adenauerin Kölnin ylipormestariksi. Tässä virassa hän oli syksyyn 1945, jolloin brittiläiset miehitysjoukot (Köln kuuluibrittiläiseen miehitysvyöhykkeeseen) erottivat Adenauerin erimielisyyksien vuoksi.
Adenauer valittiin tammikuussa 1946CDU:n puheenjohtajaksi brittiläisellä miehitysvyöhykkeellä. Vuonna 1948 hänet valittiin Saksan uutta peruslakia valmistelevan parlamentaarisen neuvoston (saks.Parlamentarischer Rat) puheenjohtajaksi. Vuonna 1949 hän oli SPD:nKurt Schumacherin vastaehdokkaana liittokansleriksi. Hänet valittiin niukimmalla mahdollisella enemmistöllä: hänen oma äänensä ratkaisi. Vuonna 1950 hänet valittiin CDU:n puheenjohtajaksi liittotasolla.
Adenauerin kanslerikauden alkuajan tärkeimpiä tavoitteita oli Saksan jälleenrakentaminen. Adenauerin talouspolitiikan peruspilari oli Saksan liittotasavallan ehdoton suuntautuminen läntiseen maailmaan Yhdysvaltojen johdolla sekä pyrkimys eurooppalaiseen integroitumiseen demokratian pohjalta. Varsinkin suhteet Ranskaan olivat Adenauerille erityisen tärkeät.[1]
Saksan yhdistyminen ja avoimet rajakysymykset (Saksan itäalueetOder–Neisse-linjan itäpuolella) pystyttiin Adenauerin mukaan ratkaisemaan ainoastaan yleiseurooppalaisen integraatiokehityksen puitteissa. Adenauerin visio oli taloudellisesti niin vahva läntinen Eurooppa, että sillä olisiNeuvostoliiton vaikutusvallan alaisille valtioille pitkällä aikavälillä vastustamaton vetovoima. Länsi-Euroopan tuli toisaalta olla sotilaallisesti niin vahva, ettei Neuvostoliitto uskaltaisi hyökätä länteen. Adenauerin visio oli eurooppalaisen armeijan luominen. Tämän hankkeen kariuduttua muun muassa Ranskan valtiopäivien vastustukseen Adenauer ajoi aktiivisesti ja menestyksekkäästi Saksan liittotasavallan sotilaallista varustautumista 1950-luvun alkupuolella erittäin voimakasta, puoluerajat ylittävää oppositiota vastaan.
Jyrkkänäkommunismin vastustajana tunnetun Adenauerin kanslerikauden idänpolitiikan peruspilari oli niin sanottuHallsteinin oppi. Opin mukaan ainoastaan Saksan liittotasavallalla oli oikeus edustaa Saksaa. Saksan demokraattista tasavaltaa eli Itä-Saksaa ei tunnustettu Adenauerin aikana edes valtioksi. Hallsteinin opin pohjalta suhteet Itä-Euroopan maihin sekä moniin niin sanotunkolmannen maailman maihin pysyivät ongelmallisina koko Adenauerin kanslerikauden. Vain Neuvostoliittoon solmittiin 1955 diplomaattisuhteet. Hallsteinin opista huolimatta Adenauer itse ei uskonut Oder–Neisse-linjan itäpuolella olevien alueitten palauttamiseen. Reininmaalaisena katolilaisena hän lisäksi vierasti myös muuta itäistä Saksaa, sillä se oli hänelle vanhaa Preussia, joka oli alistanut Reininmaata Wienin kongressista vuoteen 1945.
Adenauer pyrki parantamaan suhteet myösjuutalaisiin. Vuonna 1952 solmittiin Saksan liittotasavallan jaIsraelin välinen valtiosopimus, jonka perusteella Saksan liittotasavalta maksoi Israelin valtiolle korvauksia vuosina 1933–1945 tehdystäkansanmurhasta.
Adenauer kävi ensimmäisellä vierailullaan Berliinissä 16. huhtikuuta 1950.[3] Hänet valittiin liittokansleriksi toistamiseen 9. lokakuuta 1953.[4]
Nato-sopimuksen allekirjoittamistilaisuusPariisissa vuonna 1954.
1950-luvun alusta lähtien Adenauerin kauden Saksan liittotasavaltaa leimasiSaksan talousihmeeksi sanottu valtava talouskasvu ja elintason nousu. Saksan talouden menestyksen arkkitehtina voidaan pitää talousministeriLudwig Erhardia. Sisäpoliittisia ongelmia olivat ennen kaikkea suhteet Itä-Saksaan ja Neuvostoliittoon, Hitlerin valtakauden aikaisten organisaatioiden jäsenten integroituminen yhteiskuntaan sekä jälleenvarustautuminen. Liittotasavallan länsisuuntautuminen huipentui vuonna 1955 siihen, että länsivallat tunnustivat Saksan liittotasavallan suvereniteetin, tosin rajoituksin, sekäNatoon liittymiseen. Samalla kuitenkin pyrittiin ”Geneven hengessä” parantamaan ja kehittämään suhteita Neuvostoliittoon. Vuonna 1957 solmittiin niin sanotutRooman sopimukset, jotka olivat eurooppalaisen integraatiokehityksen perusta.
Kun yleispoliittinen ilmapiiri oli hyvä, Adenauer ja CDU saivat vuoden 1957 vaaleissa ehdottoman enemmistön.
Vuonna 1961 Adenauer valittiinBerliinin muurin rakentamisen jälkimainingeissa liittokansleriksi neljännen kerran. CDU oli menettänyt ehdottoman enemmistön, ja Adenauer joutui hyväksymään yhteistyön vapaiden demokraattienFDP kanssa. Niin sanotunDer Spiegel -skandaalin yhteydessä Adenauer joutui kasvavan kritiikin kohteeksi, koska hän – ilman minkäänlaisia todisteita – syytti kyseisen aikakauslehden julkaisijaaRudolf Augsteinia maanpetturuudesta. Nykyisen käsityksen mukaan Adenauerin varsin patriarkkinen hallitustyyli ei enää vastannut ajan henkeä. MyösHallsteinin oppi alkoi jo tuolloin – Neuvostoliiton menestyksellisen ulkopolitiikan johdosta – olla haitaksi. Adenauerin suosio alkoi laskea. Vapaiden demokraattien ministereiden jätettyä liittohallituksen väliaikaisesti Adenauer joutui hallituskriisin lopettamiseksi lupautumaan eroamaan vuoden 1963 aikana.
Vuonna 1959 Ranskan presidentiksi valitunCharles de Gaullen kanssa Adenauerilla oli erittäin tiiviit suhteet, vaikka hän vieroksui tämän kansallismielisyyttä. Ranskan kanssa solmittiin ystävyyssopimus,Élysée-sopimus, vuonna 1963.
Adenauer erosi liittokanslerin virastaan lokakuussa 1963 ja kristillisdemokraattisen puolueen puheenjohtajan virasta 21. joulukuuta 1965. Hän vietti elämänsä viimeiset vuodet – jälleen ruusuja kasvattaen – Rhöndorfissa Bonnin lähellä. Adenauer kuoli 19. huhtikuuta 1967.[1][5]
Jälkikäteen arvioiden Adenauerin valtakauden voidaan katsoa olleen Saksan liittotasavallan ja eurooppalaisen integroitumisen kannalta ainutlaatuisen tärkeä. Adenauer loi patriarkaalisella hallitustavallaan saksalaisiin sodan jälkeen uutta uskoa tulevaisuuteen. Nykyvalossa Adenauerin kautta voidaan arvostella sen suhteen, että Hitlerin kautta ei työstetty henkisesti. Siinä lienee yksi syy 1960-luvun lopulla Saksassa tapahtuneeseen opiskelijoiden radikalisoitumiseen.
Perustellusta kritiikistä huolimatta Adenauerin merkitystä Saksan sodanjälkeisessä historiassa ei voida kiistää. Hän nauttii edelleen saksalaisten keskuudessa suurta arvostusta.
Vuonna 2003 Adenauer valittiin Saksan television äänestyksessä kaikkien aikojen suurimmaksi saksalaiseksi.[6]
