Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliintarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä neohjeen mukaan.
Tarkennus:pitkiä lähteettömiä pätkiä ja paljon numerotietoja ilman viitteitä
Tämän artikkelin tai sen osankieliasua on pyydetty parannettavaksi. Voit auttaa Wikipediaaparantamalla artikkelin kieliasua.
Kenotsooinen maailmankausi elielämän uusi aika ongeologinen ajanjakso, joka alkoiliitukauden lopun joukkotuhosta noin 65 miljoonaa vuotta sitten ja jatkuu edelleen. Tälle nykyiselle maailmankaudelle on ollut tyypillistänisäkkäiden kehitys sen alkuvaiheen pienistäpäästäisen jamajavan kokoisista eläimistäkirahvin,norsun javalaiden kaltaisiksi suurnisäkkäiksi. Kaudella on esiintynyt nykyistä suurempiakin maanisäkkäitä, esimerkiksiBaluchitherium. Nisäkkäidenevoluutio oli täydessä vauhdissaselvennä noin 5 miljoonaa vuotta liitukauden lopun joukkotuhon jälkeen.
Kauden alussailmasto oli huomattavan lämmin ja alun kuivuuden jälkeenselvennä todella kostea, mutta alkoi kauden edetessä viiletä ja kuivua. Jaksolliset, alle miljoonan vuoden mittaiset lämpötilan vaihtelut voimistuivat kauden lopullajääkausiksi. Metsää kuivemmat ruohoa kasvavatsavannit jaarot valtasivat alaa. Tämä mahdollisti esimerkiksihevosen kehityksen.Kädelliset kehittyivätihmisapinoiksi.Ihminen kehittyi aivan kauden lopulla.
Geologinen yhteisö sopi nykyisestä kolmijaosta (paleogeeni-,neogeeni- ja kvartäärikausi) vuonna 2009. SamallaGela-vaihe siirrettiinplioseenistapleistoseeniin, jolloin kvartäärikauden alku siirtyi ajanjaksoltaan oletettua aikaisemmaksi, 1,8 miljoonan vuoden takaisesta 2,6 miljoonan vuoden takaiseksi. Tertiäärikauden käsite ei sisälly nykyiseen viralliseen jaotteluun, mutta puheessa siihen viitataan vielä yleisesti.
Kenotsooisen maailmankauden kahdeksan epookkia (eepokkia) on nimetty eläimistön monimuotoisuuden mukaan kreikaksi. Esimerkiksi eoseeni tarkoittaa nykyisen nisäkäseläimistön sarastuksen aikaa (kreikaneos, "sarastus"), jolloin ei ollut nykyisen kaltaisia nisäkkäitä. Plioseeni tarkoittaa aikaa, jolloin oli enemmän nykynisäkkäitä kuin aiemmin (pleios, "enemmän").
Paleoseenipaleos, muinainen
Eoseenieos, sarastus
Oligoseenioligos, muutama
Mioseenimeion, vähemmän
Plioseenipleion, enemmän
Pleistoseenipleistos, eniten
Holoseeni,holos, kokonaan, kaikki
OravamainenPurgatorius, jota pidetään kädellisten edeltäjänä.Uintatherium, varhaiseneoseenikauden nisäkäs, joka muistutti sarvikuonoa. Se eli Pohjois-Amerikassa arviolta noin 52 miljoonaa vuotta sitten. Tämän tyyppiset jättimäiset sarvelliset kasvinsyöjänisäkkäät olivat varhaiselle kenotsooisella kaudelle tyypillisiä.Thylacosmilus oli plioseenikaudensapelihammaskissa, joka kuului pussieläimiin. Se oli kehittänyt samalla tavoin sapelihampaat kuin varsinaiset nisäkkäät, esimerkiksiSmilodon.
Tyypillisiä pieniä hyönteissyöjiä olivatLeptictidium-tyyppiset hiemanpäästäistä muistuttavat leptikidit, jotka elivät Euroopassa 75–34 miljoonaa vuotta sitten. Paloseenikaudelle eli oravaa muistuttava kädellisten edeltäjäPurgatorius. Nisäkkäiden evoluutio tuotti noin kymmenessä miljoonassa vuodessa dinosaurusten tuhon jälkeen jättiläismäisiä muotoja. Jättinisäkkäät olivat yleisiä savanneilla ja viileissä ilmastoissa. Viileässä suuri koko varastoi lämpöä, ja savannilla suuret kasvinsyöjänisäkkäät ovat puolustuskykyisempiä. Jättiläiset pedot saavat saalista helpommin. Suurikokoinen nisäkäs sietää ajoittaista ravinnon puutetta paremmin kuin pieni. Eoseenin merissä eli alkukantainen valasBasilosaurus, joka oli kehittynyt eri vaiheiden kautta liitukauden jälkeen.
Pohjois-Amerikassa ja Euraasiassa kehittyi jättiläismäistä sarvikuonoa muistuttavia brontoteerejä 50–30 miljoonaa vuotta sitten.Uintatherium oli eräs jättisarvikuono Pohjois-Amerikassa ja Itä-Aasiassa 52–36 miljoonaa vuotta sitten. Alkaallinen koiramainenHyaenodon muistutti ehkä suden ja karhun risteytystä, ja se eli Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa 41–21 miljoonaa vuotta sitten. KoiramainenAndrewsarchus eli Mongoliassa 40–35 miljoonaa vuotta sitten. Se oli suurin koskaan maalla elänyt petonisäkäs- Andrewsarchus oli 1,9 metriä korkea ja ehkä 500 kiloa painava, nykykissapedot vain 1,0–1,2 metriä korkeita ja 120–250 kiloa painavia.Indricotherium oli valtava, kirahvimainen sarvikuono joka eli 30–25 miljoonaa vuotta sitten. Sen lähisukulaisia eli Amerikassa vielä viime jääkaudella.Macranchenia eli Etelä-Amerikassa 7 000 000 – 20 000 vuotta sitten.Gigantopithecus oli jättiläismäinen Kaakkois-Aasiassa 6 000 000 – 100 000 vuotta sitten. Kylmiin jääkauden oloihin sopeutunutvillasarvikuono eli Euraasiassa 500 000 – 10 000 vuotta sitten.
Suurijoukkosukupuutto pyyhki Maata eoseenin lopuilla. Se saattoi liittyä asteroiditörmäykseen. Samoihin aikoihin tapahtui merivirtojen muutoksia ja ilmasto kylmeni.Heinäkasvit ilmestyivät. Valtavat ruohotasangot levittäytyivät Maan pinnalle.
Oligoseenikaudella ilmestyivät ensimmäiset nykyisen hevosen näköiset ja sukuiset eläimet, joilla oli kolme varvasta. Mioseenilla ja plioseenilla oli lyhytkärsäisiä norsueläimiä. Näihin aikoihin ilmasto kuivui edelleen. Evoluutio tuotti ruohoaroille gaselleja ja nopeita hevosia sekä niitä takaa ajavia kissa- ja koiraeläimiä.Sapelihampaat kehittyivät moneen kertaan eri eläinlajeille. Norsueläimistä tuli suuria. Kehittyimastodontti jamammutti. Kauden lopulla kädellisten kehitys johti ihmisapinoiden, apinaihmisten jaihmisen syntyyn. Plioseenilla eli Afrikassa eteläapinoita, joista kehittyi jo ennen pleistoseenia nykyihmisen edeltäjiä.
Mannerliikunnot määräsivät pitkältiilmastoa kenotsooisella maailmankaudellakin, sillä mantereet ohjaavat Maan lämpötilaeroja tasaavienmerivirtojen kulkua. Ilmastoa piti lämpimänä muun muassa Euroopan ja Afrikan välissä kulkeva lämmin merivirta. Korkealla oleva meri imi itseensä auringon säteilyä enemmän kuin nyt, sillä se peitti maasta suuremman alan.
Kenotsooisen kauden alun ilmasto lämpeni entisestäänpaleoseenikauden lopussa, jolloin koettiin geologisesti katsoen lyhyt lämpöhuippuPETM. Noin 55,5 miljoonaa vuotta sitten lämpötila kohosi keskileveyksillä rajusti noin 4–8 °C noin 10 000 vuodessa. Etelämantereen lähellä valtameri kuumeni 10 °C.lähde? Pohjoisnavan lähelle ilmestyi subtrooppisia leviä, kun veden lämpö nousi siellä 23 °C. Syvämeren pieneliöstöä kuoli, ilmasto kuivui. Noin 150 000 vuoden kuluttua alusta PETM oli ohi.
Valtavan kuuman PETM:n aiheutti luultavasti kasvihuonekaasujen vapautuminen syvämerenmetaaniklatraattimineraaleista. Tämä oli saanut alkunsa valtavian tulivuorenpurkausten aiheuttamasta kasvihuone-ilmiöstä. Maapallon ilmasto oli paleoseenilla ja eoseenilla nykyistä huomattavasti lämpimämpi ja kosteampi. Napojen japäiväntasaajan välinen lämpötilaero oli melko pieni, huomattavasti nykyistä pienempi. Varsinkin merien pohjavedet olivat huomattavasti nykyistä lämpimämpiä. Maapallolla oli laajoja metsiä.
Pian kuuman PETM:n jälkeen koettiin vielä pitkä, lämmineoseenin lämpötilaoptimi, minkä jälkeen Maa alkoi hiljalleen jäähtyä[1] ja syvävesi jäähtyi ennen ensimmäistä oligoseenin suurta romahdusta jopa yli 6 C[2].
Eoseenikaudellakin lämmin merivirta pääsi vapaasti kiertämään Maan päiväntasaajan lähellä, koska Afrikka oli silloin irti Euraasiasta ja Pohjois- ja Etelä-Amerikka erillään toisistaan. Silloin meren alla olleen olleen Mesoamerikan kautta pääsi kulkemaan myös Tyyneltämereltä vastavirta, joka alensi Atlantin suolapitoisuutta ja piti Maan ilmastoa tasaavantermohaliinikierron vakaana. Intia ei ollut vielä törmännyt Aasiaan noin 45 miljoonaa vuotta sitten.[3] Etelämantereen ympärillä kiertävät kylmät virtaukset olivat rikkonaisia Australian ja Etelä-Amerikan läheisyyden takia. Mahdollisesti noin 40 miljoonaa vuota sitten Etelä-Amerikan ja Etelämantereen välillä oli kannas.[4]
Noin 50 miljoonaa vuotta sitten Etelämantereen vuoristot alkoivat jäätiköityä. Tällöin eteläisen Tyynenmeren pintaveden lämpötila oli 18–20 °C[7]. Ilmasto alkoi viiletä jo keskisellä eoseenikaudella eoseenin optimin päätyttyä. Noin 45 miljoonaa vuotta sitten Etelämanner ja Etelä-Amerikka erosivat toisistaan, kun Drakensalmi syntyi[8].
Maan lämpötilakehitys viimeisen 65 miljoonan vuoden aikana. Aika-asteikkona vaaka-akseliMillion years ago, miljoonaa vuotta sitten. Pystyasteikkona delta-O18 eli raskaan hapen osuus, joka riippuu lämpötilasta. Pystyasteikolla myös sinisellä merkitty Vostok-jäänäytteestä päätelty lämpötila. Hyvin lämmintä oli eoseenikaudeneocene alussa. Etelämanner jäätyi ja suli oligoseenikaudellaoligocene, ja jäätyi uudestaan mioseenikaudellamiocene. Siitä lähtien Maan lämpötila on alentunut ja jaksolliset vaihtelut lisääntyneet nykyajankasvihuoneilmiöön asti.
Ensimmäinen vaihe merivirtojen viilentävissä muutoksissa oli maapalloa huomattavasti jäähdyttävän kylmän merivirran syntyminen eteläisille merille. Eoseenin lopuilla noin 40–35 miljoonaa vuotta sitten lämpötila romahti[9][10]. Noin 33,7 miljoonaa vuotta sitten merien lämpötila romahti, ja koettiin kaksi hyvin kylmää kautta 300 000 vuoden välein[11]. Tämä johtui siitä, että Australia etääntyi hyvin kauas Etelämanteresta[8]. Nyt Etelämantereen ympärillä alkoi täysin vapaasti pyöriä mannerta viilentävä kylmä merivirta[12][13]. Australia ei enää ohjannut Etelämantereen kylmiä vesiä lämpenemään. Etelämanner jäätyi[14], mikä viilensi maapalloa. Samoihin aikoihin Tethysmeri, Euroopan ja Afrikan välinen Välimeren edeltäjä kapeni. Tämä kuristi maapalloa lämmittävää päiväntasaajan seutua kiertävää lämmintä merivirtaa. Syntyi kylmä syvävesi. Eteläisen Tyynenmeren lämpötila oli enää 10 °C[15], ja hieman alle 35 miljoonaa vuotta sitten merien pintaveden lämpötila laski uudestaan muutaman asteen. Näihin aikoihin mannerliikunnoissa Intia oli jo hyvin lähellä Aasiaa[16]. Myös Grönlannissa oli ajoittain mennerjäätiköitä 38–30 miljoonaa vuotta sitten[17]. Samoin noin 35 miljoonaa vuotta sitten ilmakehän hiilidioksidipitoisuus alkoi aleta, ja hiilidioksidia sitovien kivien rapautumine voimistua, mikä päätellään valtameren kerrostumien raskaasta strontiumista[18]. Näihin aikoihin myös Himalaja ja Tiibet kohosivat voimakkaasti[19].
Noin 25–15 miljoonaa vuotta sittenEtelä-Amerikka irtosi asteittainEtelämantereesta, mikä mahdollisti kylmän merivirran pyörimisen täysin vapaasti Etelämantereen ympärillä. Toinen puolisko Etelämannerta jäätyi jo 17 miljoonaa vuotta sitten, ja toinenkin 10 miljoonaa vuotta sitten.[20] Toinen maapalloa viilentänyt syy oli päiväntasaajaa kiertävän lämpimän merivirran katkeaminen. Noin 40–35 miljoonaa vuotta sitten alkoiAfrikan jaEuraasian välissä ollut Tethysmeri kaveta.[21]
Noin 30–15 miljoonaa vuotta sittenTethysmeri kapeni minimiinsä, ja näin maapalloa lämmittänyt päiväntasaajaa kiertävä lämminmerivirta katkesi suureksi osaksi. Tethysmeren tilalla tuli umpinainenVälimeri. Maapallo lämpeni vielä myöhäisoligoseenina noin 25 miljoonaa vuotta sitten[17], ja noin 23–22 miljoonaa vuotta sitten ilmestyivät ensimmäiset laajat ruohostot, jotka kertovat maapalloa viilentävien vuorijonojen noususta, ja myös muutenkin ilmaston viilenemisestä. Näihin aikoihinHimalaja alkoi nousta.
Viimeisen 25 miljoonan vuoden ajan ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on ollut aina alle 400 ppm, vaikka tarkkaa tietoa ilmakehän hiilidioksidin vaihteluista ei olekaan[22]. Noin 20 miljoonaa vuotta sitten myös Indonesian seuduilla alkoi tapahtua saarten nousua, joka rajoitti merivirtojen kulkua.[23]
Noin 17 miljoonaa vuotta sitten ilmestyi jään kuljettamaa ainesta arktisten merien kerrostumiin[24], mikä lisääntyi selvästi noin 14 miljoonaa vuotta sitten[25]. Noin 16–15 miljoonaa vuotta sitten Maan keskilämpötila alkoi pudota nopeasti heilahdellen.[26] Afrikka puski itsensä kiinni Aasiaan ja Eurooppaan, ja Tethysmereen ilmestyi maakannas, joka käänsi lämpimän merivirran etelään noin 14–13 miljoonaa vuotta sitten. Niinpä ilmasto on kylmentynyt pitkällä aikavälillä mitaten jatkuvasti viimeiset 14 miljoonaa vuotta[17].
Etelämantereen ympärillä pyöri nyt täysin vapaasti kylmä merivirta[27] ja päiväntasaajan seudun lämmin merivirta toimi vain osittain. Se pääsi kulkemaanPohjois- jaEtelä-Amerikan välistä, minne ei ollut syntynyt vieläPanamankannasta. Kylmenevä Etelämanner viilensi maan ilmastoa noin 15–10 miljoonaa vuotta sitten kylmine merivirtoineen ja kasvavine Auringon lämpöä pois heijastavine jäätikköineen.
Noin 11,7 miljoonaa vuotta sittenTortonian-kauden alussa merenpinta laski huomattavasti, alemmas kuin koskaan kenotsooisella kaudella, mutta palautui melko pian.[28] Kylmenemisestä käytetään kirjainyhdistelmää MI-5, merenpinnan vaihtelusta supersyklin T3,1 alaraja ja syvämeren kerrostumiin liittyvästä tapahtumasta (aukosta) lyhennettä NH4.[29]
Maapallon yleinen ilmasto viileni ja kuivui suuriman osanmioseenikautta, ja ruohostot jaaavikot laajenivat.Mioseeni oli silti Euroopassa lämmin, mutta trooppiset lajit alkoivat kadota. Mioseenin loppuvaiheessapalmut hävisivätAlppien pohjoispuolisesta Euroopasta. Noin 10 miljoonaa vuotta sitten oli laajojasavanneja. MimalajaTiibetin ylänkö nousivat nopeasti noin 9–8 miljoonaa vuotta sitten[30], mikä voimistiAasian kesämonsuunia[31] noin 7 miljoonaa vuotta sitten.[32]. Samoihin aikoihin Aasia kuivui huomattavasti[31].
7–5 miljoonaa vuotta sitten Afrikka viileni ja aavikoitui. Noin 6 miljoonaa vuotta sitten olevista kerrostumistaTyyneltämereltä on löydetty jäävuorten kuljettamaa hiekkaa.[33][34] Afrikka kuivui 3,6–3,5 miljoonaa vuotta sitten.[33]
Vielä noin 10 miljoonaa vuotta sitten Amerikkojen välillä oli leveä salmi, mikä alensi Atlantin suolapitoisuutta ja päästi lämpimän merivirran kulkemaan läheltä päiväntasaajaa.[4] Ilmastoon vaikutti huomattavasti Väli-Amerikan kannaksen nousu merestä. Väli-Amerikassa oli alussa saaria ja aukkoja, salmia niiden välissä. Tehuantepecin aukko oli olemassa myöhäsmioseenilta keskiplioseenille. Nicaraguan aukko oli myöhäiseoseenilta keskimioseenille. Panaman aukko oli myöhäiseoseenilta ehkä myöhäiselle plioseenille. Kolumbian aukko oli keskiseltä eoseenilta myöhäismioseenille.[35]
Maa viileniplioseenikauden alussa voimakkaasti ja entistä enemmän heiluen noin 5–3 miljoonaa vuotta sitten.[36] AlussaPohjois-Amerikkaan hitaasti lähestyvänEtelä-Amerikan pohjoispuolella oli rikkonainen tulivuorisaarikaari.Panamankannas nousi vaiheittain huojuen merestä noin 4,6[37]–2,6 miljoonaa vuotta sitten.[38] EteneväTiibetin ylängön kohoaminen viilensi osaltaan Maanilmastoa. Ylängöthän säteilevät Auringon lämpöä pois jäätikköjen tapaan. Tiibetin ylänkö nousi noin 3,6 miljoonaa vuotta sitten
Varhaisplioseenilla lauhkeat lajit saapuivat Keski-Eurooppaan trooppisten tilalle.[39] Mutta plioseenin loppupuolella oli Keski-Euroopassa lämpimimmillään vielä 4–5 astetta lämpimämpää kuin nyt.[40] Lämpötilakäyrää kuvaava heiluri alkoi heilua yhä voimakkaammin[41]. Noin 3,2 miljoonaa vuotta sitten ilmestyi pohjoiselle pallonpuoliskolle suuria jäätiköitä[42], kun lämpötila notkahti hetkeksi alas, mutta palautui vielä ennalleen.
Maapallo romahti[43] noin 2,74 miljoonaa vuotta sitten kylmäänjääkausitilaan, jossa jääkauden ja lämpökaudet vuorittelevat. Näihin aikoihin jään kuljettamaa hiekkaa ilmestyi Tyynellemerelle, ja 65 leveysasteen insolaation muutokset kasvoivat merkittävästi[43].
Luoteis-Euroopasta (Englannista) hävisisubtrooppinen kasvillisuus kahtena pulssina noin 3 ja 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Silloin Panamankannaksen lopullinen sulkeutuminen katkaisi Atlantin yhteydenTyyneenmereen. Näin Atlantin suolapitoisuus pääsi kasvamaan. NytMaan akselikallistuman ja radan muutokset saattoivat muuttaa Atlantin termohaliinikiertoa niin, että jääkausia saattoi syntyä. Tyyneenmereen ilmestyi jäävuoria 2,65 miljoonaa vuotta sitten.[44] Pohjoinen jäämeri jäätyi kokonaan 2,5 miljoonaa vuotta sitten, jolloin Kiinassa oli kylmistä, kuivista kausista kieliviä laajojalössikerrostumia. Jäätiköt olivat tällöin vielä pieniä ja ohuita myöhempiin verrattuna.
Pleistoseenikaudella oli noin 26 jäätiköitymistä, joista kymmenen olivat suuria. 2,75–1,3 miljoonan vuoden takaisten jäätiköitymisten laajuutta ei tunneta tarkoin. Suuret jääkaudet alkoivat viimeistään noin 0,9 miljoonaa vuotta sitten.
Viimeistään 1,8–1,6 miljoonaa vuotta sitten ilmasto viileni jääkauden kynnykselle. Noin 1,65 miljoonaa vuotta sitten oli jälleen suuria jäätiköitä Islannissa, vallitsiEburon-jääkausi. Alpeille ilmestyi vuoristojäätiköitä, samoin läntiseen Pohjois-Amerikkaan. Mutta ilmasto lämpeni pian takaisin. Oli käynnistynyt kylmenevän ja kuivenevan ja lämpimän ja kostean ilmaston voimistuva aaltoliike. Jääkaudet pitenivät ajan mukana, syynä on pidetty muun muassa ilmakehänhiilidioksidimäärän alenemista, joka on laskenut viimeiset 10 miljoonaa vuotta. Meren pinnan korkeus vaihteli ilmaston mukaan.Tiglian-lämpökaudella oliCalabrian-rantaviiva.
Ehkä 1,05 – viimeistään 0,9 – miljoonaa vuotta sitten ilmestyi ilmastokäyrien mukaan voimistuva 100 000 vuoden suurijääkausijakso, joka liittyy Maan radan soikeuden muutoksiin. Noin 0,9 miljoonaa vuotta sittenPohjoinen jäämeri jäätyi ympärivuotisesti, ja viimeistään noin 0,87 miljoonaa vuotta sitten valtavan suuria jäätiköitä levittäytyi Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa.lähde? Jäätiköt ovat levittäytyneet pohjoiselle pallonpuoliskolle laajalle alueelle jäänäytteiden mukaan kahdeksan kertaa, moreeni- ja kerrostumalöytöjen mukaan varmasti viisi kertaa. Vanhin varma suurjäätiköityminen onMIS 22Dorst noin 0,87 miljoonaa vuotta sitten tai Bavel/Elbe. Jäätiköiden levittäytyminen laajalle alueelle vaatii rajua lämpötilan laskua. Jos heinäkuun keskilämpötila laskisi 8 °C, jäätiköt olisivat huomattavasti suppeampia kuin jos lämpötila laskisi kaksi kertaa enemmän, 16 °C. Suuret jäätiköt vaativat lämpötilan tuntuvaa pudotusta. Näin vaikka lämpötila viileni melko paljon pleistoseenin alkupuolella, ei syntynyt hyvin suuria jäätiköitä.
Jääkausijaksojen pituus vaihtelee eri näytteistä mitatuissa eri aikoina. Esimerkiksilössikerrostumat ja merenpohjan sedimentit antavat erilaisia tietoja. Erityisen syviä 100 000 vuoden vaihtelut alkoivat olla 600 000 vuotta sitten, mutta ovat sittemmin hieman madaltuneet eli viimeinen jääkausi ei ollut niin kylmä kuin edelliset. Varhaisella pleistoseenilla noin 2,7–1,25 miljoonaa vuotta sitten hallitsi Maan ilmastoa 41 000 vuoden jakso. Kausi, jolloin 100 000 vuoden jaksot ja 41 000 vuoden jaksot olivat yhtä voimakkaita, oli 1,25 miljoonaa – 600 000 vuotta sitten. 100 000 vuoden jakso vaihtelee välillä 80 000 – 120 000 vuotta.
Nilsson T:The Pleistocene: geology and life in the quaternary Ice Age. D. Reidel, 1983.ISBN 9789027714664
Ruddiman, William F:Earth's climate : past and future. Worth, 2008.ISBN 9780716784906
R. C. L. Wilson, S. A. Drury & J. L. Chapman:The great ice Age – climate change and life. Open University 2000.ISBN 0-415-19841-0 hbk,ISBN 0-415-19842-9 pbk