Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliintarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä neohjeen mukaan.
Japanin keisari Naruhito ja keisarinna Masako
Keisari taikeisarinna onhallitsijan arvonimi keisarikunnassa. Keisarinna voi olla joko keisarikunnan naispuolinen hallitsija tai keisarin aviovaimo.[1] Keisarin on katsottu olevankuninkaita arvokkaampi ja korkein maallinen hallitsijanarvo, ja siihen liittyy vaatimus ainakin symbolisesta universaaliudesta ja asemasta muiden hallitsijoiden yläpuolella. Joissakin maissa keisaria on pidetty jopajumalana. Arvonimeneurooppalaiset kantajat (muun muassaSaksan,Venäjän jaRanskan keisarit) ovat pitäneet itseään joko todellisena tai symbolisenaRooman valtakunnan keisariuden perijänä, ja keisariuteen liittyikeskiajalla vaade kokoläntisen kristikunnan hallitsemisesta. Monilla Euroopan ulkopuolisilla keisariksi käännetyillä hallitsijanimillä, kutenJapanin jaKiinan keisarilla, ei sen sijaan ole mitään tekemistä Rooman kanssa.
Japanin keisariNaruhito on nykyisin ainoa keisari.[2]
Suomen kielen sanakeisari, samoin kuin esimerkiksi saksanKaiser tai ruotsinkejsare, tuleeroomalaisestanimestä Caesar ja sen kuuluisimmasta kantajastaGaius Julius Caesarista (100–44 eaa.), viimeisestäRooman tasavallandiktaattorista. Hän käytti arvonimeäimperaattori (imperator), joka tarkoitti eräänlaista sotilaskomentajaa. Tästä sanasta on muodostunut keisaria tarkoittava sana moniin kieliin, esimerkiksi englanninemperor ja espanjanemperador.
Caesarin ottopoika ja seuraajaGaius Julius Caesar Octavianus eli hallitsijanimeltään Augustus peri imperaattorin arvon, mutta alkoi käyttää myös nimeäcaesar arvonimenään. Häntä pidetään historian ensimmäisenäRooman keisarina. Aluksi Rooman keisarit olivat muodollisesti vain valtion ensimmäisiä virkamiehiä, mutta heillä oli käytännössä diktaattorin valtuudet. Vasta keisariDiocletianuksen hallituskaudella (284–305) keisarius muuttui myös muodollisesti absoluuttiseksi yksinvallaksi. Keisarius ei myöskään ollut perinnöllistä, vaikka valtaistuimelle tavallisesti asetettiinkin edellisen keisarin perillinen.
Länsi-Rooman valtakunnan murentumisen jaRomulus Augustuluksen viraltapanon (476) myötä läntinen keisaritraditio katkesi.Itä-Rooman keisarit katsoivat nyt olevansa koko Rooman valtakunnan laillisia hallitsijoita. TätäJustinianus I (527–566) pyrki myös saattamaan käytäntöön valloittamalla laajoja alueitaItaliassa,Espanjassa jaPohjois-Afrikassa. 600- ja 700-luvuilla nämä vaatimukset jäivät kuitenkin teoreettisiksifrankki- jalangobardivaltakuntien noustessa sekäarabien valloittaessa Pohjois-Afrikan ja suuria osia Espanjassa. Ensimmäiseksi länsieurooppalaiseksi keisariksi nousiKaarle Suuri, joka yhdisti jatkuvilla, uutterilla sodilla suuren osan Länsi-Eurooppaa valtansa alle ja kehitti monipuolisesti oloja ja infrastruktuuria.
Kaarle Suuren kanslia käytti hallitsijasta seuraavaa pitkää ilmaisua :
serenissimus Augustus a deo coronatus magnus, pacificus, imperator romanorum gubernans imperium, qui et per misericordiam dei rex Francorum et Langobardorum
(mitä armeliain ja kunnioitetuin, Jumalan kruunaama suuri, rauhantahtoinen keisari, joka hallitsee roomalaisten valtakuntaa, sekä Jumalan armosta frankkien ja langobardien kuningas)
Langobardivaltakunta (Lombardia) muodostui pohjoisitalialaisen keisariuden valtapoliittiseksi avaimeksi. 800-luvulla se siirtyi eri sukulinjoja pitkinkarolinkisuvussa, viimeiset itäfrankkilaiset karolinkikuninkaatKaarle III (887–888) jaArnulf Kärnteniläinen (896–899) nousivat keisareiksi. Karolinkien vallan pienentyessä 900-luvun alussa keisarius siirtyiburgundilaisten ja pohjoisitalialaisten hallitsijoiden käsiin. Vuoden 924 jälkeen keisarius jäi kolmeksi vuosikymmeneksi pois käytöstä.
Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarit
Otto I Suuri valloitti Pohjois-Italian 951/952 ja elvytti Rooman keisariuden tradition tullessaan kruunatuksi Roomassa 962. Hänestä alkaen itäfrankkilaiset ja Saksan kuninkaat pitivät itseään aina vuoteen 1806 ainoina oikeutettuina Rooman keisareiden seuraajina sekä kristikunnan maallisina hallitsijoina. Keskiajalla keisariksi kruunaaminen edellytti kuitenkin sekä taloudellisesti että sotilaallisesti vaativaa matkaa Roomaan. Tämän vuoksi monet kuninkaat eivät koskaan tulleet kruunatuksi keisariksi. Varsinkin 1250–1313 ja 1378–1433 oli vuosikymmenien mittaisia keisarittomia kausia. Viimeiset Rooman keisariksi Roomassa kruunatut Saksan kuninkaat olivatSigismund Luxemburgilainen (1433) jaFredrik III (1462).
Fredrik III:n poikaMaximilian I ei enää matkustanut Roomaan, mutta 1508 paavi myönsi hänelle arvonimen ”Rooman keisariksi valittu”. Tätä arvonimeä hänen seuraajansa käyttivät aina vuoteen 1806 saakka.Kaarle V puolestaan oli viimeinen saksalainen kuningas, jonka paavi kruunasi. Tällä kertaa kruunaus tapahtui – paavia tarkoituksellisesti nöyryyttäen –Bolognassa. Kaarlen veli ja seuraajaFerdinand I luopui noustessaan valtaan 1556 paavin kruunauksesta ja käytti keisarin arvonimeävaaliruhtinaiden tuella. Paavin protestit jäivät huomiotta, ja kaikki Ferdinandin seuraajat toimivat samoin aina vuoteen 1806 saakka.
Varsinkinkolmikymmenvuotisen sodan jälkeen keisarius menetti käytännössä merkityksensä, sillä keisarikunnan alueella sijainneetruhtinaskunnat olivat käytännöllisesti katsoen itsenäisiä valtioita. Saksan keisarit olivat kuitenkin yleensä samallaItävallan hallitsijoita, mutta Itävallan ulkopuolella heillä ei ollut todellista valtaa.
Vuodesta 1438 alkaen keisarius oliHabsburgien suvun perintöä. Suku päättyi miesjohdossa 1740Kaarle VI:n kuollessa. Hänen tyttärensäMaria Teresia sai haltuunsa suvun perintömaat, mutta ei keisariutta. Keisarin arvo siirtyi seuraavaksi Wittelsbach-sukuiselle Baijerin kuninkaalle Karl Albrechtille. Vasta tämän kuoltua Maria Theresia onnistui valituttamaan miehensä Franz Stephan von Lothringenin keisariksi. Maria Theresia nosti puolisonsa myös perintömaiden kanssahallitsijaksi. Jatkossa Maria Theresia käytti keisarinnan (imperatrix) arvonimeä keisarin puolisona, mutta ei juurikaan puuttunut keisarikunnan valtapolitiikkaan. Näin keisarius ja kuninkuus olivat väliaikaisesti eronneet toisistaan. Tätä vahvisti vielä Habsburgien monarkian erkaantuminen valtakunnasta.
Viimeisten keisareiden,Leopold II:n jaFrans II:n aikaa leimasi joRanskan vallankumous jaNapoleonin valloitukset. Viimeinen saksalais-roomalainen keisari Frans II luopui kruunusta vuonna 1806 ja julisti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan lakkautetuksi.
Napoleon kruunasi itsensä Ranskan keisariksi1804. Pitääkseen keisarin tittelin,Habsburgien Pyhä Rooman keisariFrans II muodosti hallitsemistaan Itävallan maista virallisestikin keisarikunnan ja nimitti itsensäItävallan keisariksi1804.Itävalta oli keisarikunta ensimmäisen maailmansodan loppuun saakka.
Napoleonin veljenpoikaCharles Louis Napoleon Bonaparte (Ludvig Napoleon) valittiin Ranskan toisen tasavallan presidentiksi 1848 ja hän julistautui keisariksi1852. Ranska kärsi nöyryyttävän tappionPreussille 1870 ja Napoleon III otettiin vangiksi 100 000 miehensä kanssa Sedanissa 2. syyskuuta ja kaksi päivää myöhemmin vallankumous Pariisissa päätti Ranskan toisen keisarikunnan.
Sen jälkeen, kunLatinalaisen Amerikan maat 1800-luvun alkupuolella itsenäistyivät,Brasilia oli vuoteen 1889 saakka keisarikunta. Lyhytaikaisesti sellaisia olivat myösMeksiko jaHaiti.
Ristiretkeläisten vallattuaneljännen ristiretken yhteydessä Konstantinopolin ja muutBysantin ydinosat 1204, kreiviBalduin IX otti roomalaisten keisarin arvonimen (Imperator Romaniae). Bysantin hallitsijasuvun jäljelle jääneet haarat eivät tätä hyväksyneet, vaan jatkoivat Rooman keisareinaNikeassa Konstantinopolin takaisinvaltaukseen 1261 asti.
Itä-Rooman kaaduttua 1453,Osmanien valtakunta osmanien sulttaaniMehmed II otti Rooman keisarin arvonimen (Kayser-i-Rüm), nimellisesti Bysantin perinteen jatkajana.
Bysantin ortodoksiset perilliset: Bulgaria, Serbia ja Venäjä
Bysantin tiiviit kulttuuriset ja poliittiset yhteydet sen naapureihinBalkanilla,Bulgariaan jaSerbiaan, sekäKiovan ja myöhemminMoskovanVenäjään saivat nämä maat omaksumaan Bysantin keisariperinteen ainakin ajoittain.
Konstantinopolin patriarkka ja Bysantin sijaishallitsija Nikolaos Mystikos kruunasivat BulgarianSimeon I:n keisariksi vuonna 913. Seuraava Bysantin hallitus kumosi epäsuositun nimityksen, mikä johti pitkään ja tuhoisaan sotaan Bulgarian ja Bysantin välillä 914–924. Lopulta Bysantti myöntyi hyväksymään Bulgarian keisarin kun tittelin sanamuoto vaihdettiin ”roomalaisten keisarista” ”bulgarialaisten keisariksi”: kyseessä ei tällöin katsottu olevan aivan Bysantin ”oikeaan” keisariuteen verrattava arvo. Bulgarian erottua Bysantista titteli tunnustettiin uudestaan vuosiksi 1018–1185. Bulgarian itsenäistyttyä lopullisestiOsmanien valtakunnasta vuonna 1908, senmonarkki otti jälleen tittelin keisari, tsaari, mutta länsimaissa arvosta puhuttiin pelkästään kuninkaana.
Vuonna 1345 Serbian kuningasStefan Dusan nimitti itsensä keisariksi ja hänet kruunasivatSkopjessaSerbian patriarkka, Bulgarian patriarkka ja Ohridin arkkipiispa. Bulgaria ja useat muut naapurimaat ja kauppakumppanit hyväksyivät tittelin, mutta Bysantti ei. Titteliä käyttivät vain Stefan Dusan ja hänen poikansa Stefan Uroš V, jonka kuoleman jälkeen 1371 sitä ei käytetty.
Bysantin viimeisen keisarin veljentytärSofia Palaiologos nai vuonna 1472 Moskovan suuriruhtinaanIivana III:n, joka alkoi ajaa ajatusta Venäjästä Bysantin seuraajavaltiona. AjatusKolmannesta Roomasta konkretisoitui munkki Filofein kirjeessä Iivanan seuraajalleVasili III:lle. Tämän poikaIivana IV Julma kruunautti itsensätsaariksi, joka oli slaavilainen muoto keisarista, 16. tammikuuta 1547. Tämän jälkeen Moskovan hallitsijat käyttivät jo Iivana III:n ja Vasilin ajoittain käyttämää titteliä vakituisesti. 31. lokakuuta 1721Pietari I kruunautti itsensä länsimaalaisittain keisariksi (Vserossijski Imperator). Hän perusteli tittelin nimenvaihdoksen vuonna 1717 löydetyllä kirjeellä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariltaMaksimilian I:ltä Vasili III:lle vuodelta 1514, jossa tämä käyttää Vasilista läntistä keisarinimitystä. Venäjän hallitsijatittelin vuonna 1721 tapahtunut nimenmuutos on joskus johtanut virheelliseen käsitykseen, että tsaari olisi ollut jonkinlainen keisaria alempi titteli. Venäjä oli keisarikunta vuoden 1917helmikuun vallankumoukseen asti.
PääministeriBenjamin Disraelin aloitteesta parlamentti myönsiViktorialleIntian keisarinnan (Indiae Imperatrix) arvonimen 1877, kun Intian eri šaahien ja sulttaanien ennen hallitsemat valtakunnat oli lopullisesti alistettu Brittiläiseen imperiumiin, ja Delhinsuurmogulien (siihenastisten Intian keisareiden)jäännösvaltio siirtynyt briteille. Arvonimi lopetettiin 1947 Intian itsenäistyttyä.
Joidenkin aasialaisten hallitsijoiden (etenkin niiden, jotka ovat ”kuninkaiden kuninkaita”) arvonimet käännetään keisariksi. Myös jotkut diktaattorit ovat nimittäneet itsensä keisareiksi.Iranin šaahien perinteinen arvonimi on shahanshah, kuninkaiden kuningas, (شاهنشاه), joka myös voidaan kääntää keisariksi, mutta viimeisen shaahin yhteydessä niin korkeata käännöstä ei yleensä tehty.
Kiinan hallitsijat vuodesta 221 eaa. monarkian lakkauttamiseen vuonna 1911 kantoivat arvonimeähuangdi, joka oli yhdistelmä sanoistahuang, ”jumalkuningas” jadi, ”viisas kuningas”. Tätä edeltäneiden pienempien kuningaskuntien hallitsijat olivat arvoltaanwang, ”kuningas”. Länsimaissa Kiinan hallitsijaa kutsuttiin keisariksi.
Japanin ylipappi-valtiosymbolin (tenno) arvonimenä läntisissä kielissä käytetään usein keisaria, vaikka sekä kooltaan että historiallisesti Japani muistuttaa enemmän yhtä kuningaskuntaa kuin monien kansallisuuksien imperiumia. Keisari-traditio toki on uskonnollinen ja puolijumalainen, kuten monet kuninkaat ja keisarit alun perin muuallakin olivat.
.jpg)
