Kreikan kappan suora edeltäjä onfoinikialaisen aakkostonkaf, joka muodoltaan vaihteli mutta jolla oli sama äännearvo, [k]. Aluksi kreikassaΚ saattoi olla peilikuvamainen (pystyakselin suuntaan), koska kirjoitussuunta vaihteli: oikealta vasemmalle (kuten foinikiaa kirjoitettiin), vasemmalta oikealle tai ns.boustrofedon ’kyntöhärän tapaan’, vuorotellen vasemmalta oikealle tai oikealta vasemmalle. Lisäksi kreikassa oli toinen kirjain,qoppa, jonka edeltäjä oli foinikianqōf ja jolla saatettiin kirjoittaa [k]:n takaista varianttia takavokaalien edellä, mikä kreikassa ei ollutfonologinen ero, toisin kuin foinikiassa. Tästä kirjaimesta luovuttiin jo varhain, mutta ei ennen kuin se ehdittiin lainataetruskin ja sitä kauttalatinan aakkostoonQ-kirjaimena.[1]
Kyrilliseen kirjaimistoon kappa lainattiin kreikasta sellaisenaan.[2] Lännessä sen sijaan kehityskulku mutkistuietruskien takia. Etruskin kielessä ei ollutsoinnillisiaklusiileja [b d ɡ], joten etruskit päättivät käyttää aakkosissa aikaisempana olevaaC-kirjainta ensisijaisena kirjoitusmerkkinään [k]-äänteelle. Kunroomalaiset ottivat kirjoitusjärjestelmän käyttöönsä, sekäC ettäK olivat äännearvoltaan [k] eikä [ɡ]-äänteelle ollut merkkiä lainkaan;G lisättiin aakkostoon myöhemmin. Latinan oikeinkirjoituksen kauttaC vakiintui sen jatkajakieliin ensisijaiseksi [k]-äänteen merkiksi jaK jäi lähinnä joidenkin sanojen käyttöön.[3]
K-kirjain merkitseesoinnitonta velaariklusiilia[k]. Yleiskielessä [k] kuten muutkaan ei-alveolaariset konsonantit ei voi esiintyä sanan lopussa.[4] Toinen rajoitek:n esiintymisessä on, että historiallisen *kt >ht -äänteenmuutoksen vuoksi suomen vanhassa sanastossa ei esiinny konsonanttiyhtymääkt. Tämän takia monissa vanhoissa lainasanoissa, joissa lainanantajakielessä esiintyykt, on suomessa yleensäht, esim.mahti (< ruotsinmakt).[5]
Vanhassa kirjasuomessak-äännettä merkittiin monin tavoin. Yleissääntö olimyöhäislatinan [k]:n oikeinkirjoitusta mukaillen kirjoittaa etuvokaalin edellä yleensäK, takavokaalin edelläC. Joskus kuitenkin se kirjoitettiinCH, etuvokaalin edelläKI (esim.kieula ’keula’),u:n edellä sanoittainQ (samoin latinaa mukaillen; esim.quinga).Nasaali- jalikvidakonsonanttien (m,n;l,r) jäljessäk kuten muutkinklusiilit kirjoitettiin vastaavansoinnillisen klusiilin merkillä (G; esimerkiksihengi,iulgi,surgia). Tähän oli mahdollisesti syynä se, että vanha kirjasuomi perustui ensi sijassalounaismurteisiin, jossa klusiilit tietyissä asemissa ääntyvät pehmeämmin, jopa soinnillisina.[6] Geminaatta-k kirjoitettiin yleisestiCK. LisäksiX-kirjaimella merkittiinks-äänneyhtymää.[7][8]
Q-kirjaimestak-äänteen merkkinä luovuttiin 1642 Raamatussa,C-kirjaimesta 1700-luvun jälkipuoliskolla jaX-kirjaimesta 1840-luvun loppuun mennessä.[9][10]
EnglannissaK on [k]-äänteen merkkinä germaanisissa lainasanoissa, mutta romaanisissa sen tilalla on yleisesti lainanantajan tapaanC taiQ. EnglannissaK esiintyy sanan lopussa vainCK-kirjainyhdistelmässä lukuun ottamatta joitakin sanoja kutentrek ’vaellus’.K ei esiinny myöskään kaksoiskonsonanttina lukuun ottamatta tiettyjä -ing-muodosteita kutentrekking ’vaeltaminen’.
Latinassa ja sen mukaisestiromaanisissa kielissäK on harvinainen ja esiintyy vain lainasanoissa. Yleensä [k] kirjoitetaan niissä ainaC kuitenkin niin, että etuvokaalien edellä kirjoitetaan:[13]
↑Swiggers, Pierre: Transmission of the Phoenician script to the west. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.):The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 261–270.
↑Cubberley, Paul: The Slavic alphabets. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.):The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 346–355.
↑Bonfante, Larissa: The scripts of Italy. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.):The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 297–311.
↑Lauerma, Petri: Vieraiden grafeemien väistyminen varhaisnykysuomesta etenkin Jakob Johan Malmbergin tuotannon valossa. Virittäjä, 2007, nro 3, s. 322–345. Artikkelin verkkoversio. (PDF)
↑Senner, Wayne M.: Germanic languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.):The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 642–651.
↑Comrie, Bernard: Languages of eastern and southern Europe. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.):The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 663–689.
↑Tuttle, Edward: Romance languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.):The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 633–642.
↑McManus, Damian: Celtic languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.):The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 655–660.
↑Hamp, Eric P.: Welsh. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.):The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 660–663.
