| Juho Niukkanen | |
|---|---|
 | |
| Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri[1] | |
| Edeltäjä | Kyösti Kallio[2] Rolf Witting[3] |
| Seuraaja | Wäinö Wuolijoki[4] Eemil Linna[5] |
| Valtiovarainministeri[1] | |
Sunilan I hallitus[1] 17.12.1927 – 22.12.1928 Kallion IV hallitus[1] 7.10.1936 – 12.3.1937 Kekkosen IV hallitus[1] 9.7.1953 – 17.11.1953 | |
| Edeltäjä | Hannes Ryömä[4] Hugo Relander[5] Viljo Rantala[6] |
| Seuraaja | Hugo Relander[7] Väinö Tanner[8] Tuure Junnila[9] |
| Puolustusministeri[10] | |
Kallion III hallitus[1] 16.8.1929 – 4.7.1930 Cajanderin III hallitus[1] 12.3.1937 – 1.12.1939 Rytin I hallitus[1] 1.12.1939 – 27.3.1940 | |
| Edeltäjä | Aimo Kaarlo Cajander[10] Arvi Oksala[10] |
| Seuraaja | Albin Manner[10] Rudolf Walden[10] |
| Toinen maatalousministeri[1] | |
| Edeltäjä | Eero Hahl[11] A. K. Cajander[12] |
| Seuraaja | A. K. Cajander[12] – |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 27. heinäkuuta1888 Kirvu |
| Kuollut | 17. toukokuuta1954 (65 vuotta) Helsinki |
| Ammatti | maanviljelijä[13] |
| Puoliso | Viivi Hupli |
| Tiedot | |
| Puolue | Maalaisliitto |
| Infobox OK | |
Juhana (Juho) Niukkanen (27. heinäkuuta1888Kirvu –17. toukokuuta1954Helsinki) oli suomalainen maanviljelijä japoliitikko.[13] Hän oli usean vuosikymmenen ajanMaalaisliiton tärkeimpiä johtomiehiä, moninkertainen ministeri ja yksi pitkäaikaisimmistakansanedustajista[14] sekä yleensä yksi niin sanotunensimmäisen tasavallan tärkeimmistä poliittisista vaikuttajista. Hän oli muun muassa puolustusministerinätalvisodan aikana. Niukkanen oli kansanedustajana vuosina 1917–1933 ja 1936–1954. Varsinkin Etelä-Karjalan maalaisliittolaiset pitivät häntä ”heimopäällikkönä”.[15]
Niukkanen oli vanhaa talonpoikaissukuaKarjalankannakselta, keskikokoisen kirvulaisen maatilan vanhin poika. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Kustaa Niukkanen ja emäntä Maria Apunen. Hänellä ei ollut muuta koulutusta kuin veistokoulu jakansanopisto. Juuri pienviljelijävaltaisesta Karjalankannaksesta jaViipurin läänin itäisestä vaalipiiristä tuli vuonna 1906 perustetun Maalaisliiton vahvimpia tukialueita, januorisoseuraliikkeen kasvattamana Niukkanen oli puolueen toiminnassa mukana alusta asti. Taitavana organisaattorina hän kohosi jo nuorena kotiseutunsa johtavaksi hahmoksi puolueessa. Hän toimi myösjääkärivärvärinä ja joutui piilottelemaansantarmeilta talven 1916–1917 ”Hallan Ukon” eli kansanedustajaJuho Heikkisen kodissaHallan talossaHyrynsalmella. Niukkanen kuului tuolloin puolueensa selkeälinjaisimpiin itsenäisyysmiehiin.[15]
Niukkanen valittiin Maalaisliiton keskushallitukseen vuonna 1914 ja eduskuntaan ensi kertaa vuoden1916 vaaleissa – kummassakin hän jatkoi sittemmin lähes yhtäjaksoisesti vuoteen 1954 asti. Kansanedustajanuransa alussa hän esiintyi radikaalien maareformien innokkaana kannattajana. Niukkasen ura eteni puolueen nousun myötä. Keväällä 1921 hän tuli apulaismaatalousministeriksiVennolan II hallitukseen ja sitä seuranneeseen maalaisliittolaisenKyösti KallionI hallitukseen.Kallion II hallituksessa 1925–1926 hän oli jo kulkulaitosministeri jaJ. E. Sunilan maalaisliittolaisessavähemmistöhallituksessa 1927–1928 valtiovarainministeri. Niukkasesta tuli Maalaisliiton pätevin ammattipoliitikko, jota pidettiin myös ovelana taktikkona ja pelurina. Hänelle henkilökohtaisesti tärkeitä aiheita vuodesta toiseen olivat karjalaisten pienviljelijöiden etujen puolustaminen sekä maanpuolustusasiat. Monivuosikymmenisestä kansanedustajanurasta ja ajoittaisesta eduskuntaryhmän puheenjohtajuudesta huolimatta hän painottui selvästikabinettipolitiikkaan eikä istuntosalissa esiintymiseen. Vaikka hänet tunnettiinkin puolueensa ”voimamiehenä” ja hän oli 1920–1930-luvun hallitusten vakiokasvoja, Niukkasta ei koskaan valittu pääministeriksi, sillä häntä ei pidetty kokoavana hahmona vaan enemmän taitavana politikoijana. Hänestä ei tullut myöskään Maalaisliiton johtajaa, ainoastaan puolueen keskushallituksen varapuheenjohtajana.[15]
Niukkanen oli kuitenkin vaikutusvaltaisempi kuin monet ajan pääministerit ja tuli tunnetuksi kyvystään kaataa hallituksia, mitä edesauttoi Maalaisliiton jatkuvavaa’ankieliasema vasemmisto–oikeisto-akselilla ja Niukkasen henkilökohtainen vaa’ankieliasema puolueen sisäisten ryhmäkuntien välissä. Maalaisliiton valitsijamiesten ohjailijana Niukkasen on katsottu ratkaisseen sekäLauri Kristian Relanderin ettäP. E. Svinhufvudin valinnan presidentiksi, mikä kummallakin kerralla edellytti oman puolueen vahvimpien ehdokkaiden Kallion ja Sunilan syrjäyttämistä. Itse hän oli valitsijamiehenä vaaleissa1925,1931,1937,1940 ja1943. Niukkasen suurin taidonnäyte oliK. J. Ståhlbergiä suosineen Maalaisliiton valitsijamiesryhmän piiskaaminen ojennukseen Svinhufvudin taakse vuoden 1931 presidentinvaaleissa.[15] Niukkanen sai tukea suojeluskuntien ylipäälliköltä kenraaliluutnanttiLauri Malmbergilta, ja varoitti valitsijamiehiä, että Ståhlbergin tullessa valituksiLapuan liike nostattaisi kapinan tai salamurhaisi tämän.[16] KunMäntsälän kapina helmikuussa 1932 yhtä kaikki syttyi, Niukkanen oli ministerinäSunilan II hallituksessa, jonka eroa kapinalliset vaativat, ja esiintyi tiukkana tasavallan puolustajana vaatien kapinan kukistamista voimakeinoin.[15]
Politiikan ohella Niukkanen istui useiden yritysten hallituksissa ja oli eräässä vaiheessa kirvulaisen sahan ja tiilitehtaan omistaja.[13][15]
 | Tämä osio pitäisi jakaa uudeksi artikkeliksi nimeltäRaaputusjuttu. Lisätietoja saattaa olla artikkelinkeskustelusivulla. Syy:Pitäisi erotella omaan artikkeliin Raaputusjuttu. Raaputusjutusta on saatavilla nykyään monestakin historiallisista tietokirjoista laajempaa tietoa |
Keväällä 1933 levisi julkisuuteen tieto, että toimiessaan vuosikymmentä aiemmin apulaismaatalousministerinä Kallion hallituksessa Niukkanen oli valtioneuvoston istunnossa 6. marraskuuta 1923 äänestänyt ministerien tuntuvan palkankorotuksen puolesta mutta jälkeenpäin eduskunnan valtiovarainvaliokunnalle toimitettiin kokouspöytäkirja, jonka mukaan hän olisikin äänestänyt sitä vastaan. Niukkasen väitettiin väärentäneen pöytäkirjan pelastaakseen kasvonsa palkankorotuksia vastustaneen Maalaisliiton eduskuntaryhmän edessä. Eduskunta oli myöhemmin hylännytkin esitetyt korotukset.[17]
Lehdistö nimesi kohutapauksen raaputusjutuksi, sillä pöytäkirjan väärennöksen sanottiin tapahtuneen raaputtamalla siitä ratkaiseva kohta pois. Niukkasen mukaan paljastuksen lähteenä ollut toimittajaVäinö F. Johanson yritti mustamaalata häntä motiivinaan poliittinen kosto, sillä Johanson oli ollut Mäntsälän kapinan kannattaja. Syytöksiä tuki julkisuudessa myös alkuperäisten tapahtumien aikainen oikeusministeriOtto Åkesson, jonka motiivit saattoivat myös olla poliittiset. Koska väitetty asiakirjaväärennös oli rikos, juttu meni presidentti Svinhufvudin päätöksellävaltakunnanoikeuteen.[17]
Oikeus käsitteli tapausta marraskuussa 1933 vain neljä päivää ja vapautti Niukkasen todisteiden puuttuessa, muttei myöskään julistanut häntä syyttömäksi. Sen sijaan Johansonia vastaan käymänsä kunnianloukkausoikeudenkäynnin Niukkanen hävisi, silläTurun hovioikeuden mukaan syytökset olivat kuitenkin todennäköisesti paikkansapitäviä.[17] Vapauttavasta tuomiosta huolimatta Niukkasen maine poliittisena kähmijänä lisääntyi, mutta se ei heikentänyt hänet suosiotaan karjalaisten parissa.
”Raaputusjuttu” oli ensimmäinen tähän mennessä neljästä kerrasta, kun valtakunnanoikeus on Suomessa kokoontunut.
Niukkanen oli avainhenkilö myöspunamultayhteistyön käynnistämisessä vuonna 1937 jaCajanderin III hallituksessa hän oli jälleen puolustusministerinä. Hallituksen alkuun nihkeä suhtautuminen puolustusmäärärahoihin katsottiin näin oikeiston silmissä myös Niukkasen syyksi, mutta syksyllä 1939 juuri hän oli yhdessä marsalkkaMannerheimin kanssa ajamassa varustelua pääministeriA. K. Cajanderin ja valtiovarainministeriVäinö Tannerin vielä epäillessä. Niukkasen uran dramaattisimman vaiheen muodosti toimiminen puolustusministerinäRytin I hallituksessa talvisodan aikana. Historiankirjoihin on eritoten jäänyt se, että hän vastusti tiukasti viimeiseen astiMoskovan rauhansopimuksen hyväksymistä maaliskuussa 1940 yhdessä muiden maalaisliittolaisten kanssa. Karjalaisten johtaja ei suostunut hyväksymään Kannaksen luovuttamista, joka jätti myös hänen oman maatilansa rajan taakse.[15]
Niukkanen vaati taistelun jatkamista ja avunpyyntöä länsivalloilta. Kun hallitus kuitenkin päätti asiassa toisin, Niukkanen jätti välittömästi eronpyyntönsä. Tämän itsepäisyyden vuoksi häntä ei enää otettu mukaan muihin sotavuosien hallituksiin. Niukkanen julkaisi vielä vuonna 1951 muistelmateoksenTalvisodan puolustusministeri kertoo, jossa pyrki todistelemaan olleensa tuolloin oikeassa. Hän oli edelleen sitä mieltä, että sotaa olisi kannattanut jatkaa. Hänen mukaansa Mannerheimin kuuluisa raportti joukkojen uupumuksesta ja rintaman luhistumisvaarasta oli liioitellun pessimistinen. Niukkanen perusteli näkemystään sillä, että oli sodan viimeisinä päivinä ja sen jälkeen hankkinut joiltain rintamakomentajilta optimistisempia lausuntoja.[18]
Sotien jälkeen Niukkasen vaikutusvalta politiikassa väheni, mutta hän olisiirtokarjalaisten johtavana puhemiehenä edelleen merkittävä kansanedustaja. Hän siirtyi myös itse viljelemään uutta maatilaaTuusulassa. Politiikan eturiviin Niukkanen palasi vielä kerran, valtiovarainministeriksiUrho Kekkosen maalaisliittovetoiseenvähemmistöhallitukseen vuonna 1953. Tuolloin hän valmisteli kuuluisan ”niukkasbudjetin”, jossa valtion menoja olisi kertaheitolla leikattu neljänneksellä. Budjetti teilattiin julkisuudessa ja eduskunnan käsittelyssä sen sisältämät 28 miljardinmarkan säästöt muuttuivat lopulta 3 miljardin markan menonlisäyksiksi. Niukkanen valittiin vielä seuraavana keväänä viimeisen kerran eduskuntaan, mutta hän kuoli pian vaalien jälkeen 65-vuotiaana.[15]
| Edeltäjä: Hannes Ryömä Hugo Relander Viljo Rantala | Suomen valtiovarainministeri 1926–1927 1936–1937 1953 | Seuraaja: Hugo Relander Väinö Tanner Tuure Junnila |
| Edeltäjä: A. K. Cajander Arvi Oksala | Suomen puolustusministeri 1929–1930 1937–1940 | Seuraaja: Albin Manner Rudolf Walden |
| Edeltäjä: Kyösti Kallio Rolf Witting | Suomen kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri 1925–1926 1931–1932 | Seuraaja: Wäinö Wuolijoki Eemil Linna |
