Marat’n isä Jean Paul Marat oliSardinianCagliarista kotoisin ollut käsityöläinen, joka muutti Sveitsiin ja kääntyikatolilaisuudestakalvinismiin. Hänen äitinsä Louise Cabrol oli sveitsiläinen protestantti, kotoisinGenevestä.[2] Perheen sukunimi kirjoitettiin alun perin muodossaMara.[3] Marat syntyi nykyisenNeuchâtelin kantonin alueella Boudryssa, jossa hän aloitti koulunkäyntinsä. Äitinsä kuoltua vuonna 1759 hän matkusti Ranskaan, opiskeli kahden vuoden ajanBordeaux’ssa yksityisopettajan johdolla ja asui vuodesta 1762 Pariisissa, jossa hän täydensilääketieteen opintonsa.[2][4] Vuodesta 1765 Marat asuiLontoossa Englannissa, jossa hän harjoitti lääkärin ammattia ja julkaisi englanninkielisiä filosofisia teoksia. Vuosina 1777–1783 hän oli Ranskassa kuningasLudvig XVI:n nuoremman veljenArtois’n kreivin (tuleva kuningas Kaarle X) henkivartijoiden lääkärinä ja piti samalla varakkaille potilaille suunnattua yksityisvastaanottoa.[1]
Vuonna 1773 Lontoossa ilmestyneessä esikoisteoksessaanPhilosophical Essay on Man Marat puolusti näkemystä, jonka mukaansielun ja ruumiin suhde voitiin selittääfysiologian keinoin, ”hermonesteen” avulla. Teos käännettiin myöhemmin myös ranskaksi.Voltaire pahastui siinä esitetystä kritiikistäHelvétiusta kohtaan.[2] Vuonna 1780 Marat julkaisi Ranskassa rikoslainsäädäntöä käsitelleen teoksenPlan de législation criminelle, jossa näkyivalistusfilosofien kutenMontesquieun jaJean-Jacques Rousseaun ajatusten vaikutus. Hän kävi kirjeenvaihtoa amerikkalaisenBenjamin Franklinin kanssa.[1] Marat oli tunnettu harrastelijatiedemies, joka tekioptiikkaan,lämpöoppiin jasähköoppiin liittyneitä tieteellisiä kokeita ja julkaisi selostuksia niistä.[1][5] Hän jätti lääkärin ammatin vuonna 1783 keskittyäkseen tieteilijän uraansa. Rouenin kuninkaallinen akatemia palkitsi samana vuonna hänen julkaisemansa sähköä käsitelleen artikkelin. Harmikseen häntä ei kuitenkaan valittu jäseneksiRanskan tiedeakatemiaan, minkä on arveltu katkeroittaneen häntä.[1] Torjunta johtui siitä, että hän esittifysiikkaa koskevia erikoisia ja kritiikittömiä väitteitä uskoen kumonneensaIsaac Newtonin teorioita.[3][1]
Marat’n ensimmäinen poliittinenpamfletti oli vuonna 1774 julkaistu, brittiläiselle äänestäjäkunnalle suunnattuThe Chains of Slavery (”Orjuuden kahleet”), jossa hän puolustikansansuvereniteettia ja tuomitsi kansan etuja vastaan juonittelevan Englannin monarkian ja hovin.[1][5]Ranskan säätyjen yleiskokouksen alla vuoden 1789 alussa hän julkaisi poliittisen pamfletinOffrande à la patrie (”Uhri isänmaalle”), jossa hän vaikutti vielä uskovan, että Ranskan ongelmat voitaisiin ratkaista monarkian puitteissa. Jo muutamaa kuukautta myöhemmin hän muutti mielensä ja totesi, ettei hovi ollut kiinnostunut tavallisen kansan kärsimästä puutteesta. Hän julkaisi kesä- ja syyskuussa 1789 pamfletitLa constitution jaTableau des vices de la constitution d’Angleterre, joista jälkimmäisessä hän tuomitsi ajatuksen brittiläistyylisen valtiosäännön säätämisestä Ranskaan, koska hänen mukaansa se jättäisi liikaa valtaa hallitsijalle.[1][2]
Vallankumouksen tuotua Ranskaan lehdistönvapauden Marat alkoi syyskuussa 1789 julkaista Pariisissa omaa sanomalehteäänL’ami du peuple (”Kansan ystävä”), jonka painosmäärä oli noin 2 000 kappaletta. ”Yhdeksi pitkäksi pääkirjoitukseksi” luonnehditussa sensaationhakuisessa lehdessään hän kiihotti kansaa hovia,aatelisia ja rikkaita vastaan.[1][4] Marat’n mukaan itsevaltiuden päättymisestä huolimatta valta Ranskassa oli edelleen aristokratialla, joten köyhälistö saisi oikeutta vain uuden kansannousun avulla. Hänet itse tunnettiin kansanomaisesta esiintymisestään ja vaatimattomasta pukeutumisestaan.[5] Marat’n kirjoitukset hovista vaikuttivat lokakuussa 1789 tapahtuneeseen spontaaniinkansanjoukkojen marssiinVersailles’n palatsiin, minkä seurauksena kuningasperhe pakotettiin muuttamaan Pariisiin.[1] Vastavallankumouksen uhkaa pelännyt Marat kannatti jo varhain ajatusta vallankumouksellisesta terrorista, ja hän vaatikuolemanrangaistuksia johtaville vallankumouksen vihollisille. Heinäkuussa 1790 hän kirjoitti lehdessään:[1]
»Jos viisi- tai kuusisataa kaulaa olisi katkaistu heti, olisitte saaneet aikaan muutosta, vapautta ja onnea. Väärä humaanisuus on pidättänyt käsiänne; nyt miljoonat veljenne ovat kuoleman omat.»
Marat alkoi vaikuttaa Pariisinjakobiiniklubin jakordelieeriklubin piireissä,[3] mutta pysytteli itsenäisenä ja erillään puolueista.[2] Hän kääntyi vallankumouksen alkuvaiheen maltillisia johtajia kuten markiisiLa Fayettea,Honoré Mirabeauta jaJean-Sylvain Baillya vastaan. Marat sai paljon kannatusta alempien kansankerrosten parissa, mutta vallanpitäjät pitivät häntä vaarallisena ja yrittivät useasti vaientaa hänet.[5] Hän oli ensin kuukauden ajan vangittuna loka–marraskuussa 1789, ja joutui asumaan tammikuusta toukokuuhun 1790 maanpaossa Lontoossa arvosteltuaan ankarasti La Fayettea ja valtiovarainministeriJacques Neckeriä.[2] Vangitsemismääräysten yhteydessä Marat meni useasti maan alle ja jatkoi lehtensä julkaisua palattuaan.L’ami du peuple lakkautettiin lyhyesti myösMarskentän verilöylyä heinäkuussa 1791 seuranneen tukahduttamisreaktion yhteydessä.[6] Vuoteen 1791 mennessä Marat kääntyi kiihkeäksi tasavaltalaiseksi, ja hän tuomitsikansalliskokouksen pyrkimykset säilyttää kuningas Ludvig XVI valtaistuimella.[1] Marat oleskeli uudelleen Lontoossa joulukuusta 1791 huhtikuuhun 1792. Palattuaan hän tuomitsi julkisesti Ranskan sodanjulistuksenItävallalle ja joutui jälleen piileskelemään elokuuhun saakka.[2]
Marat vaikutti taustalla elokuun 1792Tuileries’n palatsin valtaukseen, jonka seurauksena Ranskan monarkia kumottiin.[3] Hänet valittiin uudenPariisin kommuunin asettamaan pahamaineiseen ”valvontakomiteaan” (comité de surveillance),[7] jonka tehtävä oli etsiä ja kitkeä vastavallankumouksellisia.[8] Pian tämän jälkeen tapahtuivat niin sanotutsyyskuun murhat, kun väkijoukot surmasivat Pariisin vankiloissa tuhansia vangittuja yläluokan ja papiston edustajia vallankumouksen vihollisina. Vaikka Marat’n ei tiedetä olleen suoraan vastuussa näistä tapahtumista, monet pitivät häntä syyllisenä joukkomurhiin, sillä hän oli yllyttänyt lehtikirjoituksissaan ihmisiä vastaavaan väkivaltaan.[1][5] Marat valittiin Pariisin edustajana uuteen parlamenttiin,kansalliskonventtiin, jossa hän oli lähellä radikaalien tasavaltalaisten muodostamaa vuoripuoluetta. Hän kohosi yhdeksi konventin tunnetuimmista nimistä, joskaan vuoripuolueen johtajat eivät halunneet antaa hänelle todellista valtaa. Hän puolusti konventissa sosiaalisia reformeja kutenprogressiivista tuloveroa, valtion ammattikouluja ja asepalveluksen lyhentämistä. Hän kannatti myös tilapäisen diktatorisen hallituksen perustamistavallankumoussodasta selviämiseksi.[1] Muutamaa päiväätasavallan julistamisen jälkeen, 25. syyskuuta 1792, Marat muutti lehtensä nimeksiJournal de la république française (”Ranskan tasavallan lehti”).[2]
Kansanjoukot kantavat vapauttavan tuomion saaneen Marat’n harteillaan ulos oikeussalista 24. huhtikuuta 1793.Louis-Léopold Boillyn maalausMarat’n riemusaatto (1794).
Marat äänesti konventissa tammikuussa 1793 Ludvig XVI:n kuolemantuomion puolesta.[7] Toimiessaan Pariisin jakobiiniklubin puheenjohtajana 5.–22. huhtikuuta 1793 hän joutui vuoripuolueen ja sen kanssa kilpailleen maltillisemman puolueen, girondistien, välisen valtataistelun keskiöön. Girondistit vihasivat häntä jo valmiiksi syyskuun murhien vuoksi ja saivat tarpeekseen hänen levitettyään 5. huhtikuuta päivättyä kiertokirjettä, jossa vaadittiin kutsumaan takaisin kaikki ne maltilliset kansanedustajat, jotka olivat kannattaneet Ludvig XVI:n tuomion alistamista kansanäänestykselle. GirondistiedustajaÉlie Guadet’n aloitteesta kansalliskonventti asetti Marat’n 14. huhtikuuta 1793 syytetyksi hiljattain perustettuunvallankumoustuomioistuimeen.[8] Marat puolusti itseään oikeudessa mestarillisella puheella,[5] ja tuomioistuin vapautti hänet syyttömänä 24. huhtikuuta.[1] Riemuitsevat kansanjoukot kantoivat hänet ulos oikeussalista ja ympäri Pariisia.[9] Tämän jälkeen hän johti lehtensä sivuilla girondisteihin kohdistettua hyökkäystä, joka huipentui 31. toukokuuta – 2. kesäkuuta 1793Pariisin girondistivastaiseen kansannousuun ja sen yhteydessä girondistijohtajien erottamiseen kansalliskonventista.[5][3] Tätä on pidetty hänen poliittisen uransa huippukohtana.[5][1]
Girondisteja kannattanut Charlotte Corday -niminen 24-vuotiasnormandialainen nainen murhasi Marat’n tämän kotona Pariisissa 13. heinäkuuta 1793. Corday halusi kostaa girondisteihin kohdistetun vainon ja puhdistukset sekä ”vapauttaa” Ranskan hirviönä pitämästään miehestä. Ensimmäisellä yrittämällä häntä ei päästetty sisälle Rue de Cordelier -kadulla sijainneeseen Marat’n asuntoon, mutta hän palasi samana iltana Marat’lle osoitetun kirjeen kanssa väittäen tuovansa hyödyllisiä tietoja girondistien salahankkeista NormandianCaenissa.[6][5] Cordayn saapuessa Marat istui kylpyammeessa hoitamassa vaikeaa ja pitkäaikaista ihosairauttaanihokeliakiaa,[10] jonka hänen kerrotaan saaneen jouduttuaan vallankumouksen alkuaikoina piileskelemään Pariisin kellareissa ja viemäreissä. Corday saneli Marat’lle luettelon ”salaliittolaisista” Caenissa, ja Marat’n kirjoitettua nimet ylös Corday puukotti yllättäen häntä veitsellä rintaan.[2] Marat’n ihosairaus oli yltynyt niin pahaksi, että hänen on sanottu olleen jo muutenkin kuolemaisillaan eikä hän kyennyt enää syömään kiinteää ruokaa.[6]
Corday tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin neljä päivää Marat’n murhan jälkeengiljotiinilla. Niinrojalisteja kuin girondisteja teloitettiin väitetystä salaliitosta epäiltyinä. Tapahtuma kiihdytti siirtymistä niin sanottuun terrorin aikaan.[6]
Marat oli siviiliavioliitossa Simone Évrard -nimisen naisen kanssa, jota kutsuttiin myöhemmin hänen leskekseen.[3]
Marat sai juhlavat hautajaiset, jotka suunnitteli hänen ystävänsä, taidemaalariJacques-Louis David. Koko kansalliskonventti osallistui hautajaissaattoon 16. heinäkuuta 1793. Hänet haudattiin kotinsa lähdelle Pariisin kordelieeriluostarin puutarhaan.[11] David myös maalasi vain muutamaa päivää murhan jälkeen tunnetun maalauksensaMarat’n kuolema, jota pidetään mestariteoksena.[1]
Vuoripuolue teki Marat’sta välittömästi palvotun marttyyrin. PariisinPlace du Carrouselille pystytettiin hänen muistokseen pyramidi, jossa säilytettiin hänen kylpyammettaan, mustepulloaan ja muita pikkuesineitään.[11] Kansalliskonventti määräsi 4. marraskuuta 1793 Marat’n uudelleenhaudattavaksi PariisinPanthéoniin kansallisten suurmiesten joukkoon, mitä ei tosin toteutettu vielä tuolloin. Pari viikkoa myöhemmin hänen rintakuvansa määrättiin sijoitettavaksi konventin istuntosaliin ja niitä sijoitettiin myös muihin Ranskan julkisiin rakennuksiin. Terrorin aika loppuithermidorin vallankaappaukseen heinäkuussa 1794. Jakobiinimielistensanskulottien lepyttämiseksi ”kansan ystävä” Marat’n jäännökset siirrettiin lopulta Panthéoniin sieltä poistettujen Mirabeaun jäännösten tilalle 21. syyskuuta 1794. Pian Marat’n henkilönpalvonta kuitenkin lopetettiin ja patsaat ja muistomerkit hävitettiin. Hänen jäännöksensä siirrettiin 27. helmikuuta 1795 konventin uudella päätöksellä pois Panthéonista ja ne haudattiinSaint-Étienne-du-Montin kirkon viereiselle Sainte-Genevièven hautausmaalle.[11][12][3] Marat’n viimeinen hautapaikka jäi 1800-luvulla rakennetunSainte-Genevièven kirjaston alle.[12]
Marat’n mukaan nimettiin vallankumouksen aikana 21 Ranskan kaupunkia.[1] EsimerkiksiLe Havre sai joksikin aikaa nimekseen Havre-Marat.[13] Hänen mukaansa nimettiin vuonna 1921neuvostoliittolainentaistelulaivaMarat.Toisen maailmansodan aikana alus sai takaisin alkuperäisen nimensäPetropavlovsk, kun vallankumoussankarien nimet menivät pois muodista ja isänmaallisuuteen viittaavat nimet palasivat.[14]
↑abColin Jones:The Longman Companion to the French Revolution, s. 27–29, 122, 183. Longman, Lontoo/New York 1988.
↑Micah Alpaugh:Non-Violence and the French Revolution: Political Demonstrations in Paris, 1787–1795, s. 137–138. Cambridge University Press, 2015.Google Books(englanniksi)
↑Jelinek JE: Jean-Paul Marat: The differential diagnosis of his skin disease. American Journal of Dermatopathology, 1979, 1. vsk, nro 3, s. 251–2. PubMed:396805doi:10.1097/00000372-197900130-00010
↑abcOctave Aubry:Ranskan suuri vallankumous II: tasavallan aika, s. 16–17, 21–22, 283 (suom. Osmo Mäkeläinen & Heikki Eskelinen). WSOY, Porvoo–Helsinki 1962 (alkuteos 1945).
↑abMarat Jean-Paul(ranskaksi) Tombes et sepultures dans les cimetières et autres lieux. Viitattu 12.2.2019.
