 | Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedianlaatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaaparantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmattarkemmin. Lisää tietoa saattaa ollakeskustelusivulla. Tarkennus:Lähteistys puutteellinen, paikoin rivinvaihtojen vuoksi mahdoton tulkita, lähteistääkö seuraavan kappaleen perässä oleva lähde myös aiemman. |
| Jatkosota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osatoista maailmansotaa | |||||||||
 Suomalaisia sotilaita vuonna 1944. ”HälytysVT-linjan asemissa.” | |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
| ||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
530 000 suomalaista | Noin 1 500 000 sotilasta | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
Suomi: | 201 000 kaatunutta tai kadonnutta | ||||||||
Jatkosota oli sota, joka käytiinSuomen jaNeuvostoliiton välillä 25. kesäkuuta 1941 – 19. syyskuuta 1944 Neuvostoliiton Suomen pommituksistaMoskovan välirauhaan. Jatkosotaa käytiin Suomen rintamalla samaan aikaan, kunSaksa toteuttioperaatio Barbarossan nimellä tunnettua laajaa hyökkäystä Neuvostoliittoon. Suomen rintama oli jaettu saksalaisten ja suomalaisten joukkojen kesken siten, että suomalaiset olivat vastuussa eteläisestä rintamasta ja saksalaiset Lapin rintamasta.
Suomi ei ollutlain mukaan Saksan liittolainen, sillä mitään liittosopimusta ei ollut. Sen sijaankäytännössä Suomi oli Saksan liittolainen, koska se antoi aluettaan Saksan käyttöön, alisti joukkojaan Saksalle, sai aseapua Saksalta ja soti Saksan kanssa.
Sodan alussa eteläisellä rintamaosalla suomalaiset joukot valtasivattalvisodassa menetetyt alueet ja etenivät yliSyvärin jaLeningradin puolustuslinjojen tuntumaan. Joulukuussa 1941 hyökkäys pysäytettiin ja alkoi yli kaksi vuotta kestänytasemasotavaihe. Pohjoisilla rintamaosilla ei saatu katkaistuaMuurmannin rataa, eivätkä saksalaisjoukot kyenneet etenemäänMurmanskiin.
Neuvostoliiton suurhyökkäys kesäkuussa 1944 mursi suomalaisten etummaiset puolustuslinjat. Raskaiden torjuntataistelujen jälkeen aseet laskettiin 4.–5. syyskuuta;tulitauko oli virallisesti määrätty alkaneeksi 4. syyskuuta, mutta neuvostoliittolaiset joukot lopettivat ammunnan paikoittain vasta 5. syyskuuta 1944. Jatkosodan välirauhanehtoihin kuului muun muassa saksalaisten joukkojen pakottaminen pois Suomesta, mikä johtiLapin sotaan Saksaa vastaan 15. syyskuuta 1944. Moskovan välirauha allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944, ja se vahvistettiinPariisin rauhassa vuonna 1947.
Talvisodan maaliskuussa 1940 päättänytMoskovan rauha, niin sanottuvälirauha, ei ollut rauha sanan varsinaisessa pitkäaikaisessa merkityksessä, koska käynnissä olevatoinen maailmansota vaikutti koko ajanSaksan valtakunnan jaNeuvostoliiton rauhantilaiset sekäYhdistyneen kuningaskunnanSaksan valtakuntaa vastaan käymä sota Ranskan touko-kesäkuussa 1940 jatkuneen kukistumisen jälkeenkin. Yhdysvallat ei tosin ollut vielä liittynyt sotaan, joten ennen 12. joulukuuta 1941, kun Yhdysvalloille julistettiin sota, ei toiseksi maailmansodaksi myöhemmin kutsuttu suursota ollut vielä luonteeltaan kuin eurooppalainen suursota.Eurooppa oli sodassa, ja Suomikin pysyi poikkeustilassa. Rauhan aikana sotilaskouluttamatta jääneet 100 000 nostoväkeen kuuluvaa määrättiin astumaan palvelukseen, ja heidän sotilaskoulutuksensa talvisodan loppuvaiheessa vähäiseksi havaitun reservin lisäämiseksi aloitettiin. Kanta-aliupseereiksi koulutustehtävää varten pyydettiin jäämään talvisodassa kunnostautuneita ryhmänjohtajia.
Suomi tähtäsi kansainvälisesti todettuun mahdolliseen enimmäismäärään väestöstä, joka voitaisiin irrottaa muista tehtävistä armeijan palvelukseen eli 16 prosenttiin. Suomen tapauksessa tämän katsottiin riittävän vain koko itärajan operatiiviseen puolustamiseen. KenraaliAksel Airo oli kirjoittanut aiheesta talvisodan jälkeen kirjanKunnia – isänmaa, jossa hän piti Suomen omia puolustusmahdollisuuksia pintapuolisesti vain numeroiden valossa tarkasteltuna lähes olemattomina. Ulkomaiden arviot Suomen puolustuskyvystä ennen talvisotaa perustuivat samoihin kriteereihin.[1]
Saksahyökkäsi Tanskaan ja Norjaan huhtikuussa 1940 ja valtasi maat nopeasti. Toukokuussa Saksahyökkäsi Ranskaan. Maan pohjoisosan Saksa miehitti suoraan ja eteläosaan muodostettiin Saksan nukkehallitusVichyn hallitus. Britannia valmistautui suuriin ilmataisteluihin estääkseen Britteinsaarien valtaamiseen tähtäävät Saksan suorittamat laajat strategisiksi tarkoitetut pommitukset.
Neuvostoliitto ja Saksa olivat sulkeneetItämeren, joten ulkomaankaupalle ainoa vapaa väylä valtamerille oli hankala ja pitkäLiinahamarin reittiPetsamoon. Kun Saksa oli miehittänyt myös Pohjois-Norjan kesäkuun puoliväliin mennessä, Suomen fyysinen eristäminen oli lähes täydellinen: Saksa olisi pystynyt halutessaan nopeasti katkaisemaan Suomen viimeisen avoimen ulkomaankaupan reitin länteen,[2] ja saman olisi voinut tehdä NeuvostoliittoKalastaja- jaKeskisaarennolta käsin.
Kesäkuussa 1940 Saksan vallattua Tanskan, Norjan ja lopulta Ranskan Neuvostoliitto aloitti Suomen painostamisen. Tanska oli vallattu 9. huhtikuuta, mutta Norja vasta viikkoja myöhemmin. Norjaan lähetettiin brittiläisiä, ranskalaisia ja puolalaisia joukkoja tueksi.
Neuvostoliiton ensimmäinen vaatimus oli saada takaisin kaikkiKarjalankannakselta jaHangon vuokra-alueelta pois viedyt laitteet. Lisäksi vaadittiin osuutta Petsamon nikkelikaivoksiin. Heinäkuussa Neuvostoliitto esitti vaatimuksenAhvenanmaandemilitarisoinnista ja oikeutta junakuljetuksiin Suomen alueen poikki Hankoon.[2] Sopimus kauttakulusta Suomen itärajalta Hankoniemeen allekirjoitettiin syyskuun alussa. Neuvostoliitto vähensi painostustaan Suomea kohtaan vasta kevättalvella seuraavana vuonna.[3]
Välirauhan aikainen poliittinen ilmapiiri oli painostava; esimerkiksiSuomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seuran mielenosoitukset ja niistä syntyneet mellakat sekäAeronmatkustajakone Kalevan alasampuminenSuomenlahdella kesäkuussa 1940 samaan aikaan, kun Neuvostoliittomiehitti Baltian maat, koettiin hyvin vahvasti Suomessa. Suomi oli ulkopoliittisesti ahtaassa raossa, kun Norja ja Baltia oli vallattu, Saksa ja Neuvostoliitto olivat diplomaattisessa rauhantilassa keskenään ja Ruotsin lokakuussa 1940 ehdottama valtioliitto Suomen kanssa kariutui Neuvostoliiton ja Saksan vastustukseen.
Neuvostoliitonpuna-armeijan esikunta oli antanutLeningradin sotilaspiirille ohjeen Suomea vastaan käytävän uuden sodan varalle 18. syyskuuta 1940.[4][5] Käskyä tarkennettiin 25. marraskuuta[5] vaatimuksella laatia hyökkäyssuunnitelma sellaisen tilanteen varalta, jossa Suomi olisi yksin vihollinen. Itämeren laivasto laatiAhvenanmaan valtaussuunnitelman ja Hangon tukikohdan joukot siirrettiin Leningradin sotilaspiirin alaisuuteen ja sen puolustussuunta käännettiin 12. marraskuuta 1940 mantereen suuntaiseksi.lähde?
Talvisodan aikana, tammikuussa 1940, neuvostolaivasto laati Ahvenanmaan miehityssuunnitelman, joka olisi edellyttänyt noin 20 000 miehen siirtämistä Ahvenanmaalle Virosta ja Latviasta. Perusajatuksena oli maavoimien hyökkäyksellä Oulun korkeudella katkaista Suomi ja laivaston hyökkäyksellä Ahvenanmaalle riistää Suomelta myös sen meriyhteydet. Ahvenanmaalle sijoitettaisiin kevyiden laivastovoimien, sukellusveneiden ja lentokoneiden tukikohdat.lähde?Tarkemmassa Ahvenanmaan valtaussuunnitelmassa (10.9.1940) operaation kohteena olivat Eckerö, varsinainen Ahvenanmaa ja Lemland. Sitten piti vallata muut Ahvenanmaan saariston saaret. Isku oli suoritettava nopeasti ja riittävän voimakkaasti, jotta Ruotsista Suomelle tulevat apuvoimat eivät ehtisi paikalle. Yllätyksen onnistuminen oli mahdollisuuksien rajoissa, koska Suomi syksyllä 1940 pakotettiin purkamaan Ahvenanmaan talvisodanaikaiset puolustusjärjestelyt.[6]
Neuvostoliitossa Suomen asioiden hoito siirrettiinsisäasiain kansankomissariaatin (ministeriön) alaiselle valtioturvallisuuden päähallinnolle (GUGB) ja lisäksi hyökkäysjoukkoja alettiin siirtää ryhmitysalueilleen.lähde? Neuvostoliiton ulkoministeriVjatšeslav Molotov kävi marraskuussa Berliinissä pyytämässä SaksanjohtajaltaAdolf Hitleriltä suostumusta Suomen miehitykseen. Koska saksalaiset olivat jo sisällyttäneet Suomen mukaan hyökkäyssuunnitelmiinsa, Hitler kuitenkin varoitti Neuvostoliittoa pysymään poissa Suomesta.
6. syyskuuta 1940 Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa kauttakulkusopimuksen liikenteestä Hankoon.
Puolustusvoimien ylipäällikkösotamarsalkkaCarl Gustaf Mannerheim sai elokuussa 1940 Saksalta tiedustelun saksalaisjoukkojen kauttakulun sallimisesta Pohjanlahden satamistaKirkkoniemeen. Samalla ilmoitettiin, että Suomen oli mahdollista ostaa sotakalustoa Saksasta.Kauttakulkusopimus: Suomen pääesikunta ja Saksan ilmavoimat sopivat 12. syyskuutaLuftwaffen miehistön ja kaluston kuljettamisesta Suomen alueen läpi. Valtioiden välille 22. syyskuuta solmittu poliittinen sopimus mahdollisti myös Saksan maavoimien kuljetukset. Lokakuussa neuvoteltiin vielä lisäys lomalaisliikenteestä. Ensimmäiset joukot nousivat maihin Vaasassa 22. ja Oulussa 26. syyskuuta 1940.[7]
Saksa piti Petsamossa sijaitsevaaKolosjoen malmiota elintärkeänä sotateollisuudelleen ja ylipäätänsä Petsamoa välttämättömänä astinlautana hyökkäykselleMurmanskiin. Neuvostoliitto puolestaan ei talvisodan päätyttyä tuntenut mielenkiintoa Petsamon nikkelivarantoihin eikä Petsamoon sotilaallisena alueena.[8] Kun Saksan viranomaiset suunnittelivat Skandinavian integroimista omaan talousalueeseensa, siihen laskettiin huhtikuusta 1940 lähtien mukaan myös Suomi, vaikka maa kuuluikin Neuvostoliiton etupiiriin.[9]
Nikkelikaivoksen tilanne muuttui jyrkästi heinäkuussa 1940 Suomen ja saksalaisenI.G. Farbenindustrien tekemän sopimuksen myötä. Neuvotteluja oli käyty keväästä alkaen, ja sopimuksessa Saksalle luvattiin 60 prosenttia tuotannosta. Saksalaiset neuvottelijat raportoivat Berliiniin malmion olevan yli miljardinRM:n arvoinen ja riittävän 20 vuodeksi kattamaan koko Suur-Saksan nikkelitarpeen. Loppuvuonna saksalaiset korottivat malmimääräarvion nelinkertaiseksi. Neuvostoliitto havahtui neuvottelujen alettua ja esitti jo kesäkuussa kaivoksen toimiluvan siirtämistä itselleen. Neuvostojoukot tehostivat vaatimusta ryhmittymällä rajalle ja linnoittamallaKalastajasaarennon. Englanti suhtautui Saksan kanssa käytäviin kaivosneuvotteluihin jyrkän kielteisesti ja pysäytteli Liinahamarin kauppalaivoja. Suomi neuvotteli kaikkien kanssa poliittisesti ahtaassa raossa. Suomalaiset neuvottelivat kireissä tunnelmissa Moskovassa seitsemän kertaa helmikuuhun 1941 asti suostumatta venäläisten vaatimuksiin. Neuvostoliitto neuvotteli myös Saksan kanssa maaliskuuhun 1941, tuloksettomasti.[8] Vastalauseeksi Neuvostoliitto lopetti vientinsä Suomeen.[10] Pian 90 prosenttia ulkomaankaupasta hoidettiin Saksan kautta joko Saksaan tai sen valvomiin maihin.[11]
Suomen ja Saksan sotilasyhteistyö alkoi maiden korkeimman sotilasjohdon välisillä neuvotteluilla talvella 1940–1941. Yleisesikuntien päälliköt, kenraalieverstiFrans Halder ja kenraaliluutnanttiErik Heinrichs, neuvottelivat tammikuun lopussa 1941 Berliinissä. Saksalaiset tiedustelivat muun muassa, kauanko Suomelta vei aikaa saada armeijansa Neuvostoliiton vastaiselle rajalle, ja saivat myös vastauksen. Saamansa tiedot Halder esitteli Hitlerille 3. helmikuuta. Suomalaisia koskevia tietoja olivat muiden muassa liikekannallepanon kestoaika, puolustusvoimien vahvuus ja suomalaisten tarvitsema tuki.[12]Saksan Norjan-armeijan esikuntapäällikkö everstiErich Buschenhagen vieraili Suomessa 8. helmikuuta alkaen. Vierailun aikana keskusteltiin operatiivisista kysymyksistä. Keskustelut muodostivat pohjan tuleville suunnitelmille.[13] Lapissa tehtiin helmikuusta 1941 tienrakennus- ja tiedusteluyhteistyötä saksalaisten kanssa. Suomeen alkoi saapua saksalaisia joukkoja, joiden määrä oli lopulta jatkosodan syttyessä runsaat 40 000.lähde? Helmi–maaliskuun aikana saksalaiset harjoittivat Pohjois-Suomessa järjestelmällistä tiedustelua.lähde?
Huhtikuussa 1941 alettiininsinööritoimisto Rataksessa värvätä vapaaehtoisiaWaffen-SS:n Wiking-divisioonan suomalaispataljoonaan. Värväystä jatkui kesäkuulle 1941. Ensimmäiset värvätyt lähtivät Saksaan koulutukseen toukokuussa 1941.[14]
Suomen korkeinta sotilasjohtoa vieraili 25. toukokuuta 1941 Saksan pääesikunnassaSalzburgissa, jossa saksalainen sotilasvaltuuskunta johtajanaan kenraaliAlfred Jodl selosti Neuvostoliittoon suunnitteilla olevaa hyökkäystä. Saksalaiset esittelivät yhteistyösuunnitelmaa Saksan ja Suomen taistelujoukkojen välille. Suomea pyydettiin sitomaan Neuvostoliiton joukkoja rajoillaan ja osallistumaan Leningradia vastaan suunnattuun hyökkäykseen. Eri aselajien välillä käydyissä jatkoneuvotteluissaBerliinissä 26.–28. toukokuuta vaihdettiin teknisiä ja taktisia tietoja.[15] Suomalaisia johtaneen kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin saamiin ohjeisiin kuului, että hänellä ei ollut valtuutta tehdä mitään päätöksiä ja että hänen oli huolellisesti vältettävä minkäänlaisten sitoumusten antamista.[16]
Seuraavana päivänä 26. toukokuuta 1941 valtuuskunnan otti vastaan Berliinissä yleisesikunnan päällikkö kenraalieversti Franz Halder. Yleistilannetta selostettuaan tämä ryhtyi puhumaan Suomen ja Saksan yhteistoiminnasta ja meni tällöin paljon pidemmälle kuin kenraali Jodl – saksalaiset edellyttivät, että suomalaiset liittyisivät yhteiseen operaatioon Leningradia vastaan. Kenraaliluutnantti Heinrichs toisti, että hänellä ei ollut oikeutta keskustella tästä asiasta, joka oli hänen valtuuksiensa ulkopuolella. Suomi halusi säilyttää puolueettomuutensa, mikäli venäläisten hyökkäys ei pakottaisi sitä poikkeamaan tältä linjalta. Saksan ja Suomen väliset keskustelut molempia osapuolia kiinnostavista asioista jatkuivat 3.–5.6.1941 sotilaiden välillä Helsingissä. Näistä keskusteluista ei tehty pöytäkirjaa.[17] Sodan jälkeen oikeuskansleri jasotasyyllisyysoikeudenkäynnissä syyttäjänä toiminutToivo Tarjanne määräsi hallintoneuvos Artturi Ikkalan suorittamaan tutkimuksen jatkosotaa edeltäneistä keskusteluista Salzburgissa. Tutkimuksissa todettiin, että keskustelut olivat käynnistyneet saksalaisten aloitteesta presidenttiRisto Rytin ja Mannerheimin tieten, ne koskivat hypoteettisia mahdollisuuksia ja saksalaiset eivät antaneet tietoja alkamassa olevasta sotaretkestä eivätkä suomalaiset sitoutuneet mihinkään.[18]
Suomen ja Saksan kauttakulkusopimus, jossa saksalaisille joukoille myönnettiin kauttakulkulupa Suomen läpi Norjaan, oli allekirjoitettu 12. syyskuuta 1940. Saksan hyökkäyssuunnitelma sisälsi Suomen alueen käytön. Erityisesti Suomen Lappi tuli tärkeään rooliinMurmanskin haltuun ottamiseksilähde? saksalaisten tavoitteena ollessaArkangelin tasa. Etelässä saksalaisten huomio kiinnittyi Suomenlahteen ja Karjalankannakseen, jotta Leningradin valtaaminen ja sen täydellinen tuhoaminen olisi tullut mahdolliseksi. Suomi ja Saksa sopivat muun muassa Suomen toteuttamasta saarrosta Suomenlahdella ja Karjalankannaksella, liittyen Leningradista mahdollisesti pakenevien siviilien poispääsyyn.[19]
Suomen marsalkkaCarl Gustaf Emil Mannerheim kertoo muistelmissaan:
»Saksan kanssa tehty kauttakulkusopimus ei merkinnyt periaatteellista poikkeamista pohjoismaisesta puolueettomuusajatuksesta, ja Suomen hallitus huolehti jatkuvasti niiden vaatimusten noudattamisesta, joita kansainväliset sopimukset asettavat ei-sotaakäyvälle valtiolle. Sopimuksenteon jälkeen jatkuivat liittoneuvottelumme Ruotsin kanssa, joka jo oli suostunut saksalaisten kauttakuljetuksiin. Me emme olisi mitään halunneet hartaammin kuin saada korvata kauttakulkusopimuksen Ruotsin ja Suomen välisellä puolustusliitolla.
Mitä tulee vuoden 1941 alkupuoliskolla tapahtuneihin satunnaisiin sotilaallisiin kosketuksiimme Saksan kanssa, niihin luettuna sotilasvaltuuskuntamme käynti Salzburgissa, niille antoi meidän taholtamme leimansa pidättyväisyys, joka oli täysin sopusoinnussa hallituksen politiikan kanssa. Ne aiheutuivat saksalaisten aloitteesta, ja me käytimme niitä hankkiaksemme valaistusta suurpoliittiseen tilanteeseen. Niillä ei ollut neuvottelujen luonnetta.
Vasta saksalaisen everstiErich Buschenhagenin 10. kesäkuuta 1941 tapahtuneen toisen Helsingissä-käynnin yhteydessä, jolloin käsiteltiin sodan puhkeamisen varalta Pohjois-Suomessa kysymykseen tulevan yhteistoiminnan muotoja, voidaan puhua neuvotteluista, mutta silloinkin ja aina sodan puhkeamiseen asti ne olivat hypoteettisia. Noiden keskustelujen kuluessa, kuten asian laita oli ollut aikaisempienkin kosketusten yhteydessä, tähdennettiin Suomen mukaantulon edellytyksenä olevan, että Suomi joutuisi Venäjän hyökkäyksen kohteeksi.[20]»
Keskustelut jatkuivat Helsingissä 3.–5. kesäkuuta 1941, joissa Suomi piti hyvin tärkeänä presidentin ja valtiojärjestyksen siteet huomioon ottaen, että vihollisuuksia Neuvostoliittoa vastaan ei aloiteta suomalaisten taholta tai Suomen valtioalueelta.[22] Kesäkuun alussa Saksalle ilmoitettiin osallistumisen ehdot: Suomen olisi säilyttävä vastaisuudessakin itsenäisenä, Saksan oli hyökättävä ensin, ja vasta Neuvostoliiton aloitettua sotatoimet liittyisi Suomi rintamaan.[23] 3. kesäkuuta 1941 Helsingissä käydyissä neuvotteluissa Saksan kanssa sovittiin, että Suomen joutuessa sotaan Neuvostoliiton kanssa Saksa tulisi Suomen avuksi.lähde? Samaan aikaanKielissä käydyissä neuvotteluissa sovittiin yhteisistä sotatoimista, muun muassa Suomenlahden etelärannikon miinoittamisesta, sodan syttyessä. Malmin ja Utin lentokentät annettiin Saksan ilmavoimien käytettäväksi jo ennen sotaa.selvennä
7. kesäkuuta 1941 alkaen Suomen satamiin alkoi saapua laivoilla hyökkäykseen tarkoitettuja saksalaisjoukkoja. Niitä saapui myös marssien Pohjois-Norjasta. Saksalaisiin joukkoihin kuului 1080 upseeria sekä 20 999 aliupseeria ja sotamiestä. Jalkaväen kenraaliWaldemar Erfurt saapui Suomeen 13. kesäkuuta. Hänen oli määrä toimia saksalaisten edustajanapäämajassa. 15. kesäkuuta 1941 eversti Buschenhagen perusti Rovaniemelle Saksan Norjan armeijan esikunnan, ja Mannerheim alisti kenraaliHjalmar SiilasvuonIII armeijakunnan Pohjois-Suomessa Saksan alaisuuteen. Seuraavana päivänä Siilasvuo sai Buschenhageniltaoperaatio-ohjeen, jonka mukaan tarkoituksena oli hyökätä Pohjois-Suomesta Neuvostoliittoon, vallata Murmanskin tukikohta ja katkaistaMuurmannin rata. Suomalaisten tehtävinä mainittiin erikseen eteneminen Saksan 36. armeijakunnan mukanaKantalahteen ja hyökkääminenUhtuan kautta VienanKemiin jaKiestingin kauttaLouheen.[24]
Kesäkuun 17. päivänä Suomen päämajalle ilmoitettiin sodan syttymisajankohta: 22. kesäkuuta 1941 kello 03.00 Saksan aikaa Hitler antaisi käskyn avata tulen.[25] 18. kesäkuuta 1941 Suomen ilmavoimien lentokoneisiin maalattiin SaksanLuftwaffen mukaiset keltaiset itärintaman tunnukset. 22. kesäkuuta 1941 Saksa aloitti hyökkäyksen ja käytti aiemmin sovitun mukaisesti Suomen ilmatilaa ja lentokenttiä Neuvostoliiton pommittamiseen.[26]lähde tarkemmin? Yöllä 21.–22.6.1941 Suomeen oli alkanut saapua Pohjois-Norjasta huonoja tieyhteyksiä pitkin saksalaisia joukkoja, joiden pääasiallinen tehtävä oli puolustaa Suomen Petsamoa ja varsinkin sen nikkelikaivoksia.[27] Suomalaiset suojajoukot aloittivat siirtymisen asemiinsa 10. kesäkuuta 1941.Liikekannallepano toteutettiin ylimääräisenä harjoituksena, johon reserviläiset kutsuttiin henkilökohtaisesti 18. kesäkuuta 1941 alkaen. Liikekannalle pantu armeija oli taisteluvalmis viikon kuluttua liikekannallepanon aloittamisesta.[28] 21. kesäkuuta hallitus määräsi 45 000 Neuvostoliiton rajoilla asunutta evakuoitavaksi.
Saksalaisjoukkojen siirtojen järjestelyt hoidettiin kauttakulun organisoinnin varjolla, eikä saksalaisjoukoilla ollut lupa siirtyä Jäämerentien itäpuolelle ennen kuin 18. kesäkuuta, jolloin arveltiin hyökkäysvalmistelujen itään jo muutenkin paljastuneen. Kaksi divisioonaa saksalaisjoukkoja,Stettinistä 20 000 jaOslosta 10 600 miestä, laivattiinOuluun ja siirrettiin junakuljetuksinaRovaniemelle. Laivaukset alkoivat 5. kesäkuuta ja viimeiset joukot olivat Rovaniemellä 14. kesäkuuta.SS-Divisioona Nord aloitti 7. kesäkuuta marssin NorjastaJäämerentietä pitkinVuotson jaSodankylän kauttaRovaniemelle. 8 000 – 9 000 miehen vahvuisen divisioonan ajoneuvokolonnan ohimarssi kesti 10 tuntia. Divisioona oli Rovaniemellä 10. kesäkuuta. Yhteensä 40 600 miehen vahvuiset joukot keskitettiin Rovaniemen seudulle, mistä ne aloittivat 18. kesäkuuta siirtymisen kohti Sallaa.[29]
Saksan Norjan armeijan esikunta siirtyi Rovaniemelle 15. kesäkuuta, armeijan komentaja kenraalieverstiNikolaus von Falkenhorst saapui viikkoa myöhemmin. Kaksi päivää esikunnan jälkeen Rovaniemelle laskeutuivat Luftwaffen lentokoneet. Joukoista kaksi vuoristodivisioonaa (2. ja 3.) siirtyi Norjasta Petsamoon vasta 22. kesäkuuta,[30][31] valmisteluja varten maahan oli päästetty saksalaispioneereja siviiliasussa jo päivää aikaisemmin. Petsamon saksalaisdivisioonat aloittivat hyökkäyksen kohti Murmanskia 29. kesäkuuta.
Suomen ilmavoimien esikunnan määräyksestäYleisradionLahden radioaseman sekäTurun ja Oulun radiomastoihin asennettiin 21. kesäkuuta automaattiset morsetuslaitteet saksalaisten pommikoneiden radiosuunnistusta varten.[32] Ilmailuhistoriaa tutkineen tohtoriHannu Valtosen mukaan saksalaisia pommikoneita lensi yöllä 21.–22. kesäkuutaItä-Preussista Etelä-Suomen ilmatilan kauttaLaatokan pohjoispuolelle ja sieltä etelään Leningradin seudulle, missä Saksa ja Neuvostoliitto kävivät operaation ensimmäiset ilmataistelut noin kello kolmen jälkeen aamuyöllä. Tämän jälkeen saksalaiset pommittajat lensivät Suomeen Uttiin, missä ne tankattiin ja mistä ne jatkoivat kotikentilleen Itä-Preussiin.[33]
Kesäkuun 21.–22. päivän välisenä yönä saksalaiset yhteistyössä SuomenValtiollisen poliisin kanssa valtasivat Neuvostoliiton Petsamon konsulaatin ja suomalaiset pidättivät konsulaatin koko henkilökunnan perheineen. SaksanGestapo takavarikoi konsulaatin arkistot tutkittavakseen ja toimitti ne myöhemmin Valpolle.[34]
Saksan merivoimat käyttivät hyväkseen Suomen aluetta: Ne olivat tukeutuneet Suomen rannikkoon ja satamiin jo kesäkuun puolivälistä alkaen.[33] Suomen sodanjohto oli määrännyt jo 17. kesäkuutasukellusvenelaivueen osallistumaanViron rannikon miinoittamiseen ja illalla 21. kesäkuuta sukellusvenelaivue sai toteuttamiskäskyn tehtävälleen. Suomalaiset sukellusveneet sekä suomalaiset ja saksalaiset laivat aloittivat 22. päivänä Suomenlahden miinoittamisen, jotta NeuvostoliitonItämeren laivaston vapaa kulku estettäisiin. Pyrkimyksenä oli varmistaa, ettei neuvostolaivasto pystyisi häiritsemään Suomenlahdelta saksalaisten Baltiaan avattavaksi suunnitellun maarintaman sivustaa, ja estää hyökkäys Ahvenanmaalle, jonka hallinta oli Suomen kannalta elintärkeää. Miinoitus ulotettiin 22. päivänä Neuvostoliiton miehittämän Viron (muun muassa Tallinnan) edustalle. Suomalaiset sukellusveneet laskivat miinoja Viron rannikolle 22. kesäkuuta 1941 kello 7.28–9.06 välisenä aikana.[35][36]
Kun Suomeen saapui tieto Saksan hyökkäyksen alkamisesta,Suomen merivoimat aloittivat välittömästioperaatio Kilpapurjehduksen, eli joukkojen siirrot demilitarisoidulle Ahvenanmaalle. Neuvostoliiton lentokoneet tekivät sodan ensimmäisen ilmahyökkäyksen suomalaisia vastaan hyökättyään tähän operaatioon osallistuneita sota-aluksia ja rannikkolinnakkeita vastaan 22. kesäkuuta klo 6.05. Lisäksi Hangosta alkoi tykistötulistus Porsöhön, Storholmaan ja mantereelle klo 6.50.[37]
Adolf Hitler julisti 22. kesäkuuta radioidussa puheessaan Suomen taistelevan yhdessä (im Verein) Saksan kanssa. Suomi ilmoitti pysyvänsä ulkopoliittisesti puolueettomana, mutta Hitlerin puhe oli maan johdolle kiusallinen, sille se viestitti maailmalle Suomen olevan liittoutunut Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan aloitetussa sodassa.[38] Yleinen mielipide Suomessa otti kuitenkin Hitlerin puheen vastaan helpotuksena tukalassa tilanteessa. Hitler oli armeijoineen murtanut toistaiseksi kaiken vastarinnan ja Suomi saisi nyt hyvityksen.[39]
Nämä toimet saivat osaltaan Neuvostoliiton aloittamaan sotatoimet myös Suomea vastaan, koska se katsoi Suomen sallivan alueensa käytön hyökkäykseen itseään vastaan. Saksan kanssa aloitetuista koordinoiduista merisotatoimista ja SaksanNurmeksen tasolta Petsamoon asti sijoittamasta armeijasta huolimatta Suomi ilmoitti pysyvänsä ulkopoliittisesti puolueettomana.[40][41][42][43]
Neuvostoliiton hyökkäykset Suomea vastaan alkoivat 22. kesäkuuta 1941 kello 6.05 aamulla, jolloin Neuvostoliitto aloitti tykistötulituksen Hangon tukikohdasta suomalaisiin kohteisiin saaristossa ja mantereella sekä lentoiskut suomalaisia laivoja vastaan merellä.[44]
Samana päivänä Neuvostoliitto suoritti useita tykistöiskuja itärajalla[45] Tämän jälkeen samana päivänä Suomi osallistui eteläisen Suomenlahden miinoittamiseen. Saksa oli aloittanutOperaatio Barbarossan kello 3.00 jaItä-PreussistaLeningradin alueelle miinoituslentoja suorittaneet saksalaiskoneet lensivät paluumatkalla Utin lentokentälle tankkaukseen.[44] Neuvostoliitto jatkoi ilma- ja tykistöiskuilla suomalaisiin sotilaskohteisiin Suomessa[45]. Suomi pidättäytyi vastaamasta tuleen ja yritti vakuutella puolueettomuutta uudessa sodassa. Suomen ja Neuvostoliiton välillä vältyttiinkin merkittäviltä sotatoimilta muutaman päivän ajan. 24. kesäkuuta 1941 Neuvostoliitto evakuoi lähetystönsä Helsingissä.[26]
Kesäkuun 25. päivänä 1941 Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Helsinkiä, Turkua, Heinolaa ja Porvoota sekä tusinaa muuta paikkakuntaa noin 500 koneella, joista ammuttiin alas Suomen alueelle 27 konetta. Näiden pommitusten ja aiempien tapahtumien perusteella eduskunnalle antamassaan tiedonannossa hallitus oli tehnyt sen johtopäätöksen, että maa oli joutunut sotatilaan. Tämän kannanoton eduskunta hyväksyi.[46] Vielä samana päivänä 25.6. pääministeriJukka Rangell totesi radiossa, että Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa.
Sota julistettiin 26. kesäkuuta 1941. Suomen armeija ja Suomessa olleet saksalaiset joukot aloittivat maahyökkäyksen. Suomen armeija aloitti suurhyökkäyksenLaatokan Karjalassa Korpiselän suuntaan 10. heinäkuuta ja sen painopiste oli vasemmalla siivellä. Hyökkäyksen kärkenä eteni everstiRuben Laguksen komentama 1. jääkäriprikaati, joka saavutti Laatokan rannat muutamassa päivässä.[48] Elokuun loppuun mennessä kenraaliluutnanttiErik Heinrichsin komentama Karjalan Armeija oli saavuttanut talvisotaa edeltäneet rajat.lähde?
Talvisodan kokenut Suomen kansa oli harvinaisen yksimielisesti maan johdon ja menetetyn Karjalan takaisin hankkimisen takana. Uutta sotaa pidettiin talvisodan jatkosotana, joka tähtäsi kärsityn vääryyden korjaamiseen.[38]
Neuvostoliitto vaati useaan otteeseenBritanniaa julistamaan sodan Suomelle. Britannian pääministeriWinston Churchill lähetti marsalkkaMannerheimille henkilökohtaisen, yksityisen ja salaisen kirjeen, jossa hän pahoitteli, että Britannia joutuu piakkoin julistamaan Suomelle sodan.Churchill myös kehotti Suomea olemaan ylittämättä vanhaa rajaa. Kirjettä säilytetäänBritannian Imperial War Museumissa.[49]
Britannia katkaisi diplomaattisuhteet 1. elokuuta ja uhkasi sodalla 22. syyskuuta, jollei etenemistä katkaistaisi. Suomen liityttyäantikomintern-sopimukseen 25. marraskuuta Britannia jättiultimaatumin, jossa se vaati vihollisuuksien lopettamista 5. joulukuuta mennessä. Jäätyään ilman tyydyttävää vastaustaLontoo ilmoitti Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta sodanjulistuksesta Suomelle. Suhteet ulkomaihin huononivat Suomen joukkojen edetessä. Varsinaiset sotatoimet maiden välillä rajoittuivat kuitenkin jo aikaisemmin 30. heinäkuuta tapahtuneeseen SuomenLiinahamarin pommitukseen. MyösAustralia,Kanada jaUusi-Seelanti toimittivat Suomelle sodanjulistuksen.[50]
.png)
Kesästä 1941 alkaen Suomeen alkoi saapuaulkomaalaisia vapaaehtoisia. Eritoten vapaaehtoisia tuliVirosta, lopulta yli 3 000[51]. Näitä virolaisia vapaaehtoisia kutsutaanSuomen-pojiksi[51], ja he olivat osajatkosodan heimosoturiyksiköitä, jotka oli koottusuomensukuisista kansoista. Esimerkiksi Suomen merivoimien vahvuudesta heitä oli 10 prosenttia.lähde?
Ruotsista osallistui jatkosotaan ensi vaiheessa niin sanottuSvenska frivilligbataljonen (SFB,suom.ruotsalainen vapaaehtoispataljoona) eli Hangon pataljoona, joka osallistui Lounais-SuomenHankoniemellä olleenNeuvostoliiton laivastotukikohdanpiiritykseen. Ruotsalaispataljoonan kotiinpaluu tapahtui 20. joulukuuta 1941 Hangon valtauksen jälkeen.[52] Osa ruotsalaisvapaaehtoisista halusi jatkaa palveluaan Suomen armeijassa muodostaen ns.Svenska frivilligkompanietin. Näin he kuuluivat suomenruotsalaiseen TykistörykmenttiJR13:een, joka taisteli Itä-KarjalassaSyvärijoen alueella 1942–1944 ja kesällä 1944 Tali-Ihantalassa.[53]
.png)
Josisällissodan aikana vuonna 1918Mannerheim oliAntreassaKarjalankannaksella antanutjulistuksen, jossa toteaa ettei tulisi panemaan miekkaansa tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat. Jatkosodassa Mannerheim antoi kuuluisan niin sanotunmiekantuppipäiväkäskynsä, jossa hän viittasi julistukseensa. Päiväkäskyssä oli mainintoja myös suuresta Suomesta, mikä jo tuolloin aiheutti kielteistäkin huomiota poliittisissa piireissä.
Toisaalta jo 1917-1922 Suomen vasemmisto oli halunnut liittää Itä-Karjalan Suomeen osana maailmanvallankumousta.[54]
Talvisodan alussa Neuvostoliitto perusti SuomelleTerijoen hallituksen ja lahjoitti Suomelle 70 000 neliökilometriä Itä-Karjalaa 2.12.1939, mukanaAunus jaUhtua (Kalevala). Sopimuksen allekirjoittivat Terijoen hallituksenOtto Wille Kuusisen lisäksi Neuvostoliiton pääministeri ja ulkoministeri. Perusteluna sopimuksessa luki Suomen ja Itä-Karjalan kansojen "jälleenyhdistäminen". HistorioitsijaTimo Vihavaisen mukaan "Sopimuksen yhtenä julkilausuttuna tarkoituksena oli toteuttaa Suur-Suomi". Sopimuksessa kuitenkin liitettiin 3 970 neliökilometria kannaksen eteläosaa Neuvostoliittoon Leningradin suojaksi. Itä-Karjalassa jotkut järkyttyivät yhdistämisestä, toiset iloitsivat suurissa kansankokouksissa.[54]
Suomen kommunistisen puolueen seuraavan päivän julistus muistutti, että Suomen kansa "on yli 200 vuotta unelmoinut Karjalan heimon jälleenyhtymisestä suomalaisen kansallisuuden ja valtion yhteyteen". Vielä vähän aiemmin suomalaiskommunisteja oli teloitettu Itä-Karjalassa syytettyinä tämänsuuntaisista haaveista.[54]
Jatkosodan aikana Suomi miehitti historiansa laajinta aluetta. Monet muuallakin kuinoikeistossa halusivat liittää Itä-Karjalan Suomeen. Perusteet olivat paitsi ideologisia ja poliittisia, myös sotilaallisia: niin sanottukolmen kannaksen linja oli aiempaa rajaa helpompi puolustaa. Saksan ollessa tukena siihen oli mahdollisuus.selvennä
Presidentti Ryti oli jo hyvissä ajoin ennen Operaatio Barbarossan alkamista selvityttänyt Suomen itärajaa koskevat suunnitelmat. Päämajassa oli käyty läpi eri vaihtoehtoja: ne kaikki olivat lähteneet siitä, että itärajaa siirrettäisiin Laatokan pohjoispuolella idemmäksi. Suomen päämäärä jatkosodassa oli kuitenkin riippuvainen Saksan sotavoimien menestyksestä.[55]
Valtioneuvostossa käydyssä kovasanaisessa keskustelussa Mannerheim oli puolustanut vanhan rajan ylitystä vastaamalla sosiaalidemokraattiselle kauppa- ja teollisuusministeriVäinö Tannerille, ettei sodassa voi pysähtyä jollekin mielivaltaisesti vedetylle rajalle, vaan oli valittava strateginen kohta.[56] Toisaalta oli taloudellisia motiiveja Itä-Karjalan metsävarantojen hyödyntämisen muodossa. Alueita ei kuitenkaan juridisesti liitetty Suomeen, vaan eduskunta julisti vain talvisodassa menetetyt alueet Suomeen kuuluviksi. Alueiden hoidosta vastasiItä-Karjalan sotilashallinto, joka teki valmistelevia toimenpiteitä vallattujen alueiden liittämiseksi Suomeen.
Alueilta liittyi myössuomensukuisten kansojen vapaaehtoisia Suomen puolustusvoimiin, ja heitä kutsutaanjatkosodan heimosotureiksi.
Valloitetulle alueelle perustettiininternointileirejä, joita omana aikanaan nimitettiin aluksi ”keskitysleireiksi” ja myöhemmin ”siirtoleireiksi”.[57] Niihin suljettiin:[58]
Kansalliseksi väestöksi määrittelyssä miellettiin syntyperältäänsuomensukuinen väestö.[59][60]
Äänisniemen,Syvärinlaakson jaMaanselänkannaksen väestöä, joka perinteisesti sattuu puhumaan venäjää, siirrettiin etulinjasta taemmaksi leireihin paitsi neuvostopartisaanien hyökkäysten ehkäisemiseksi myös siviilien itsensä suojelemiseksi. Äänisniemelle oli tätä paitsi pakkautunut pakolaisia eri puoliltaKarjalais-suomalaista sosialistista neuvostotasavaltaa, jotka eivät olleet syntyperältään suomensukuisia; odottaessaan turhaan kuljetustaÄänisjärven ylitse he jäivät Suomen puolustusvoimien käsiin. Tutkimuskirjallisuuden perusteella voi arvioida, että rintamien läheltä evakuoituja taikka pakolaisia saattoi olla jopa 16 600 Itä-Karjalan leireihin sijoitetuista ihmisistä. Tämä tarkoittaisi yli 69 prosenttia leirien korkeimmasta väkiluvusta, joka oli 23 984 henkeä 1. huhtikuuta 1942.[61]
Kuolleisuus miehitetyn Itä-Karjalan keskitysleireillä oli jopa 3,75 %, huomattavasti korkeampi kuin saman alueen vapaan väestön keskuudessa (2,6 %), saatikka Suomessa (1,31 %). Varsinaisena syynä Itä-Karjalan leiriläisten korkeaan kuolleisuuteen näyttää olleen heikko ravitsemustilanne ja jossain määrin myös heidän ikärakenteensa: 20–30-vuotiaiden naisten ja alaikäisten lasten suuri suhteellinen osuus (lähes puolet).[62]
Jatkosodan aikana Suomeen siirtyi saksalaisten miehittämältäInkerin alueelta noin 62 000inkerinsuomalaista.
| Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedianlaatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaaparantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmattarkemmin. Lisää tietoa saattaa ollakeskustelusivulla. Tarkennus:Sisältö ei vastaa otsikkoa. Asemasotavaihe alkaa joulukuussa mihin asti hyökättiin... pääosa sisällöstä keskittyy johonkin muuhun. |
Mannerheim ja presidenttiRisto Ryti suhtautuivat kielteisesti Leningradin valloitukseen ja sen suoraan tukemiseen, samoin kuinMuurmannin radan katkaisemiseen, jotta argumentti erillissodasta pitäisi ja jotta Suomella säilyisi paremmat rauhanneuvottelumahdollisuudet Saksan mahdollisen häviönkin yhteydessä.[63] Suomalaisten eteneminen pysähtyi Mannerheimin käskystä joulukuussa 1941, jolloin alkoi niin kutsuttuasemasotavaihe, joka kesti kaksi ja puoli vuotta. Talvisodassa menetetyt alueet eduskunta liitti 6. joulukuuta takaisin Suomeen palauttaessaanTarton rauhan rajat.
Jatkosodan aikana tuotanto ja ulkomaankauppa vähenivät, mikä aiheutti ongelmia maan elintarvikehuollolle. Vaikein ruokatilanne oli talvella vuosina 1942–1943. Tällöin esimerkiksi rintamamiehillä ilmeni puutostauteja ja erityisesti osalla nuoremmista miehistä ruoanpuutteesta johtuvaa yleistä heikkoutta. Tilanteen pelasti ruokatarvikkeiden tuonti lähinnä Saksasta ja sen vaikutuspiirissä olevista maista. Lisäksi rintamamiesten tilannetta helpottivat Pohjois-Suomessa olevat saksalaisjoukot, jotka muonittivat 50 000 vastuualueellaan olevaa suomalaissotilasta. Huolimatta pitkien kuljetusmatkojen mukanaan tuomista käytännön ongelmista, yksitoikkoisesta ruuasta ja rajoitetuista annoksista rintamamiesten muonitus onnistui tyydyttävästi. Rintamamiesten keskuudessa esiintyi jatkosodan aikana kaikkiaan 300 sairaalahoitoa vaatinutta puutostautitapausta, mitä voidaan pitää varsin pienenä määränä.[64]
Vuonna 1942 taistelut jatkuivat hajanaisestiSyvärillä jaKiestingissä. Tammikuussa noin seitsemän neuvostodivisioonaa yritti murtaa suomalaisten asemiaMaaselän kannaksella.Päämaja lähetti paikalle lisäjoukkoja, ja suomalaisten asemiin murtautuneet hyökkääjät lyötiin. Samaan aikaan tehtiin Muurmannin rataan kohdistunutMai Guban isku. Helmikuussa suomalaiset sissit tekivät vielä iskunPetrovski Jamin huoltokeskukseen. Suomalaisten ainoaksi hyökkäyssotatoimeksi kokoasemasodan aikana jäiSuursaaren valtaus maaliskuussa.[65][66]Stavkan alainen erillinen, noin kahdeksandivisioonan kokoinen, armeija yritti murtaa Leningradin saarron hyökkäämällä 11. huhtikuuta suomalaisten sillanpääasemaa vastaan Syvärin eteläpuolella. Taistelut päättyivät suomalaisten voittoon 21. huhtikuuta mennessä. Puna-armeijan viimeinen hyökkäysoperaatio asemasotavaiheessa tapahtui Kiestingissä saksalais-suomalaisia joukkoja vastaan. Se päättyi hyökkääjän vetäytymiseen 10. toukokuuta. Suomenlahdella saksalaiset ja suomalaiset alukset aloittivat 22. toukokuuta niin sanotun Suursaaren miinasulun laskemisen.[67]
4. kesäkuuta Mannerheim täytti 75 vuotta ja hänet ylennettiinSuomen marsalkaksi. Päivä määrättiinpuolustusvoimain lippujuhlapäiväksi. Helsingissä ilmoitettiin nimettävän katu hänen kunniakseen.Adolf Hitler vieraili yllättäen Mannerheimin syntymäpäivillä Immolassa ja valitteli, ettei ollut voinut Romanian öljyn varmistamiseksi Saksalle tehdä mitään Suomen hyväksi talvisotaa ennen tai sen aikana. Suomalaisten nauhoittamasta Hitlerin ”yksinpuhelusta” selkeni Suomen sodanjohdolle myös Neuvostoliiton asevarustelun taso, joka oli yllättänyt Hitlerin. Vastavierailullaan Saksaan 27.–28. kesäkuuta Mannerheim oli saanut ilmeisestiselvennä lisää informaatiota Saksan ”idänretkestä”, koska paluunsa jälkeen hän arvioi puolustusministeriRudolf Waldenille Saksan ”idänretken” päättyvän katastrofiin.[68]
Suomalaisten voittoon päättynytSomerin taistelu käytiin 8.–9. heinäkuuta 1942.
Neuvostoliittolaiset lähettivät kesällä 1942 sotilasosaston suomalaisten rintamalinjan taakseRukajärven tienoille. Suomalaiset kuitenkin kukistivat yrityksen lyhyellä takaa-ajolla.[69]
Tilanteen vakiinnuttua rintamamiehet käyttivät aikansapuhdetöihin sekäasevelitalojen ja korsukylien rakentamiseen. Reserviupseereista koulutettiin aktiiviupseereita, ja miehistö kävi vuorolomilla kotonaan. Jotkut opiskelivat rintamakouluissa.[69] Karjalankannaksella tehtyjä linnoitustöitä pyrittiin vauhdittamaan kesästä 1943 lähtien, mutta touko-kesäkuun vaihteessa 1944 ne olivat vielä pahasti kesken varsinkin Länsi-Kannaksella.[70]
Neuvostoliitto esitti Suomelle rauhanaloitteen 25. lokakuuta 1942, mutta presidentti Ryti ei vastannut siihen. Saksan heinäkuussa aloittamahyökkäys kohti Stalingradia jaKaukasiaa kuitenkin tyrehtyi, ja tilanne myös muilla maailmansodan rintamilla näytti vuoden 1942 lopussa huonolta Saksan ja samalla myös Suomen kannalta. Pohjois-Afrikassa saksalais-italialaisten joukkojen puolustus oli murtunut brittien hyökkäyksen vuoksi ja liittoutuneiden joukot olivat nousseet maihin Marokossa ja Algeriassa. Tapahtumat ennustivatakselivaltojen lähtöä Afrikasta. Seuraavan vuoden alussa saksalaiset aloittivat vetäytymisen Kaukasiasta ja puna-armeija sai avattua maayhteyden Leningradiin.[71]
Saksan kärsittyätappion Stalingradissa 2. helmikuuta 1943 alettiin Suomessa pyrkiä ottamaan etäisyyttä Saksaan. Eduskunta alkoi osoittaa tyytymättömyyttä presidentti Rytiä kohtaan, mikä ilmeni ulkoministeriR.J. Wittingin arvostelusta Rytin allekirjoitettuaantikomintern-sopimuksen. Eduskunta kieltäytyi jatkamasta Rytille myönnettyä valtalakia. Tämä ei kuitenkaan estänyt hänen uudelleenvalintaansa kahden vuoden lisäkaudeksi helmikuussa 1943. PääministeriRangellin hallitus kuitenkin vaihdettiin vähemmän saksalaismieliseenEdwin Linkomiehen johtamaanhallitukseen. Hallitus pysyi koossa pääasiassa sosiaalidemokraattien valtiovarainministerinVäinö Tannerin ansiosta.
Ryti ja Linkomies esittivät Yhdysvalloille, että se miehittäisi Pohjois-Suomen, ja Suomi olisi voinut samalla irtautua sodasta. Yhdysvallat harkitsi asiaa vakavasti, mutta katsoi sen kuitenkin vaarantavan Normandian maihinnousun, koska Saksalta vapautuisi silloin joukkoja sinne.[72]
Rauhasta käytiin neuvotteluja läpi koko vuoden 1943, mutta sopimukseen ei päästy. Neuvostoliitto ilmoitti jo 8. helmikuuta 1943 olevansa halukas rauhaan.Yhdysvallat vaati Suomen itsenäisyyden säilyttämistä, ja NeuvostoliitonWashingtonin-suurlähettiläsMaksim Litvinov ilmoittikin, ettei Neuvostoliitto aikonut miehittää Suomea kokonaan. Suomalaiset saivat saman vakuutuksen TukholmastaAleksandra Kollontailta. Suomi vaati rauhanneuvotteluiden pohjaksi vuoden 1939 rajoja, mutta Neuvostoliitosta saatiin tieto, että Suomen edustaja on tervetullut Moskovaan neuvottelemaan, mutta Suomen ehdotukseen ei tule sisältyä sille ennen sotaa kuulumattomia alueita.
Rauhanehdot lyötiin lukkoon liittoutuneiden keskenTeheranin konferenssissa joulukuussa 1943.Josif Stalinin ehtoihin kuuluivat vuoden 1940 rauhan rajat, Hanko tai Petsamo pysyvästi Neuvostoliitolle, puolien sotavahinkojen korvaaminen, saksalaisten karkottaminen maasta ja demobilisaatio. Jotta Suomi olisi helpommin saatu myöntymään rauhaan, Britannian pääministeriWinston Churchill ja Yhdysvaltain presidenttiFranklin D. Roosevelt ehdottivat, ettäViipuri jätettäisiin Suomelle, mutta Stalin vaati Viipuria ehdottomasti Neuvostoliitolle ja kieltäytyi edes keskustelemasta asiasta.[73][74]
Yhdysvallat jätti Suomen hallitukselle 31. tammikuuta 1944 voimakassanaisen kehotuksen pyrkiä neuvottelukosketuksiin neuvostohallituksen kanssa sodasta irtautumiseksi. Suomi saisi vastata seurauksista, ellei se viipymättä irtaantuisi akselivalloista. Suomelle kehotus oli ikävä, koska se päästettiin julkisuuteen.[75] Neuvostoliitto pyrki taivuttamaan Suomen rauhaanHelsingin suurpommituksilla (”rauhanpommitukset”) vuoden 1944 helmikuun aikana.[76] Neuvostoliitto halusi nopean ratkaisun sodalle pystyäkseen keskittämään joukkonsaBerliinin valtaukseen.
Suomen hallitus valtuutti valtioneuvos Paasikiven matkustamaan Tukholmaan ja ottamaan selvää Neuvostoliiton rauhanehdoista. Paasikivi matkusti Tukholmaan 12. helmikuuta ja sai Moskovan rauhanehdot Aleksandra Kollontailta 21. helmikuuta. Ne oli jaettu kahteen osaan: ennakkoehtoihin, jotka oli hyväksyttävä ennen Moskovassa käytäviä keskusteluja, ja kysymyksiin, joista keskusteltaisiin Moskovassa. Ennakkoehtoihin kuului suhteiden katkaiseminen Saksaan, saksalaisten joukkojen internoiminen javuoden 1940 rauhansopimuksen palauttaminen voimaan. Kun ennakkoehdot olisi hyväksytty, voitaisiin Moskovassa neuvotella suomalaisten joukkojen kotiuttamisesta, vahingonkorvauksista ja Petsamosta. Saksa sai tietää Paasikiven matkasta, mutta se ei reagoinut voimakkaasti asiaan.[77][78]
Suomesta Moskovaan rauhanehdoista neuvottelemaan menivätCarl Enckell jaPaasikivi 26. maaliskuuta 1944. He tapasivat kaksi kertaa Neuvostoliiton ulkoasiankomissaariMolotovin jaVladimir Dekanozovin.[79] UusiSuomen ulkoasiainministeriHenrik Ramsay meni Saksaan tunnustelemaan mahdollisuutta solmia Neuvostoliiton kanssa rauha, mistä Saksan valtakunnan ulkoasiainministeri Ribbentropp hermostui. Neuvotteluja ei uskallettu käydä salaa saksalaisilta siinä pelossa, että Neuvostoliitto paljastaa saksalaisille Suomen ja sen käyneen neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa ja näin olleen saattaa painostaa neuvotteluissa uhkaamalla julkistaa salaiset neuvottelut. Tuloksena oliSuur-Saksan valtakunnan epäluottamus Suomeen, mikä aiheutti vaikeuksia mm. asetoimituksiin.[80]
Suomen eduskunta hylkäsi mahdottomiksi arvioimansa rauhanehdot 12. huhtikuuta 1944.[81] Ylipäällikkö Mannerheim kutsui armeijakuntien komentajat Mikkeliin ja varoitti heitä Neuvostoliiton mahdollisista reaktioista. Mitään hälyttävää ei kuitenkaan välittömästi tapahtunut.[82]Saksan valtakunnankansleriAdolf Hitler määräsi Suomen osittaiseen vientikieltoon 19. huhtikuuta 1944.[83] Ylipäällikkö antoi uhkaavan tilanteen vuoksi 10. toukokuuta käskyn, jossa hän korosti suurhyökkäyksen torjuntaan valmistautumisen ja asemien lujittamisen tärkeyttä ja käski komentajia käyttämään odotusaika hyväkseen. Hänen lähettämänsä tarkastajat olivat todenneet puutteita rintamalohkojen varustelutöissä.[82] Mannerheim lähetti Hitlerille henkilökohtaisen kirjeen, jossa hän pyysi tätä perumaan vientikiellon. Kieltävä vastauskirje saapui päämajaan 4. kesäkuuta.[84]
Puna-armeija lopetti asemasodansuurhyökkäyksellä Karjalankannaksella 9. kesäkuuta 1944 ja kaksi viikkoa myöhemmin Maaselän suunnalla. 10. kesäkuuta, neljä päivääNormandian maihinnousun 6. kesäkuuta 1944 jälkeen, Yhdysvallat julisti Suomen ja sen johtajat saksanmielisiksi ja pyysi lähettiläsHjalmar J. Procopén poistumaan maasta.
Suurhyökkäyksen johdossa oli armeijankenraaliLeonid Govorov. Hän oliMoskovan puolustustaisteluissa jaLeningradin piirityksen murtamisessa ansioitunut tykistöupseeri. Govorovin toimintatapa Karjalankannaksella oli sama kuin hänen aiemmin käymissään taisteluissa: valtavat tykistökeskitykset, jatkuvat hyökkäysaallot ja runsas panssarivaunujen käyttö. Govorovilla oli käytössään 26 divisioonaa, 20 panssariprikaatia ja yli 1000 lentokonetta. Tykkejä oli 200 jokaisella rintamakilometrillä. Suomalaisilla puolustajilla oli käytössään aluksi 6 divisioonaa ja 2 prikaatia, lopussa 9 divisioonaa ja 4 prikaatia.[85] Neuvostoliiton tykistökeskitykset ja ylivoima mursivat suomalaisen puolustuksenValkeasaaressa 10. kesäkuuta 1944.[86]
Saksassa kannatettiin aseidenviennin jatkamista Suomeen, jotta rintama Suomessa kestäisi. Mannerheimin esittämän vetoomuksen seurauksena Hitler kumosi asevientikiellon 12. kesäkuuta ja päätti, että tukea annettaisiin niin kauan, kun suomalaiset jatkaisivat aseellista taistelua[87][88]. Kriisin aikana Saksa auttoi Suomea ilman sopimuksia.[89]
Hyökkäyksen laajuuden tultua päämajan tietoon Itä-Karjalasta siirrettiin kolme divisioonaa Karjalankannakselle.[90]VT-linja (Vammelsuu–Taipale) murtuiKuuterselässä 14. kesäkuuta, ja samana päivänä kenraaliluutnanttiLennart Oesch määrättiin kaikkien Karjalankannaksella olleiden joukkojen komentajaksi. Ensimmäiseksi Oesch ilmoitti, että tärkeintä oli vetää joukot taistelukykyisinätaka-asemaan, minne myös vahvistukset oli ohjattava. Vastahyökkäyksiä ei kannattanut tehdä. Seuraavana päivänä ylipäällikkö Mannerheim antoi käskyn viimeistenkin reservien siirtämiseksi Itä-Karjalasta Suomen puolelle, mikä merkitsi Itä-Karjalasta luopumista.[89]
Lento-osasto Kuhlmey saapui 17. kesäkuutaImmolan lentokentälle. Siihen kuului 70syöksypommittajaa jahävittäjälentokonetta. Mannerheim pyysi 19. kesäkuuta presidentti Rytin suostumuksella Saksalta suurempaa apua, kuutta divisioonaa sekä panssarivaunuja ja lentokoneita maavoimien tueksi. Pyyntöön vastattiin seuraavana päivänä myöntävästi.Viipuri vallattiin suomalaisilta lähes taisteluitta samana päivänä eli 20. kesäkuuta.[89] Viipurin menetys oli erityisen kirvelevä kokemus, koska kaupunkia ja sen linnoitusta oli perinteisesti pidetty Suomen etuvartiona idässä.[88] Samana päivänä tehtiin Elisenvaaran asemallesodan tuhoisin lentopommitus, jossa kuoli yli sata ja loukkaantui yli 300 henkeä.
Valkeasaaresta on Viipuriin noin sadan kilometrin matka, jonka taittamiseenpuna-armeija käytti kymmenen päivää. Suomalaisten vetäytymisvauhti oli siten keskimäärin noin kymmenen kilometriä päivässä, mitä voidaan pitää sotilaallisesti onnistuneena suorituksena. Käytännössä tilanne aiheutti kuitenkin suomalaisille suuria ongelmia, jotka ilmenivät muun muassa Viipurin nopeana menetyksenä ja karkuruutena.[86]
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkamisen jälkeen saksalaiset toimittivat Suomeen aseita 13.–26.6.1944Pohjoiselta armeijaryhmältä Virosta ja Suomen Lapista SaksanSaksan 20. vuoristoarmeijalta vajaat 11 000 kappaletta 100 mm:n Faustpatrone- ja 142 mm:n Panzerfaust 30 -sinkoa ja 600 kappaletta 88 mm:n Raketenpanzerbüchse 54. Fauspatrone:a kutsuttiin myös Panzerfaust klein:iksi, pieneksi panssarinyrkiksi Panzerfaust 30:n ollessa Panzerfaust,panssarinyrkki. Raketenpanzerbüchse 54:ää kutsuttiin Panzeschräck:iksi,panssarikauhuksi.Suomen ilmavoimille toimitettiin 39Messerschmitt Bf-109 G -hävittäjää. Kaikkiaan kesä-elokuun aikana toimitettiin 72 Messerschmitt Bf-109 G-6- ja Bf-109 G-8 -hävittäjää.
Kun Viipurin menetys oli tapahtunut tosiasia, Suomen hallitus otti 22. kesäkuuta 1944 Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään Aleksandra Kollontain välityksellä yhteyttä Moskovaan ja tiedusteli rauhanneuvottelujen mahdollisuutta. Samalla se ilmoitti, rintaman ollessa luhistumaisillaan, Moskovaan olevansa halukas luopumaan sodasta ja katkaisemaan suhteensa Saksaan. Neuvostoliitto vastasi Suomen hallituksen rauhantiedusteluihin vaatien antautumista ja rauhan pyytämistä, minkä jälkeen Suomi voisi lähettää valtuuskunnan Moskovaan. Ehtoihin taipumisesta piti lähettää Suomen presidentin ja ulkoministerin allekirjoittama vakuutus Moskovaan. Suomen hallitus tulkitsi Neuvostoliiton vastauksen tarkoittavan ehdotonta antautumista, vaikka Kollontai oli toista väittänyt. Mannerheim ja pääministeriEdwin Linkomies olivat sitä mieltä, että Neuvostoliitolle annettavan vakuutuksen allekirjoittaminen, ennen kuin tilanne rintamalle oli vakiintunut, olisi kansallinen itsemurha.[86][91][92]
Samana päivänä Saksan ulkoministeriJoachim von Ribbentrop saapui yllättäen maahan ja ilmoitti, että Saksa jatkaisi tuen antamistaan vain, jos Suomi solmisi liiton Saksan kanssa ja jatkaisi sotimista.[87][91] Näytti siltä, että Suomen hallituksella oli vain kaksi vaihtoehtoa: joko antautua Neuvostoliiton vaatimuksen mukaisesti tai solmia sopimus Saksan kanssa. Poliittista sitoumusta koskevaa asiaa ei katsottu voitavan viedä eduskunnan käsittelyyn, koska silloin se olisi tullut julkiseksi ja aiheuttanut varmasti kansanedustajien mielipiteiden jakaantumisen. Suomen hallitus ratkaisi asian Ribbentropin vaatimuksen mukaisesti, vaikka ministereistä osa äänesti Saksalle annettavaa vakuutusta vastaan. Aseavun saanti Saksasta oli varmistettava, ja Ryti päätti henkilökohtaisesti antaa Saksan vaatiman virallisen vakuutuksen.[93][94] Saksalaiset vaativat Suomelta sitoutumista sotaan, koska Narvan rintama oli heille tärkeä. PresidenttiRisto Ryti teki saksalaisten kanssa 26. kesäkuuta ns.Ryti–Ribbentrop-sopimuksen, joka velvoitti Suomea olemaan neuvottelematta erillisrauhaa ja lisäsi saksalaisten materiaalitoimituksia. Sopimuksen merkitystä on kuitenkin 2000-luvun alussa kyseenalaistettu. Rytin allekirjoittaessa kirjeensä Adolf Hitlerille pääosa saksalaisista panssarintorjunta-aseista, syöksypommittajista, rynnäkkötykeistä ja jalkaväkidivisioonista oli jo Suomessa tai matkalla. Ryti-Ribbentrop-sopimus ei ollut sitova valtiosopimus vaan ainoastaan Rytin henkilökohtainen vakuutus siitä, ettei hän tasavallan presidenttinä toimiessaan tee erillisrauhaa. Erillisrauha tehtiin sen jälkeen, kun Ryti oli eronnut tehtävästään ja eduskunta oli poikkeuslailla valinnut marsalkka Mannerheimin presidentiksi.
Saksasta saapui jo 24. kesäkuutarynnäkkötykkiprikaati, joka alistettiin panssaridivioonalle. Baltiasta siirrettiin Suomeen saksalainen divisioona, joka ohjattiin ylipäällikkö Mannerheimin reserviksi Säkkijärvelle ja myöhemmin puolustukseen Viipurinlahdelle.[95] Sotatapahtumat keskittyivät kesäkuun lopussaTalin-Ihantalan alueelle, missä kenraali Dimitri Gusevin komentama 21. armeija aloitti 25. kesäkuuta hyökkäyksen kohti Lappeenrantaa. Kesäkuun 29. päivänä puolustuksesta vastannut kenraaliluutnantti Oesch joutui kestämättömien tappioiden vuoksi antamaan käskyn vetäytymisestä taaempaaan asemaan Vakkilan ja Ihantalanjärven välille, minne oli ehditty luoda tiivis puolustus. Kun puna-armeija ei onnistunut Talin-Ihantalan suunnalla saamaan läpimurtoa, se siirsi heinäkuun alussa hyökkäyksensä painopisteenViipurinlahden länsirannikolle. Kun läpimurto ei sielläkään onnistunut, sitä yritettiin vielä Keski-KannaksellaVuosalmen alueella. Siellä23. armeijan rajut hyökkäykset jatkuivat heinäkuun ensimmäisen viikon ajan. Kaikissa suunnissa suomalaiset ja saksalaiset onnistuivat vakauttamaan tilanteen, tosin menettäen jonkin verran aluetta. Heinäkuun 12. päivänäLeningradin rintaman komentajaLeonid Govorov keskeytti hyökkäyksen. Karjalankannaksella ja Viipurinlahdella alkoi asemasota, ja päämaja keskittyi sotatoimiinLaatokan Karjalassa.[96][95]
Erityistä merkitystä Kannaksen torjuntataisteluille on sanottu olleen Saksan jo aikaisemmin toimittamalla panssarintorjunta-aseistuksella, koska suomalaisten käytössä ollutpst-tykistö ei ollut tehokas neuvostojoukkojen uusimpiaKlim Vorošilov jaJosif Stalin -panssarivaunuja vastaan. Kannaksen puolustustaistelun taistelulennoista suoritti lyhyen aikaa hyvin merkittävän osan saksalainen Lento-osasto Kuhlmey, erityisesti maataistelukoneita, huoltoyhteyksiä ja huoltoa vastaan suunnatuin iskuin, mutta materiaalinen ilmaherruus oli neuvostoliittolaisten. Yleisimmän arvion mukaan kenttätykistön taitava keskittäminen ja hyvä yhteistoiminta sitkeästi taistelleen jalkaväen kanssa auttoivat suomalaisia ainoina toisessa maailmansodassa pysäyttämään Neuvostoliiton strategisen suurhyökkäyksen Talin–Ihantalan taistelussa 25. kesäkuuta – 9. heinäkuuta 1944, Äyräpäässä–Vuosalmella ja Viipurinlahdella. Joidenkin historioitsijoiden mielestä Saksan tuki oli torjuntataistelun onnistumiselle ratkaisevan tärkeää.
Syväriltä puna-armeijan eteneminenAunuksen kannaksella jatkui niin sanottunaItä-Karjalan suurhyökkäyksenä. Neuvostoarmeija valloittiPetroskoin 28. kesäkuuta 1944, mutta se pysäytettiin kiivaissa taisteluissaU-asemassa Impilahden–Jänisjärven tasalla. Syväriltä suomalaiset onnistuivat vetäytymään järjestyneesti. Rintamaorganisaatio kesti etulinjan suuriakin menetyksiä, jos tykistön tulenjohto, panssarintorjunta ja konetuliaseitten verkko vain säilyivät. Etulinjasta luvatta jopa yksiköittäin irtautuvat joukot olivat kuitenkin suomalaisille ongelma, joka vaikutti suuresti taistelun lopputulokseen.[86] Myös pohjoisessa suomalaiset vetäytyivät. Vanhan rajan Ilomantsissa ylittäneet yli kahden divisioonan vahvuiset joukot torjuttiin ja tuhottiin 9. elokuuta päättyneessäIlomantsin taistelussa.
Heinäkuun puolenvälin jälkeen tilanne Kannaksella vakiintui, jaAleksandra Kollontai ilmoitti 12. heinäkuuta ruotsalaisten välityksellä, että ehdottoman antautumisen vaatimus oli johtunut hänen ”väärinkäsityksestään”. Neuvostoliitto luopui ehdottoman antautumisen vaatimuksesta, ja Ruotsin kautta ilmoitettiin Mannerheimille, että Neuvostoliitto oli valmis aselepoon edellyttäen, että sen allekirjoittaisi Mannerheim eikä silloisen hallituksen edustaja. Rauhasta oli Kollontain mukaan mahdollista neuvotella suurin piirtein talven ehdoilla, mikä tarkoitti vuoden 1940 rauhansopimusta. Lisäksi Ryti ja Tanner oli syrjäytettävä.[78]
Heinäkuun 28. päivän iltana Mannerheim ja hallituksen sisäpiiri pitivät salaisen kokouksen Mikkelissä. Kokouksessa päästiin ratkaisuun presidentin vaihtamisesta.[97] Ryti erosi 1. elokuuta, ja eduskunta hyväksyi lain, jonka perusteella Mannerheim voitiin nimittää tasavallan presidentiksi 4. elokuuta. Mannerheim vannoi virkavalan välittömästi ja nimittiuuden hallituksen 8. elokuuta.[98]
Suomella oli kesän 1944 torjuntataisteluissa neljätoista jalkaväkidivisioonaa, seitsemän prikaatia ja panssaridivisioona. Puna-armeija käytti Suomen rintamalla yhteensä 54divisioonaa, yhtätoista jalkaväkiprikaatia ja seitsemän linnoitusalueen joukkoja eli yhteensä 68 yhtymän verran joukkoja, yhteismäärältään noin 605 000 miestä, joiden taisteluvälineistö oli ylivoimainen. Suomalaisten kokonaistappiot olivat Kannaksella noin 44 500 ja Itä-Karjalassa noin 19 500 miestä kaatuneina ja haavoittuneina, Puna-armeijan tappiot olivat vähintään 96 400 miestä.
Henrik Meinanderin mukaan Neuvostoliitto ei pyrkinyt ensisijaisesti miehittämään Suomea vaan raivaamaan pois viimeisen Leningradiin kohdistuneen uhan, ennen kuin sotaretki Keski-Eurooppaan käynnistettäisiin täysimittaisena.[85]
ProfessoriHeikki Ylikangas tulkitsee eri lähteitä siten, että Neuvostoliitto vähensi Suomen rintaman sotatoimien merkitystä kesän 1944 kuluessa. Hänen mukaansa muun muassa Mannerheim piti Suomen tilannetta toivottomana vielä esimerkiksi 16. ja 18. kesäkuuta. Päämajassa tapahtui selkeä suunnanmuutos 19. kesäkuuta Mannerheimin saatua everstiAladár Paasoselta tiedusteluaineistoa, jonka mukaan Neuvostoliitto ei tähdännyt Suomen miehittämiseen vaan rauhaan. Ylikangas tulkitsee Neuvostoliiton sotatoimien pääpainopisteen olleen eteläisemmässä Euroopassa, jossa Saksan hyökkäyksen torjuminen oli tärkeintä.[99]
Neuvostoliiton miehitysaikeista puolestaan kertoo se, että Moskovassa setelipainoGoznakin tiloissa oli suunniteltu ja valmistettu Suomea varten miehitysseteleitä.[100]
Miehitystä ei tapahtunut, mutta syyskuussa solmitunMoskovan välirauhan ehtoihin kuului, että Etelä-Suomen lentokentät oli luovutettava Neuvostoliiton ilmavoimien käyttöön taistelun jatkamiseksi saksalaisia vastaan Baltiassa ja Itämeren suunnalla. Lisäksi ehtoihin kuului, että Neuvostoliitto tulisi "tarvittaessa" antamaan apua saksalaisten joukkojen eliminoimiseksi Suomen alueelta.[101]
Neuvostoliittolaistensotavankien määrä Suomessa on arvioitu olleen noin 64 000 henkeä. Näistä 56 000 vankia oli otettu jo vuonna 1941. Noin 2 700 vankia vaihdettiin saksalaistenitämerensuomalaisiin, joita oli noin 2 200. Vuoden 1942 huonon sadon takia nälkään kuoli monia sotavankeja. Neuvostoliittolaisia sotavankeja kuoli 18 318 suomalaisilla sotavankileireillä.
Suomalaisia sotavankeja oliNeuvostoliiton virallisen tilaston mukaan 2 377. Kotimaahan palautettiin 1 969 henkeä. Timo Malmin mukaan suomalaisia joutui vangeiksi 3 402, leirillä kuoli 1 388 ja kotiutettuja oli 1 938 eli 57 prosenttia. Lukujen eron virallisiin lukuihin selittää osittain se, että neuvostoliittolaisissa tilastoissa otetaan huomioon vain ne sotavangit, jotka selvisivät leirille saakka.[102]
Rytin erottua tehtävistään 4. elokuuta 1944 virkaan astunut uudeksi presidentiksi valittu Mannerheim katsoi elokuun puolivälissä Rytin tekemän Ribbentrop-sopimuksena tunnetun henkilökohtaisena kirjeenä lähetetyn vakuutuksen olevan pätemätön sitomaan Suomea Saksaan. Rauhanehdot saatiin elokuun lopussa. Neuvostoliiton ehtona aselevolle oli suhteiden katkaiseminen Saksaan. Neuvostoliitto oli valmis aloittamaan aselevon 4. syyskuuta 1944 kello 8.00 sillä edellytyksellä, että Suomi tiedottaa suhteiden katkaisemisesta Saksaan. PääministeriAntti Hackzell ilmoitti illalla 2. syyskuuta eduskunnalle ja Suomen kansalle tulevista rauhanneuvotteluista. Eduskunta äänesti 2. syyskuuta salaisessa istunnossa suhteiden katkaisemisen ja rauhanneuvotteluiden aloittamisen puolesta äänin 108–43. Äänestystä edelsi kriittinen keskustelu, jossaIKL:n jäsenten lisäksi myös jotkut kokoomuslaiset ja maalaisliittolaiset kansanedustajat tuomitsivat suhteiden katkaisemisen Saksaan. Suomalaiset lopettivat sotatoimet annettuna ajankohtana, mutta neuvostoliittolaiset jatkoivat tulitusta vielä vuorokauden, mikä ilmeisesti johtui tiedotteen julkaisun viivästymisestä.[103][104][105]
Suomen hallitus katkaisi virallisesti suhteensa Saksaan 4. syyskuuta ja vaati sitä poistamaan joukkonsa Suomesta 15. syyskuuta mennessä. Saksalaiset lupasivat poistaa joukkonsa Etelä-Suomesta määräaikaan mennessä, mutta eivät puhuneet mitään Pohjois-Suomesta. Koska päämajassa tiedettiin, että saksalaiset eivät voisi poistua Lapista vielä kuukausiin, Lapin evakuointi aloitettiin 7. syyskuuta. Evakuointi koski noin 100 000 ihmistä.[106] Hackzellin johtama aselepovaltuuskunta ylitti rintamalinjanJuustilan lohkolla aamulla 7. syyskuuta ja jatkoi sieltä matkaa Moskovaan.[104] Suomen valtuuskunta joutui odottamaan Moskovassa viikon, ennen kuin sai 14. syyskuuta kutsun neuvotteluihin. Hackzell sai neuvottelukutsun saapuessaaivohalvauksen.[107]
Rauhanehtoina oli Saksasta irtautuminen ja saksalaisjoukkojen karkottaminen maasta huolimatta siitä, että samaan aikaan armeija tuli saattaa rauhanaikaiselle kannalle eli joukot kotiuttaa. Suomen ja Saksan välille puhkesiLapin sota (15. syyskuuta 1944 – 27. huhtikuuta 1945). Neuvostoliitto painosti Suomea taisteluihin, mutta vetäytyminen toteutettiin aluksi saksalaisten kanssasalaisesti sovitun yhteisen aikataulun mukaan. Merkittävämmät sotatoimet alkoivat suomalaisten 1. lokakuuta tekemälläTornion maihinnousulla ja kiivaillataisteluilla Tornionlaaksossa. Saksalaisarmeija vetäytyi hyvässä järjestyksessä pohjoista kohti, motorisoitujen jälkijoukkojen taistellessa perässä tulevien suomalaisjoukkojen kanssa. Saksalaisjoukot vetäytyivät Norjaan ja valmiiksilinnoitettuun puolustuslinjaanKäsivarren Lapissa. Koska Suomen armeijan pääjoukot tuli kotiuttaa joulukuun alussa 1944, tuli sodan loppuvaiheesta ”lasten ristiretki”, jossa armeijan kantahenkilökunta johti vain nuorimpia ikäluokkia.
Neuvostoliitto ei suostunut solmimaan heti lopullista rauhaa, ja Moskovassa allekirjoitettiin 19. syyskuutavälirauha:
Jatkosodan loppu käytännössä sammutti myösSuur-Suomi-aatteen, koska sen toteuttamiselle ei enää ollut poliittisia eikä sotilaallisia edellytyksiä.[108] Neuvostoliitto oli voittanut sodan ja laatinut Suomelle ankarat rauhanehdot, jossa muun muassa Suomen alue entisestään pieneni.
Jatkosodan aikana Suomeen siirretytinkerinsuomalaiset piti välirauhanehtojen mukaan palauttaa takaisin Neuvostoliittoon.[109] Neuvostoliiton hallinnoimilta alueilta ja Suomesta siirretyt inkerinsuomalaiset karkotettiin eri puolelle Neuvostoliittoa.[110] Suuri osa pakkosiirrettiin Siperiaan.[111]
Neuvostoliitto määritteli Suomen rauhanehdot ja aluemenetykset länsi-liittolaisilleen jo etukäteen sodan alkuvaiheessa. Kun Britannian ulkonimisteriAnthony Eden matkusti joulukuussa 1941 Moskovaan tiivistämään sotilaallista yhteistyötä, Neuvostoliitto otti ensimmäisenä ehtona esiin 22. kesäkuuta 1941 vallinneen tilanteen, jonka mukaan Britannian olisi tunnustettava Baltian maiden, Kaakkois-Suomen, Itä-Puolan, Bessarabian ja Pohjois-Bukovinan kuuluminen Neuvostoliittoon. Näiden lisäksi NL vaati osia Itä-Preussista, Petsamoa ja lisäksi tukikohtia Romaniasta ja Suomesta. Neuvostoliitto halusi kirjata kaikki luetellut ehdot salaisella lisäpöytäkirjalla. Brittien informoitua ehdoista amerikkalaisia nämä torjuivat ehdottomasti ehdotuksen salaisen lisäpöytäkirjan laatimisesta. Stalinin ehdotuksen katsottiin olleenAtlantin julistuksen periaatteiden vastainen. Brittihallitus ei periaatteessa katsonut vastustavansa Stalinin ehdotusta, mutta asiasta ei vain voitu päättää juuri sillä hetkellä.[112]
Jatkosodan jälkeen Karjalasta evakuoitusiirtoväki sekä rintamamiehet oli asutettava, minkä vuoksi säädettiinmaanhankintalaki.[113] Lisäksi Suomen oli maksettava suuretsotakorvaukset Neuvostoliitolle, mutta toisaalta estettävä Neuvostoliiton vaikutusvallan liiallinen kasvu. Ulkopoliittiseksi linjaksi muodostuiPaasikiven–Kekkosen linja. Linja pyrki ottamaan huomioon Neuvostoliiton turvallisuusintressit mutta estämään sen liiallisen vaikutuksen sisäpolitiikkaan. Toisin kuin muissa Neuvostoliiton vaikutuspiiriin jääneissä maissa, kommunistit eivät nousseet valtaan Suomessa, vaikkavaaran vuosina kommunistien vallankaappauksen uhkaa pidettiin todellisena. Merkittävänä syynä oli se, että Neuvostoliitto ei sotilaallispoliittisen kokonaistilanteen vuoksi halunnut tukea suomalaisten kommunistien mahdollisia vallankaappaussuunnitelmia.[114] Kommunistit joutuivat jättämään hallituksen vuonna 1948, Suomi liittyiPohjoismaiden neuvostoon jaYhdistyneisiin kansakuntiin vuonna 1955 ja sai Neuvostoliitolle tukikohdaksi vuokratunPorkkalan takaisin vuonna 1956. Toisaalta Suomi joutui vuonna 1948 solmimaanYYA-sopimuksen, joka sitoi Suomen sotilaallisesti Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.[115][116]
Keskustelu jatkosodan alusta, suurhyökkäyksen yllätyksestä, torjuntavoitosta ja saksalaisten osuudesta jatkuu edelleen sekä muistelmakirjallisuudessa että tutkimuksissa. Sodan lopusta 1980-luvun loppuun asti käytiin keskustelua sodan alkamisesta, jossa niin kutsutunajopuuteorian katsottiin selittävän Suomen tien sotaan. Suurhyökkäys-aiheessa perinteisen käsityksen mukaan Stalin tarvitsi voimat ensisijaisesti Saksaa vastaan. Hyökkäyksen jatkaminen käsketylle Kymijoen linjalle olisi edellyttänyt uusia suunnitelmia ja lisäjoukkojen keskityksiä, ja sitä taas yleistilanne ja vuodenajan vaihtuminen eivät olisi sallineet. Siksi Neuvostoliitto suostui neuvoteltuun erillisrauhaan, vaikka liittoutuneet olivat sopineet vaativansa Saksalta ja sen liittolaisilta antautumista. Suomalaiset katsoivat olevansa Saksan ”kanssasotijoita” omine päämäärineen eivätkä liittolaisia.
Keskustelu siitä, oliko Suomi liittoutunut Saksan kanssa vai sotiko se omaa erillistä sotaansa,erillissotateesi, on jatkunut Suomessa 2000-luvulle asti. Virallisen poliittisen näkemyksen mukaan Suomi ja Saksa eivät olleet liitossa (muun muassa presidentti Tarja Halosen lausunnot 60.voitonpäivän edellä[117]). Ulkomaisessa historiantutkimuksessa on pitkään ollut vallitsevana käsitys, että Suomi oli Saksan liittolainen.[118] Myös huomattava osa suomalaisia tutkijoita on sitä mieltä, että Suomi oli käytännössä Saksan liittolainen. Jatkosotatutkimuksen perusteoksen,Markku Jokisipilän väitöskirjanAseveljiä vai liittolaisia? mukaan erillissodasta alettiin Suomessa puhua vasta silloin, kun sotaonni alkoi kääntyä ja Saksan häviö näyttää yhä selvemmältä.[119] Vuonna 2008 myös historian professori Henrik Meinander otti Tarja Halosen presidenttifoorumissa kantaa erillissodan käsityksestä luopumisen puolesta.[120] Lokakuussa 2008Helsingin Sanomat teki kyselyn suomalaisten historian professoreiden keskuudessa. Vastanneista 28 professorista 16 (57 %) mukaan Suomi ei käynyt jatkosodassa erillissotaa vaan oli Saksan liittolainen. Kuusi (21 %) professoreista oli erillissodan kannalla, ja kuusi ei antanut suoraa vastausta.[121]
Liittonäkemyksen kannattajat kiinnittävät huomiota esimerkiksi siihen, että joukko korkea-arvoisia suomalaisupseereita sai etukäteen tietoja operaatio Barbarossasta siten, että jatkosota oli olennaisesti sidoksissa tähän operaatioon. Näin ollen Suomen jatkosotaa sellaisena kuin se käytiin ei olisi sodittu ilman Saksan merkittävää materiaalista ja strategista tukea. Suomi ei ollut lain mukaan Saksan liittolainen, sillä Suomen ja Saksan välille ei ollut solmittu liittosopimusta, mutta käytännössä Suomi oli Saksan liittolainen, sillä se kävi sotaa Saksan resursseilla ja aseilla, antaen Pohjois-Suomen saksalaisten käyttöön ja alistaen joukkojaan Saksan armeijan komennukseen. Varsinkin jatkosodan alkuvaiheessa Suomen operaatiot olivat täysin sidoksissa Saksan omiin operaatioihin ja niistä riippuvaisia. Samoin maiden turvallisuuspoliiseilla oli kiinteät suhteet.[122]
Sota-aikana saksalaisia kutsuttiin aseveljiksi, kuten myös Saksassa suomalaisia. Myös Suomen valtionjohto käytti termiä puhuessaan Saksasta.[123][124][125]
