Järvi onmerestä erillään oleva maaston muotojen rajaama yhtenäinenvesialue. Järven vesi ei virtaa tiettyyn suuntaan, ainakaan jatkuvasti.[1] Järveä pienempi seisova vesi onlampi ja virtaaviavesimuodostumia ovatjoet japurot.[2] Useimmat järvet ovat suolattomia. Suolaisia järviä kutsutaansuolajärviksi. Yleensä järveen johtaa ja siitä laskee poisjoki. Osa järvistä saa vetensälähteistä. Erikoistapauksia ovat jäätikön alla olevat järvet, esimerkiksiVostokAntarktiksella.
Laskujoettomissa järvissä vettä poistuu ainoastaanhaihtumalla. Siksi ne ovat usein erittäin suolaisia. Tällaisia ovat esimerkiksi maailman suolaisimmat järvetKuollutmeri jaIso Suolajärvi sekä maailman suurin järviKaspianmeri. Tällaiset järvet ovat usein merenpinnan alapuolella.
Järvien määrän arviointia vaikeuttaa se, että järvelle ei ole täsmällistä kokomääritelmää.Suomessa on noin 168 000 järveä tai lampea, joiden pinta-ala on vähintään 500 m² (0,05hehtaaria). Näistä järvistä noin 57 000 on yli hehtaarin (ha) ja noin 2 600 on ylineliökilometrin (100 ha) suuruisia.[3] Suomen järvien kokonaispinta-ala on 32 600 km². Järvien keskisyvyys Suomessa on noin kuusi metriä ja niiden yhteistilavuus on noin 235kuutiokilometriä, neljäsosaLaatokan tilavuudesta.[4]
Vertailun vuoksi esimerkiksiRuotsissa on 95 700 yli hehtaarin kokoista järveä, joiden yhteispinta-ala on noin 40 000 km² (4 000 000 ha). Se on noin 9 % Ruotsin pinta-alasta. Myös ruotsalaiset järvet ovat pieniä, sillä noin 80 000 järveä ovat alle 0,1 km² (10 ha) kokoisia. 23 järveä ovat yli 100 km² (10 000 ha) suuruisia ja niiden yhteispinta-ala muodostaa lähes neljäsosan Ruotsin järvien kokonaispinta-alasta. ErityisestiVänern, jonka pinta-ala on 5 648 km² ja johon mahtuu 153 000 miljoonaa kuutiometriä eli 153 kuutiokilometriä vettä, on Euroopan mittakaavassa huomattava vesistö.[5][6]
Järvet peittävätmaapallon maapinta-alasta 1,8prosenttia eli 2,7 miljoonaa km². Maapallon järvien kokonaismäärä on yli kymmenen miljoonaa. Yli 500 km² suuruisia järviä on 254, joista 190 on makeavetisiä ja 64 suolaisia.[7] SuomalainenmaantieteilijäJ. G. Granö (1882–1956) määritteli järveksi vähintään 200 metrin pituisenvesialtaan.[8] Myöhemmin Suomessa pidettiin järvenä vesiallasta, jonka läpimitta oli vähintään 200 metriä.[9]
Sanajärvi on ikivanha kantasana, jolla on sukulaiskielissä samanlaiset vastineet. Pohjoissaameksi se onjávri, viroksi ja vepsäksijärv, vatjaksijarvi, mariksijer, mordvaksieŕke (sekä järvi että lampi).[10] Myös sanallalampi on suomenkielen sukulaiskielissä vastineensa. karjalankielessä se onlampi ja viroksi sen onlammikas. Suomessa sen on yleisenä käytössä muodossalammi, joka on myös vanhaa kirjallistakin perua. Saameksi se onluobbal (järven tapaista laajentumaa joessa elisuvanto), joka on lainautunut pohjoissuomalaisille muodossalompolo. Myös sen johdoslammikko on esiintynyt varhaisimmissa sanakirjoissa.[11] Määritelmistä huolimatta suomalaiset kutsuvat järviään nimillä ”järvi” ja ”lampi” hyvin eri tavalla.[12]
Järven synty edellyttää jonkinlaista kuoppaa tai painannetta. Järvet voidaan luokitella tämän kuopan syntytavan perusteella. Järvet jaetaan kahteen pääryhmään, kallioaltaisiin ja salpausaltaisiin.[2]
Kallioaltaat ovat kallioperän syvennyksiä. Niihin muodostuneet järvet ovat usein syviä ja pitkäikäisiä.[2]
Tektoniset järvet, joiden kuoppa on syntynytlaattatektoniikan seuraksena eli peruskallion siirrosten vuoksi. Järvialtaita on vajoamissa, vuorijonojen poimuissa jahautavajoamissa. Tällainen järvi on esimerkiksiRuovedenHelvetinjärvi[2] ja hautavajoamassa oleva Kuollutmeri.
Tuliperäiset järvet, joiden painanne on syntynyt maan tuliperäisen toiminnan seurauksena sammuneen tulivuoren kraatteriin tai räjähdysaukkoon elimaariin.[2]
Salpausaltaat ovat syntyneet alaviin maastokohtiin, joissa veden poisvirtaamisen estää maaperän irtoainekset tai jäätikkö. Yleensä ne ovat melko matalia ja siten lyhytikäisiä järviä.[2]
Jäätikköjärvet ovat muodostuneet jäätikön sulamisvesistä.
Maanvyöryjen aiheuttamat järvet, joiden altaan patoaa maanvyöry.
Jääkauden synnyttämät järvet ovat syntyneet raskaan jäämassan kuluttamiin painanteisiin tai muihinjääkauden aiheuttamiin muodostumiin. Vettä salpaa niissämoreeniselänne taiharju. Suomalaiset järvet ovat enimmäkseen jääkauden synnyttämiä. EsimerkiksiSaimaa jaVesijärvi ovatSalpausselän patoamia. Harjukuoppajärvet elisuppajärvet ovat kirkasvetisiä lähdejärviä.
Tulvajärvet ovat syntyneet maavallin patoamina tulva-alueen alanteisiin.[2] Tällaisia ovat rantavallien salpaamatlaguunit ja joen mutkiin syntyneetjuoluat.[7]
Geologisina muodostumina järvet ovat jokseenkin lyhytikäisiä, sillä ne täyttyvät vähitellen jokien niihin tuomista maa-aineksista,sedimenteistä taisoistuvat, ja myös kynnys, jonka taakse ne ovat patoutuneet, kuluu varsinkinlaskujoen alkukohdasta. Viimeisimmänjääkauden päättymisestä on kuitenkin kulunut sen verran lyhyt aika, että silloin syntyneistä järvistä monet ovat vielä jäljellä. Tämän vuoksi maapallolla onkin eniten järviä niillä alueilla, jotka tuolloin olivat jäätikön peitossa, kutenFennoskandiassa jaKanadassa, sekä eräissävuoristossa kutenAlpeilla.[7] Ihmiset ovat myöskuivattaneet järviä viljelysmaiksi eli järvikuivioiksi.
Maankohoamisen seurauksena järvet Suomessa kallistuvat. Voimakkainta kallistuminen on Pohjanmaan rannikolla ja heikkenee kaakon suuntaan. Kallistumisen havaitsee siten että pohjois- ja luoteisrannalla pohja tulee näkyviin, etelä- ja kaakkoisrannalla vesi puolestaan nousee. Kuivattujen järvien pohjilta on löydetty myös kannokoita, jotka osoittavat paikalla joskus kasvaneen metsää, mutta kallistumisen seurauksena puut ovat jääneet veden alle.[14]
Usein järvi saa vetensä pääosan joista ja sen vesi virtaa jokea pitkin mereen. Tällaista järveä nimitetään laskujoelliseksi järveksi eli läpivirtaamajärveksi. Sen vastakohta onumpijärvi, josta vesi poistuu haihtumalla ja mahdollisesti maaperän läpi tihkumalla. Umpijärvi, johon tulee vettä jokea pitkin, on päätejärvi. Päätejärvi on tyypillinen kuivien alueiden eliaridien järvi. Pohjavesijärveksi nimitetään järveä, jonka pohja on alempana kuin allasta ympäröivänpohjaveden pinta.[7] On olemassa myös järviä, joihin imeytyy vettä merestä, joesta tai toisesta järvestä. Esimerkiksi Päijänteeseen virtaa Vesijärven vettä harjun läpi.[2]
Läpivirtaamajärvi onjoen uoman laajentuma. Senhydrologiseenvesitaseeseen vaikuttaa tulevien ja lähtevien jokien virtaamat sekä järveen satavan ja siitä haihtuvan veden määrä. Tällainen järvi varastoi runsaiden sateiden vettä ja tasoittaa jokien virtaamia luovuttaessaan vettään vähitellen purkauskohtansa eliluusuan kautta. Esimerkiksi Päijänne tasaaKymijoen virtaamaa. Laskujoeton päätejärvi syntyy, kun joki laskee umpinaiseen laaksoon. Sen vesitase on hyvin vaihteleva ja veden korkeusvaihtelut suuria. Päätejärvi saattaa ajoittain kuivua melkein kokonaan. Näin käy monessa suolapitoisessa järvessä kuivana aikana ja joissakin kylmän ilmaston järvissä veden jäätyessä.[2]
Kaspianmeri on suuri järvi, jonka suolapitoisuus on erilainen eri osissa järveä. Siihen laskevien jokien suolaton vesi vähentää suolapitoisuutta. Toisaalta suolaisuus alentaa vedenjäätymispistettä.Tiibetissä on mitattu jäättömän järven veden lämpötilaksi –11 °C jaEtelä-Siperiassa –30 °C.[2] Suolajärvessä ei yleensä ole pystysuoria virtauksia, silläalusvesi on pintavettä suolaisempaa ja tiheämpää. Tällaisia järviä nimitetäänmeromiktisiksi. Alusvesi on useinhapetonta ja siinä on paljonrikkivetyä. Koska rikkivety sitoutuu mustaan pohjaliejuun, on pohjan kasvisto ja eläimistö hyvin niukkaa.[2]
Jos laskujoettomaan suolajärveen tulee ajoittain hyvin vähän jokivettä, sen rantoja peittää välillä vesi, välillä suolakarsta. Tällaisia järviä on Pohjois-Afrikassa, Keski-Aasiassa ja Australiassa aavikoiden reunoilla. Nämä ajoittaiset järvet tunnetaan usealla nimellä. Niistä käytetään nimitystä sebkha, takyr tai salar (esp.). Kun järvi on suolakarstan reunustama rapakko, siitä käytetään nimitystä chott (ransk.).[2]
Kukin järvi muodostaa oman pienenekosysteeminsä. Järvissä ja niiden välittömässä läheisyydessä elää monia eliölajeja, onhan kostea ja usein ravinnepitoinenkinmulta oiva kasvualusta kasveille. Kasveja taas syövät eläimet ja niitä edelleen toiset eläimet. Järvissä elää myös suurempia selkärankaisia eläimiä, kuten vesilintuja ja kaloja. Selkärangattomista voi mainita esimerkkeinä kasvi- ja eläinplanktonin sekäpohjaeläimet.
Järvienbiologista toimintaa tarkastellaankasviplanktonin tuotannon perusteella. Järvet jaetaan kahteen päätyyppiin: niukkatuottoisiin elioligotrofisiin ja runsastuottoisiin elieutrofisiin järviin. Käytännössä tuotannon määrää mitataan tutkimalla paljonkolevät yhteyttäväthiiltä tietyssä aikayksikössä.[2][7]
Luonnontilaiset järvet ovat tavallisesti niukkatuottoisia eli kasviplanktonin tuotanto on niissä vähäistä. Se voi johtua esimerkiksi ravinteiden niukkuudesta tai ravinteiden yksipuolisuudesta. Koska järvi tuottaa vähän eloperäistä massaa, tarvitaan sen hajotukseenkin vain vähän happea. Koska happitilanne on hyvä, ovatlohikalat järvessä vallitsevina. Oligotrofisen järven vesi on tyypillisesti kirkasta ja järvessä on vähän rantakasvillisuutta.[2][7]
Kulttuurin vaikutuspiirissä olevat järvet ovat usein runsastuottoisia. Ne tuottavat paljonlehtivihreällisiä leviä. Tämän massan biologisessa hajotuksessa kuluu paljon happea, minkä vuoksi järven alusvesi on joko hapetonta tai vähähappista. Eutrofisen järven tunnusmerkkejä ovat laaja rantavyöhyke, rannan rehevä kasvillisuus, lietepohja, levien värjäämä vesi ja runsas kalakanta.[2][7]
Edellä kuvatuilla kahdella päätyypillä on useita alatyyppejä, joista Suomessa on yleisiähumuksiset elidystrofiset järvet. Niiden vesi on peräisinsuolta ja se on humuksen ruskeaksi värjäämää. Usein tällaisen järven pohjalle kerrostuu minerogeenisiä, organogeenisiä taikemiallisia sedimenttejä. Tavallisin minerogeeninensedimentti onsavea. Organogeenistä sedimenttiä on humuksesta muodostunut muta, eliöiden jäännöksistä kerrostunutdetrituslieju,piilevälieju jakutiinilieju. Kemiallisia sedimenttejä ovat esimerkiksi kalkkiliete,järvimalmi ja kuivilla alueilla suolakerrostumat.[7]
Järven ekosysteemille ensiarvoisen tärkeitä varsinkin Suomen olosuhteissa ovat jokasyksyiset ja -keväisettäyskierrot. Täyskierto tarkoittaa sitä, että järven kerrostunut vesi sekoittuu pystysuunnassa. Tämä tasaa järvenhappi- ja ravinnepitoisuuksia. Talven aikana järven alusveden happi on usein kulunut orgaanisen aineksen hapettumiseen.
Täyskierto perustuu veden erilaisistalämpötiloista johtuviintiheyseroihin. Kylmä vesi pyrkii painumaan kohti pohjaa ja lämmin nousemaan ylöspäin. Kesäisin ja talvisin pystysuuntainen sekoittuminen on heikkoa, sillä kesällä pintavesi on auringon lämmityksen ansiosta lämpimämpää kuin alusvesi (kesäkerrostuneisuus). Vastaavasti talvella raskas neliasteinen vesi on vajonnut pohjaan pintalämpötilan ollessa 0 °C (talvikerrostuneisuus). Neliasteinen vesi on raskainta veden poikkeuksellisen lämpölaajenemisen vuoksi.
Keväällä täyskierto tapahtuu jään sulamisen aikana tai sitä ennen. Aurinko alkaa lämmittää kylmiä pintavesiä, kunnes koko vesimassan lämpötila on noin 4 °C ja sekoittuminen on mahdollista. Syksyllä täyskierto syntyy, kun järven pintakerros jäähtyy alusvettä voimakkaammin. Syksyinen täyskierto kestää kauemmin kuin keväinen ja sen ajankohta vaihtelee.
Järvi, jossa täyskierto tapahtuu kahdesti vuodessa on dimiktinen. Vastaavasti kerran vuodessa sekoittuvaa järveä kutsutaan monomiktiseksi ja useammin sekoittuvaa polymiktiseksi. Amiktinen järvi ei sekoitu koskaan ja oligomiktinen vain harvoin, poikkeuksellisissa olosuhteissa. Oligomiktisen järven sekoittumisen voi laukaista esimerkiksi kylmä sade tai kova tuuli.
