| Inkerikot | |||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Inkerikkojen lippu | |||||||||||||
Merkittävät asuinalueet
| |||||||||||||
| Kielet | inkeroinen,venäjä | ||||||||||||
| Uskonnot | Ortodoksisuus | ||||||||||||
| Sukulaiskansat | itämerensuomalaiset kansat | ||||||||||||
| Infobox OK | |||||||||||||
Inkerikot taiinkeroiset ovatInkerin alkuperäistäitämerensuomalaista väestöä. Inkerikkojen historiallinen enemmistöuskonto onortodoksisuus kun taasSuomesta aikanaan Inkeriin siirtyneistäinkeriläisistä on valtaosaluterilaisia. Neljään päämurteeseen jakautuvaninkeroisen kielen puhujien lukumäärä lasketaan nykyisin sadoissa. Määrä on vähentynyt ratkaisevasti viimeisen vuosisadan aikana. Murteista kaksi on vielä eläviä, eliSoikkolan ja Ala-Laukaan murteet, ja kaksi niistä on jo sammunut eliYlä-Laukaan jaHevaan murteet.[5]
Puhtaimpia inkeroisalueita olivat InkerissäLaukaansuu,Kaprio, Soikkola ja HevaaSuomenlahden rannalla jaLempaala Pohjois-Inkerissä sekä muutamat kylät entisellä Suomen puoleisellaKarjalankannaksellaRaudussa jaMetsäpirtissä. Etelä-Inkerissä sijaitsi vielä niin sanottu Ylä-Laukaan inkeroisalueOrtesjoen varrella.
Inkerikkoja ei pidä sekoittaa inkeriläisiin eli inkerinsuomalaisiin, jotka ovat alueelleRuotsin vallan aikaan siirrettyjen ja muuttaneidensavolaisten jalänsikarjalaisten kutenjääskeläisten,lappeelaisten jaäyräpääläisten jälkeläisiä.
Inkeroisten varhaisimmasta historiasta arvellaan, että varhaiskarjalaiset jakaantuivat 800–900-lukujen tietämillänyky-karjalaisiksi ja inkerikoiksi. Ensimmäinen historiallinen maininta inkerikoista (ven.ižory) on vuodelta 1228. Inkeriin, jonnevatjalaiset olivat virolaisten tutkijoiden mukaan tulleet jo 1000-luvulla, inkerikot saapuivat 1200-luvulla, mutta heidän saapumissuunnistaan tiedetään varmaksi vain se, että on eri kuin vatjalaisilla.[6] Inkerikot ovat käyttäineet historiansa varhaisina aikoina itsestään kansannimeäkarjalaiset.[6] Sen on katsottu puoltavan käsitystä inkeroisten siirtymisestä Inkerinmaalle Muinais-Karjalasta tai jostain Olhavan suupuolella sijainneesta karjalaiskeskuksesta.[6] Yleisesti inkeroisten uskotaankin saapuneen Inkerinmaalle idästä.[6]
1000-luvulla inkerikot taistelivat useissa sodissaNovgorodin ruhtinaskunnan puolella. Ruotsin ja Novgorodin solmimaPähkinäsaaren rauha erotti inkerikot suurimmasta osasta muista karjalaisista. Lisäksi epävakaus rajalla johti monien muuttoon muualle.Moskovan ruhtinaskunnan otettua alueen haltuunsa vuonna 1478 alueelle alkoi muuttaa venäläisiä uudisasukkaita. 1500-luvulle mennessä inkerikot alkoivat käyttää venäläisiä nimiä, mutta kansallinen identiteetti säilyi yhä.
Kun Ruotsi otti Inkerin haltuunsa vuonna 1617 suuri osa ortodoksisesta väestöstä (mukaan lukien inkeroiset ja vatjalaiset[5]) muutti pois ruotsalaisten luterilaistamispolitiikan johdosta. Ruotsin vallan aikana alueelle tuli suomalaisia siirtolaisia etenkinSavosta jaKarjalasta. Inkerikot eivät juurikaan sulautuneet suomalaiseen väestöön sillä naimisiin meno ortodoksien ja luterilaisten välillä oli harvinaista. Venäjä otti alueen takaisin haltuunsaSuuressa Pohjan sodassa vuonna 1703 ja alkoi rakentaaPietarin kaupunkia inkeroisalueelle. Kaupungin kasvaessa kasvoi myös venäläisväestö sen ympärillä. Vuonna 1732 inkerikkoja laskettiin olevan Inkerinmaalla 14 500 henkilöä.[7]
Tilastojen mukaan vuonna 1917 Inkerissä asui 20 000 inkerikkoa.[6] Vuonna 1926 Venäjän väestönlaskennassa inkerikoiksi ilmoittautui 26 100 henkilöä ja Virossa noin 1 000 henkilöä[8]. Venäjän kommunistivallankumouksen jälkeen inkeroisten asema koheni hetkellisesti ja muutamissa inkeroiskylissä alettiin käyttää inkeroista opetuskielenä. Kielellä julkaistiin myös kirjoja, joista osa oli käännöskirjallisuutta[9], ja Leningradin yliopiston inkeriläissyntyinen dosenttiVäinö Junus kehitti inkeroiselle kirjakielen.
Vuonna 1932 Junus laati Dubovin ja Lensun kanssa inkeroisen aapisen, seuraavina vuosina kaksi lukukirjaa ja vuonna 1936 inkeroisen kieliopin. Ensimmäiset kirjat perustuivat Soikkolan murteeseen, mutta vuoden 1936 kielioppiin oli otettu piirteitä myös Ala-Laukaan kielimuodosta. Oppikirjoissa on havaittavissa myös vaikutteita suomen kielestä.[10] Kulttuurillinen kehitys pysähtyi nopeasti, ja vuonna 1937 inkerikonkielinen opetus lopetettiin. Syynä tähän oliJosif Stalinin valtaannousu.[5] Väinö Junus teloitettiinStalinin vainoissa syyskuussa 1937 ampumalla.[11] Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkään inkeroiselle ei ole yritetty kehittää uutta kirjakieltä.[9]
Jatkosodan aikana inkeroisia evakuoitiin yhdessävatjalaisten ja inkeriläisten kanssa Suomeen, mutta sodan jälkeenNeuvostoliitto vaati evakkojen luovuttamista takaisin ja inkerikot sijoitettiinNovgorodin,Kalininin jaJaroslavlin alueille, jotka eivät ole perinteisiä inkeroisten asuinalueita[5]. Toisen maailmansodan jälkeen inkerikkoja oli enää 1 062.[7] Syynä tähän olivat nimenomaan sodan jalkoihin jääminen, mutta myös sulautuminen venäläiseen valtaväestöön.[5]
Vuonna 1979 inkeroisia laskettiin asuvan silloisessa Neuvostoliitossa 748, mutta on mahdollista, että osa inkeroisista on tilastoitu venäläisiksi.[6] Vuoden 1989 Venäjän väestölaskennassa 890 henkeä ilmoitti kansallisuudekseen inkeroisen.[12] Manja Lehto Lundin yliopistosta esittää, että luku oli tuolloin noin 2 000 henkeä, mutta lisää, ettei tiedossa ollut, kuinka moni heistä taitoi inkeroisen kielen.[6] 1990-luvun alussa inkeroisväestön kooksi arvioitiin 300–800 henkeä. Vuoden 2010 Venäjän väestönlaskennassa luku oli enää 266 henkilöä, ja heistäkin vain 126 puhui inkeroisen kieltä.[5]
Suomalaiset kielitieteilijät ovat aina viime vuosikymmeniin saakka käyttäneet inkeroisen kielestä käsitettä inkeroismurteet. Inkeroisen karjalaislähtöisyys tunnustettiin Suomessa jo Porkan vuonna 1885 ilmestyneen Inkerin kielimuotoja käsittelevän väitöskirjanUeber den Ingrischen Dialekt mit Berück–sichtigung der übrigen finnisch-ingermanländischen Dialekte julkaisemisen jälkeen; käsitteistöön tulivatInkerin karjalaismurre jaInkerin karjala.[6]
Antti SovijärvenFoneettis-äännehistoriallinen tutkimus Soikkolan inkeroismurteesta julkaistiin vuonna 1944. Hän käyttää tutkimuksensa alkupuheessa käsitteitäinkeroismurre jainkeriläismurre. Jälkimmäinen oli ilmeisesti Sovijärven mielestä yhteisnimitys inkeroiselle ja Inkerin suomalaismurteille.[6]
Kun tarkastellaan suomalaisia kielitutkimuksia vaikuttaa siltä, että vasta kun karjalan kieli laskettiin Suomessa omaksi kielekseen, myös inkeroista alettiin käsitellä itsenäisenä kielenä. Vaikka kirjallisuudessa edelleen usein käytetään käsitettä inkeroismurteet, voi sen tietenkin tulkita tarkoittavan ennen muuta itsenäisen inkeroisen kielen murteita.[6]
Virolaiset tutkijat ovat 1950–1960-luvulta alkaen pitäneet inkeroista omana kielenään ja etnisenä ryhmänään. Virolaisen Arvo Laanestin vuonna 1964 esittämät inkeroisen kielen Soikkolan murteen piirteet näyttäisivät eroavan vain harvoilta piirteiltään suomen ja karjalan kielistä. Nämä piirteet ovat lähinnä ääntöopillisia, äänneopillisia ja morfofonologisia. Tosin inkeroisen sanasto eroaa edellä mainituista kielistä selvästi.[6]
Vuonna 1971 suomalainen R. E. Nirvi toimitti teoksen nimeltäänInkeroismurteiden sanakirja. Siinä hän esittää, että inkeroisen ja suomen kielen erot ovat huomattavat, erityisesti äännerakenteen osalta. Nirvi jatkaa, että venäjän kieli on vaikuttanut inkeroisensanastoon.[6]
Inkeroisen murteista Nirvi on todennut, että Soikkolan, Hevaan ja Ylä-Laukaan puhujien väliset murre-erot ovat olleet määrältään vähäisiä, ja näin ollen näiden murteiden katsotaan edustavan varhaisempaa inkeroisten kielimuotoa. Ala-Laukaan murteiden on vastaavasti katsottu saaneen runsaasti vaikutteita ympäristökielistään, eritoten vatjasta ja alueella puhutuista suomen kielen eri murteista. Suurimmat erot Ala-Laukaan murteessa muihin inkeroisen kielen murteisin nähden näyttäisivät olevan sanastossa. Tämä kertoo tiiviistä ja taajoista kontakteista naapurikieliin, ja on ehdotettu, että varsinaisia inkeroisen kielen sanoja "paljastettaessa" Ala-Laukaan murresanoihin suhtauduttaisi varautuen. On myös mahdollista, että Ala-Laukaan murteet ovat alun perinkin eronneet muista inkeroisen murteista. Antti Sovijärvi on esittänyt, että Ala-Laukaalla ei puhuttaisikaan "varsinaista inkeroismurretta" eli inkeroisen kieltä.[6]
Suomalainen H. Leskinen on vuonna 1991 esitellyt inkeroisen kielestä tiettyjä arkaismeja, yhteisiä piirteitä karjalan ja vepsän kieliin sekä sellaisia luonteenomaisia piirteitä, joita ei karjalan kielessä ja suomen päämurteissa ole. Näistä seikoista hän tekee johtopäätöksen, että inkeroinen on oma kielensä. Manja Lehto kuitenkin huomauttaa, että näitä tiettyjä luonteenomaisia piirteitä on myös Inkerin alueella puhutuissa suomen kielen murteissa, vaikka hän ei kiistäkään inkeroisen olevan oma kielensä.[6]
Inkeroisryhmistä erityisesti Soikkolan asukkaat ovat tiettävästi aina pitäneet itseään karjalaisina. Inkerikkojen perinteisiä elinkeinoja olivat kalastus ja käsityöläisyys. Kuten muutkin itämeren suomalaiset kansat, inkerikot harjoittivat runonlaulantaa. Monet runoista kertoivat samoista aiheista kuin karjalaiset ja suomalaiset runot, jotka päätyivätKalevalaan. Ehkä tunnetuin inkerikko onrunonlaulajaLarin Paraske.[5] Paraske on näyttelijäEeva Litmasen isoisän äidinäiti.[13] Näin ollen hän on sukua myös Litmasen tyttärelleKaroliina Franckille[14].
Toinen tunnettu inkeroisrunonlaulaja oliOntropo Melnikov, joka syntyi vuonna 1834 Vuoleen Sohvolassa ja kuoli siellä vuonna 1915.[15] Laulettuaan runoja vuonna 1859 kansanperinnettä keräämässä olleelle ylioppilas F. A. Saxbäckille Melnikov sai moision työvoudilta julkisenraipparangaistuksen.[15] Omien sanojensa mukaan Ontropo Melnikov ei muistanut runoja Larin Paraskeen lailla, koska "Mieheltä, joka julkisesti kärsii raipparangaistuksia kuin pahantekijä, jäykät niskat niksahtaa, vielä muistikin murenee”.[15]Traagisilla aineksilla oli Melnikovin lauluissa huomattava sijansa, ja hän lauloi muun muassaballadin miehentappajaneidosta.[15]
Inkerikot ovat perinteisesti saaneet toimeentulonsa maanviljelystä ja kalastuksesta. Myöhemmin tärkeiksi aloiksi on muodostunut myös erilainen käsityöläisyys. Läntiset inkerikot olivat tunnettuja erityisesti raudantyöstötaidoistaan ja itäiset inkerikot kudonnastaan. Inkerikkokylät olivat jo 1800-luvulla lähes täysin identtisiä venäläisten kylien kanssa.[7]
Suuri uhka inkerikkojen ja samalla alueella vielä elävien vatjalaisten kulttuurille on heidän asuinalueelleen suunnitteilla olevaUst-Lugan teollisuuskeskus ja satama, minkä johdosta ihmisiä joudutaan siirtämään alueelta pois, todennäköisimminPietariin, jossa sulautumisriski kasvaa merkittävästi. Kaupungista tulee suunnitelmien mukaan 35 000 asukkaan kokoinen.[16]
Inkeroiskulttuuria on pyritty elvyttämään sen hankalasta asemasta huolimatta. Useissa Kingiseppin piirin kylissä toimii lauluryhmiä, jotka esiintyvät inkeroisen kielellä. Esimerkiksi Viistinän kylässä on toiminut vuodesta 1993 alkaen inkeroisten kotiseutumuseo.[5]
Inkeroisten kansalliseepos on yhteinen vatjalaisten kanssa, ja sen nimi onPääskölintu – päivälintu. Teoksen on laatinutArvo Survo.[17]
Vuonna 1534Novgorodinarkkipiispa kertoi inkerikkojen palvelevanmetsiä,kiviä,jokia,järviä,soita,lähteitä,vuoria, kukkuloita,aurinkoa,kuuta jatähtiä, auringon nousua kohti oli tapana kumartaa. Inkerikot antoivat jumaluuksilleen myös uhreja kuten kotieläimiä. Lapset nimesi shamaani eliarbui. Vieläkin perinteisiin kuuluu "kalmoille" eli kuolleille vietävä ruoka. Nykyisin inkerikot ovat ortodokseja.[18]
Vuoden 2024 tutkimuksen mukaan inkerikkojen yleisinisälinjan haploryhmä on suomalais-ugrilaisille kansoille tyypillinen N1c, etenkin sen alaryhmä N3a4. Heidän muita haploryhmiään ovat muun muassa I1 ja R1a.Autosomaaliselta DNA:ltaan inkerikot muistuttavat muita itämerensuomalaisia ja erottuvat etnisistävenäläisistä. Erityisen läheisiä he ovat autosomaalisen DNA:n suhteen inkerinsuomalaisten ja vatjalaisten kanssa.[19]
Inkeroisenkielinen Wikipedia hautomossa
