| Inkeri, Inkerinmaa ven.Ижорская земля,Ižorskaja zemlja,ven.Ингрия,Ingrija tai Ингерманландия,Ingermanlandija, vir.Ingeri taiIngerimaa, ruots.Ingermanland | |
|---|---|
 | |
 Lippu |  Vaakuna |
 Inkerin luterilaiset seurakunnat noin vuonna 1925. | |
| Valtio | Novgorodin tasavalta Ruotsi Venäjän keisarikunta Neuvostoliitto Viro (pieniltä osin) Venäjä |
| Hallinto | |
| – hallinnon tyyppi | maantieteellinen alue |
| – suurin kaupunki | Pietari |
| Pinta-ala | 15 000 km² |
| Infobox OK | |
Inkeri eliInkerinmaa (ven.Ижорская земля,Ižorskaja zemlja,ven.Ингрия,Ingrija tai Ингерманландия,Ingermanlandija,vir.Ingeri taiIngerimaa,ruots.Ingermanland) on Luoteis-Venäjällä sijaitseva historiallinen alue, joka nykyisin kuuluuPietarin kaupunkiin ja sitä ympäröiväänLeningradin alueeseen. Noin 15 000 neliökilometrin laajuinen alue ulottuu pohjoisessaRajajokeen, lännessäNarvanjokeen jaLaukaanjokeen sekä idässäLaatokkaan jaLavajokeen.
Inkerin nimi todennäköisesti juontuuInkereenjoen nimestä.[1]Kansanetymologian mukaan Inkerin on sanottu saaneen nimensä ruotsalaiselta prinsessaIngegerdiltä, joka meni vuonna 1019 naimisiinNovgorodin ruhtinaanJaroslav I Viisaan kanssa.Eymundin saagassa kerrotaan, että Ingegerd sai Jaroslavilta myötäjäislahjaksiLaatokanlinnan ja siihen liittyvät maat[2], jonka perusteella aluetta olisi kutsuttu Inkerinmaaksi eli Ingegerdin maiksi.
Inkeri oliitämerensuomalaisiin kansoihin kuuluvienvatjalaisten jainkerikkojen kotimaa. Myösitäslaavilaista väestöä levittäytyi alueelle jo ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Inkeri kuuluiRuotsille vuonna 1617 solmitustaStolbovan rauhasta ainasuureen Pohjan sotaan, jolloin voidaan puhuaRuotsin Inkeristä. Tuolloin alueelle muutti paljonsuomalaisia, joiden jälkeläiset tunnetaan inkerinsuomalaisina eliinkeriläisinä. VastaavastiTarton rauhan solmimisen jälkeen osa Länsi-Inkeriä liitettiinViroon. Tämä alue tunnetaan nimelläViron Inkeri. Nykyään sekin kuuluu Venäjään.
Inkerin kallioperä muistuttaaPohjois-Viron geologisia olosuhteita. Vanhimmat kivilajit, kutengraniitti jagneissi, ovatSuomeen verrattuna hyvin syvällä,Nevajoen ympäristössä 300 metrin ja etelämpänä jopa 400 metrin syvyydessä. Niitä peittävät nuoremmat kerrostumat, jotka ovatperuskalliona Pohjois-Inkerissä ja suuressa osassa Länsi-Inkeriä.Kambrikauden aikana muodostuneet hiekkakivet,saviliuskeet jasavet leimaavat kapeana vyöhykkeenä maaperääNarvasta ainaLaatokalle saakka. Inkerin ylänköä dominoivatordovikikauden kalkkikivet,dolomiitit jahiekkakivet. Alueen eteläosista alkaa Venäjälle ulottuvatdevonikauden muodostumat, lähinnä punainen hiekkakivi,merkeli ja savi.[3]
Maalajit ovat tyypillisiäpodsolimaita, joiden kerrokset ovatmaanviljelysalueilla kuitenkin sekoittuneet. Mekaaniselta koostumukseltaan Inkerinmaalla tavataan neljää maalajityyppiä: 1) lännessä,Suomenlahden rannikolla ja Nevasta pohjoiseen hiekka- ja moreenimaata, 2) Keski-Inkerin ylängöllä kalkkipitoista savimaata, 3) etelässä ja kaakossa muita kevyitä savimaita sekä 4)turvemaat, joita on yksittäisinä alueina kaikkialla.[4]
Inkeri on kokonaisuutena alavaa maata. Erityisesti Nevan laakso ja Laatokan rannikko on tasaista, samoin lännessä, etelässä ja idässä maaperä on alavaa ja useinsoista. Keski-Inkerin ylängön korkeimmat kohdat kohoavat kuitenkin 150 metriä merenpinnan yläpuolelle. Ylängön koillisosassaTuutarin kukkuloilla sijaitsevat koko Inkerin korkeimmat kohdat: Äijänmäki (168 metriä) ja Pulkkalanmäki. Ylängön pohjoisrajana on Suomenlahden rantapenkere, joka yhtenäisenä vallina ulottuuJaaman jaKattilan seuduilta Tuutarin ja Saaren tienoille Pietarin eteläpuolelle. Ylänköalue on tasaista ja avointa, samoin sieltä puuttuvat vaihtelua lisäävät vesistöt, jotka ovat tyypillisiä Pohjois-Inkerissä.[5]
Suomenlahden tasaista rannikkoa halkovat runsaat joet ja purot, suurimpana lännessä Laukaanjoki. Soita on Inkerinmaalla kaikkialla lukuun ottamatta Keski-Inkerin ylänköä. Eniten soita on maan länsi-, etelä- ja itälaidalla sekä Pohjois-Inkerin Laatokan-puoleisella rannikolla.[6]
Suomenlahden pohjukka on matalaa ja vesi vähäsuolaista. Suurimmat lahdet ovat Narvan, Laukaan, Kaprion ja Pietarin lahdet. Jokia ja järviä on paljon, mutta ne ovat pääasiassa pieniä. Suuri poikkeus on Nevajoki, joka on 74 kilometriä pitkä ja keskimäärin 500 metriä leveä. Putous on Laatokasta Suomenlahteen vain 4 metriä. Lännempänä Suomenlahteen laskevista joista merkittävimmät ovatNarvanjoki ja Laukaanjoki. Narvanjoen tekoallas Narvan kaupungin yläpuolella on pinta-alaltaan yli 190 km². Laukaanjoki on 300 kilometriä pitkä. Järviä on eniten Pohjois-Inkerissä, muun muassa Siestarjoenjärvi, Hepojärvi ja Lempaalan järvet. Länsi-Inkerissä on myös runsaasti pieni järviä, kuten Koppano, Baabina ja Valkeajärvi. Suurin järvi on Euroopan suurin järvi Laatokka, josta tosin vain lounaiskulma rajoittuu Inkeriin.[7]
Leningradin alueen asukkaista onvenäläisiä 90 %. Alkuperäiskansatinkerikot,vatjalaiset jasuomalaiset (inkeriläiset) ovat marginaalivähemmistöjä, joista etenkin inkerikot ja vatjalaiset ovat kuolleet lähes sukupuuttoon.Vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan Leningradin alueen 1,6 miljoonasta asukkaasta suomalaisia oli 0,5 % eli vajaat 8 000 henkeä. Inkerikkoja oli 177 ja vatjalaisia vain 12 henkeä.[8]
Inkerin alkuperäisväestöä ovatitämerensuomalaiset vatjalaiset ja inkerikot (inkeroiset eli isurit). Slaavilaiset heimot levittäytyivät alueelle ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Keskiajalla slaavien välityksellä levisi kristinusko sen ortodoksisessa (kreikkalaiskatolisessa) muodossa.[9] Ylimystö ja hallitseva luokka oli jouuden ajan alussa venäläistä, maaväestö valtaosin suomensukuisia.[10] Suomalaisia alkoi muuttaa alueelleViipurin jaKäkisalmen lääneistä 1610-luvulla. Myöhemmin 1600-luvulla muuttajia tuliSavosta sekä Viipurin läänistä, erityisestiÄyräpään kihlakunnasta.[11]
Savosta, Jääskestä, Lappeelta ja Viipurista tulleita nimitettiinsavakoiksi ja Kannakselta tulleitaäyrämöisiksi. Yhdessä nämä ryhmät muodostivat pohjan Inkerinmaan suomalaisväestölle eliinkerinsuomalaisille. Vuoteen 1675 mennessä Pohjois- ja Keski-Inkeri luterilaistuivat ja suomalaistuivat käytännössä kokonaan. Länsi-Inkerissä ortodoksisuus säilytti asemansa enemmistön uskontona.lähde?
Pietarin kaupungin perustamisen jälkeen Inkerinmaa alkoi venäläistyä. Pietaria ympäröivällä maaseudulla suomalaisuus säilyi 1900-luvulle saakka:vuoden 1926 väestönlaskennan mukaanNeuvosto-Venäjällä asui 114 831 "Leningradin suomalaista" (eli inkerinsuomalaista). Rohkeampien arvioiden mukaan Inkerissä asui 150 000 suomalaista.Stalinin kaudella suomalaisväestön olot vaikeutuivat, alkoivatStalinin vainot ja karkotukset.Toisen maailmansodan aikana Inkerinmaa käytännössä tyhjennettiin inkeriläisistä. Länsi- ja Keski-Inkeri joutui saksalaisten miehittämäksi syksyllä 1941. Suomen kanssa tehdyn sopimuksen mukaan alueen suomalaisväestö (myös vatjalaiset ja inkeroiset) evakuoitiin Suomeen 1943 ja 1944. Kaikkiaan Suomeen saapui yli 63 000 inkeriläistä.[12]Puna-armeijan valvontaan jääneiltä inkeriläisalueilta karkotettiin talvella 1942–1943 arviolta 20 000–30 000 inkeriläistäSiperiaan leireille. Aihe on jossain määrin edelleen vaiettu Suomessa, vaikka toisinaan sitä nimitetääninkeriläisten kansanmurhaksi.[13][14][15]
Moskovan välirauhan jälkeen 55 000 inkeriläistä palautettiin Neuvostoliittoon, missä heidät asutettiin Sisä-Venäjälle,Kalininin (Tverin),Novgorodin,Pihkovan,Velikije Lukin jaJaroslavlin alueille, eikä heillä ollut paluuta kotiseudulleen ennen 1950-luvun puoltaväliä.[16] Sodan jälkeen monet inkerinsuomalaiset muuttivatKarjalaan jaNeuvosto-Viroon. Toisesta maailmansodasta lähtien inkeriläiset ovatkin olleet hajaannuksessa. 1990-luvun alusta lähtien heitä on muuttanutpaluumuuttajina Suomeen yli 25 000.[17]
Inkerin vaiheista ennen 1000-lukua on vain vähän tietoa, sillä paikalliset, itämerensuomalaisten itäryhmän kulttuurit jättivät niukasti arkeologisia jälkiä itsestään. Keskiajan alkuun asti alueella asui kuitenkin vain suomensukuisia heimoja. Muinaisvenäläiset heimot asettuivat ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella Keski-Inkerin ylängölle, missä ne joutuivat tekemisiin suomalaisheimojen kanssa.[18] Pohjoista kohti suuntautuneen slaavilaisekspansion myötä jäivät suomensukuiset heimotNovgorodin valtion alaisuuteen. Inkerinmaan eteläpuolisilla alueilla slaavilaisväestö kasvoi enemmistöksi keskiajan kuluessa.lähde?
Inkerinmaan itärajan tuntumassa,Olhavanjoen suussa sijaitseva Laatokanlinna (Staraja Ladoga) syntyi 750-luvulla. Sillä oli suuri merkitysVenäjän valtakunnan muodostumisessa. Viikinkisaagoissa (Eymundar þáttr hrings) kerrotaan, että Ruotsin kuninkaanOlavi Sylikuninkaan tytär Ingegerd meni naimisiin Novgorodin ja Kiovan suuriruhtinaan,Jaroslav I Viisaan kanssa vuonna 1019. Ingegerd sai Jaroslavilta häälahjaksi Laatokanlinnan ja siihen liittyvät maat (Aldeigjuborg ok þat jarlsríki, er þar fylgði)[19]. Siitä lähtien aluetta on kutsuttu nimelläInkeri (eli Ingegerdin maat).
Inkerin asukkaat omaksuivatortodoksisenkristinuskon viimeistään 1200-luvun alkupuolella, luultavimmin kristillinen vaikutus juontuu jo vuoden 1000 tienoilta. Heidän kerrotaan taistelleenNovgorodinruhtinasAleksanterin puolellataistelussa Ruotsia vastaan vuonna 1240. Lisänimen Nevski (nevalainen) saanut Aleksanteri liitti Inkerinmaan osaksi itäistä kulttuuripiiriä. Ruotsalaiset kilpailivat Novgorodin kanssa ja perustivat 1300 lyhytaikaisenMaankruunun linnan nykyisen Pietarin paikalle. Kalparitarit miehittivät länsiosaa ja perustivatKaprion linnan. Vuonna 1478Venäjä liitti Inkerin itseensä, mutta alueesta käytiin taisteluja 1500-luvulla.lähde?
Inkerin sodassa Ruotsivaltasi Inkerin itselleen.Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Ruotsin voitot vahvistettiin. Karjalaisten ja pääasiassa savolaisten muutto Inkeriin alkoi. Venäläisiä tai ortodoksisia karjalaisia pakeni Venäjän puolelle. Vuonna 1642 Inkerin hallinnollinen keskus siirrettiinTartostalähde?Nevanlinnaan. Venäläisten tuhottua kaupungin vuonna 1656 lääninhallinto siirrettiin kuitenkinNarvaan. Ortodoksien pako Venäjälle ja luterilaisten tulo alueelle synnytti jännitteitä Venäjän ja Ruotsin välille.lähde?
Vuosina 1656–1658 käydyssäruptuurisodassa Venäjä hyökkäsi Inkeriin, mutta sodan lopputuloksena rajat eivät muuttuneet. Sota aiheutui suuresta ortodoksien muuttoliikkeestä Venäjän puolelle sekä ortodoksien luterilaistamisesta. 1600-luvulla noin 20 000 ihmistä muutti Ruotsille siirtyneestä Inkeristä Venäjälle.lähde?
Ruptuurisodan jälkeen erityisesti Inkerin superintendentinJohannes Gezelius nuoremman aikoina 1681-1689 inkeroisia ja karjalaisia alettiin voimakkaasti käännyttää luterilaisuuteen. 1600-luvun lopulla 75 prosenttia Inkerin asukkaista oli jo luterilaisia suomalaisia.lähde?
Suuressa Pohjan sodassa 1702–1703Pietari Suuri valloitti Inkerin ja aloitti Pietarin, uudenpääkaupungin, rakentamisen. Vuonna 1708 alueesta tuli Inkerin ja vuonna 1710Pietarin kuvernementti. Ruotsi luovutti alueen virallisestiUudenkaupungin rauhassa 1721 Suuren Pohjan sodan päätteeksi.lähde?
Vuoden 1917 vallankumousten ja myöhempien levottomuuksien aikana lähti Inkeristä arviolta 8 000 henkeä Suomeen ja yli 1 000 henkeä Viroon. Heistä suuri osa palasi olojen rauhoituttua takaisin.lähde?
Helmikuun vallankumouksen aikaan inkeriläisten keskuudessa heräsi itsenäisyysliike, joka vaikutti erityisesti Pohjois-Inkerissä. Suomalaiset tekivät yhdessä virolaisten ja valkoisten venäläisten kanssa retkiä Inkeriin, jotka olivat osanaheimosotia. Pohjois-Inkeri mm. julkaisi omaa postimerkkiä. Inkerin asioiden hoitaja heimopolitiikan aikoina oliInkerin Väliaikainen Hoitokunta. Pohjois-Inkerissä oli muutaman kylän itsehallintoalue, joka tunnettiin nimelläKirjasalon tasavalta. Tarkoituksena oli liittää Pohjois-Inkeri Suomeen ja inkeriläisten asuinalueen länsiosa Viroon, muttaTarton rauhassa 1920 inkeriläisalue jäi osaksiNeuvosto-Venäjää. Rauhanteon yhteydessä Venäjä mainitsi inkeriläisten kulttuuriautonomian, mutta siitä ei ole sanaakaan sopimuksessa.lähde?
Tarton rauhansopimuksen mukaisesti osa Länsi-Inkeriä liitettiin Viroon. Tästä alueesta ei käytetty rauhansopimuksessa mitään erityistä nimeä, vaan puhuttiin vain yleisesti Narvajoen itäpuolisista alueista. Suomessa alueesta käytettiin nimeä Viron Inkeri. Narvajoella oli Virolle strategista merkitystä, ja sen jääminen kokonaan Viron puolelle oli suuri voitto. Näin Viro onnistui siirtämään Venäjän vastaista rajaansa 5-10 km itään päin.lähde?
Inkerinmaan syöksykierre alkoi kohtakommunistien tekemänLokakuun vallankumouksen jälkeen. Maakunnan jouduttua takaisin Venäjän valtaan, aiemmin 1700-luvun alussa luterilainen kirkko oli jäänyt ainoaksi inkeriläisiä yhdistäväksi viralliseksi tahoksi. Mutta vallankumouksen jälkeen aloitettu uskontojen vainoaminen johti yrityksiin korvata kirkko aluksi suomenkielisellä sivistyselämällä, joka pääsikin hyvään alkuun. Kommunistien keskinäinen valtakamppailu johti pian maltillisen suuntauksen,menševikkien häviöön ja yksinvaltiaiksi nousivat kansallismieliset elibolševikit. Yhteiskunnan muuttaminen sai entistä rajumpia muotoja. Maatalouden kollektivisointi ja Suomen vastaisen rajaseudun etninen puhdistus johtivat 1930-luvulla kymmenientuhansien inkeriläisten karkottamiseen muille Neuvostoliiton alueille. Samassa yhteydessä teloitettiin ja sai surmansa tuhansia ihmisiä.lähde?
Inkeriläiset olivat lähinnä länsimaisen kirkkokuntansa vuoksi olleet epäilyttävienvierassyntyisten maineessa jo keisariajalla. Vallankumouksen jälkeen valtaväestön tuntemaan kansalliseen epäluuloon liittyi vielä Leningradin poliittisen johdon käsitys inkeriläisistä takapajuisina ja vallankumouksen vastaisina. Valtakunnanrajan kahden puolin asuvat vähemmistökansallisuudet nähtiin turvallisuutta vaarantavina tekijöinä.Josif Stalinin aikana 1930-luvulla jonkinasteinen autonomia lopullisesti päättyi. Inkeriläisten suomenkielinen yhteiskunnallinen elämä kouluineen ja kirkkoineen lakkautettiin. Vuoteen 1938 mennessä kaikki suomalaiset seurakunnat oli lakkautettu.[20]
Toisen maailmansodan aikana saksalaisten valtaamalla alueella suomenkieliset koulut ja kirkollinen elämä olivat sallittuja. Elämä miehittäjän komennossa oli kuitenkin niukkaa, ankaraa ja täynnä nöyryytyksiä. Inkeriläisalueilla ei miehitysaikana varsinaisesti ollut vastarintaliikettä. Venäläisillä seuduilla partisaaniliikettä taas tuettiin, mikä johti siellä lukuisiin siviilien joukkomurhiin. Suomen kanssa liitossa olevat miehittäjät kohtelivat inkeriläisiä lievemmin kuin venäläisiä, mikä lopulta sekin vain yllytti sodanjälkeistä valtaväestön katkeruutta. Miehitysaikana kehittyi nopeasti ankara ruokapula. Se johti rintaman lähellä suoranaiseen nälänhätään, mikä vaati lopulta tekemään nopeita ratkaisuja nälkäkatastrofin välttämiseksi.lähde?
Saksan miehitettyä Leningradin aluettatoisessa maailmansodassa inkeriläisemigranttien perustama Inkerin asiain hoitokunta toivoi, että Inkeri liitettäisiin Suomeen. Saksalaiset puolestaan haluavat nälänhädän uhan vuoksi poistaa inkeriläissiviilit poisarmeijansa hallitsemalta sotatoimialueelta ja aloittivat inkeriläisten kortistoinnin marraskuun puolesta välistä 1941. Saksan Suomen-suurlähettiläsWipert von Blücher ehdotti 9. joulukuuta 1941, että Suomi ottaisi vastaan 50 000 inkeriläistä.[21]
Inkeriläistä maaseutua jäi myösLeningradin saarron sisäpuolelle sekä Kannaksella että erillisessä Tyrön ja Hevaan saarekkeessa (Oraniembaumskii platsdarm). Tyrön ja Leningradin väliseltä sotatoimialueelta evakuoitiin siviilit Kannaksen puolelle Toksovaan jo syksyllä 1941. Saarron sisällä ankara ruokapula yltyi pian nälänhädäksi. Sotilaat teurastivat yksityisten karjan, pää ja sorkat jätettiin taloon, muu osa meni yhteiskunnalle. Myös kotipalstoilta korjatusta sadosta oli luovutettava suurin osa. Paikkakunnalle evakuoitujen tilanne puolestaan kärjistyi nopeasti nälkäkatastrofiksi, etenkin kun yhteiskunnan jakama päivittäinen leipäannos keskitalvella hupeni 125 grammaan. Tämän lisäksi salainen poliisi sepitti talvella 1942 Leningradissa syytöksen, jonka mukaan inkeriläiset hautoisivat kapinaa. Korkeimman valtiojohdon päätöksellä kevättalvella 1942 saarrosta karkotettiin 28 000 inkeriläistä. Saksalaiset ja suomalaiset Tyrön motista liitettiin samaan joukkoon. Karkotettavat kuljetettiin kuorma-autoilla Laatokan Jäätien kautta selustaan ja edelleen rautateitse ja jokiproomuilla Pohjois-Siperiaan, Laptevinmeren rannalle. Nälänhädän heikentämistä karkotetuista pääsi hengissä perille vajaa kolmannes. Inkeriläisten mukana saarron sisältä katosi suurin osa maanviljelysväestöä.lähde?
Elintarviketilanne heikkeni myös Saksan valtaamalla Inkerinmaalla. Tuhannet suomalaiset olivat joutuneet jättämään kotinsa sotatoimialueella. Nälkä pakotti myös rauhallisemmilla alueilla asuvat inkeriläiset liikkeelle ensin pakolaisleireille ja kauemmas Viroon.Ostlandin valtakunnankomissariaatin SS-BrigadeführerWalter Stahlecker vieraili Suomessa 20. tammikuuta 1942 kertoen saksalaisten väestönsiirtosuunnitelmista ja inkeriläisten nälänhädästä. Hän suhtautui myönteisesti inkeriläisten siirtämiseen Suomeen, mutta piti asiaa poliittisena, minkä vuoksi aikomusta ei voinut julkaista ilman poliittisen päätöksenteon vahvistusta. Suomalaiset päättivät lähettää asiaa tutkimaanPelkosen komission, johon kuuluivat lehtori Lauri Pelkonen, pastori Juhani Jääskeläinen, valtiollisen poliisin esittelijä Kaarlo Stendal sekä kapteeni Jukka TirranenItä-Karjalan sotilashallinnosta.[22]
Suomen elintarviketilanne muodostui kireäksi keväällä 1942. Kesällä 1942 noin 183 000 karjalaista kuitenkin pääsi muuttamaanjatkosodassa takaisin vallatuille alueille ja Suomea uhkasi työvoimapula. Suomen hallituksen kielteisyys inkeriläisten vastaanottamiselle lieveni ja Suomen Saksan-suurlähettiläsToivo Kivimäki ehdotti 10 000 inkeriläisen tai virolaisen maanviljelijän siirtämistä Suomeen työvoimaksi. 20 000 inkeriläistä oli jo paennut heikkoa elintarviketilannetta Viroon.[23]
Inkeriläisten siirtyminen Viroon ja Suomeen sopi Saksan suunnitelmiin Leningradin alueen asuttamisesta saksalaisilla. Inkeriläisten asuma-aluetta ei aiottukaan kaavailla luovutettavaksi Suomelle, vaan osittain itäministeriön kanssa kilpailevanSS:nIdän yleissuunnitelmaan laatiman tarkennuksen perusteella alue aiottiin asuttaa 25 vuoden kuluessa 350 700 saksalaisella.[24] Alkuperäisväestö oli tarkoitus karkottaa tai surmata.
Kun Suomen työvoimatarve pysyi suurena ja saksalaiset olivat jo sijoittaneet virolaisia ja inkeriläisiä sotataloutensa palvelukseen mm. tuotannossa, suomalaiset alkoivat haluta inkeriläisiä Suomeen työvoimaksi, kun taas Saksan halukkuus luovuttaa heitä Suomeen muuttui vastustukseksi.Saksan maavoimien esikunta (OKH) ja Saksan valloitettujen Itäalueiden ministeriö vastustivat inkeriläisten siirtoa Suomeen työvoimaksi, kun taas Suomen hallitus oli valmis ottamaan vastaan 40 000 inkeriläistä kertasiirrolla. 23. tammikuuta 1943 Saksan ulkoasiainministeriö ilmoitti suostuvansa enintään 12 000 inkeriläisen siirtoon. Saksan valtakunnanhallitus ratkaisi asian 5. helmikuuta lähinnä poliittista suosiollisuuttaan. Siirrettäviksi suunnitelluista oli 8 000 työkykyisiä miehiä. Siirrossa pyrittiin pitämään perheitä koossa.[25] Siirtoa varten nimitettiinHelasen komissio, joka lähti tutkimaan asiaaTallinnaan 25. helmikuuta.[26]
Ensimmäiset vapaaehtoiset inkeriläisten siirrot alkoivat 29. maaliskuuta 1943Kloogan leiriltä. 302 siirtolaista siirtyiPaldiskin satamassa yhteysalusS/SArandaan. Kuljetuksia suoritettiin 2–3 päivän väliajoinHangon leirille. Huhtikuun alkupuolellaArandan tueksi kuljetuksiin lisättiinS/SSuomi, joka kykeni kuljettamaan 450 matkustajaa. Heinäkuussa kolmanneksi alukseksi kuljetuksiin alkoi osallistuamiinalaivaLouhi. Reitillä olivat ongelmana merimiinat, joita jouduttiin raivaamaan. Syksyllä kuljetukset siirrettiin yöaikaan tapahtuviksi Neuvostoliiton ilmavoimien toiminnan tehostuttua Suomenlahdella. Siirrot olivat vapaaehtoisia ja perustuivat joPelkosen komission uhanalaisimmiksi määrittelemiin lähimpänä rintamalinjaa asuvien inkeriläisten keskuuteen.[27]
Siirroista laadittiin loppupöytäkirja 17. lokakuuta[28]
Sotilaallisen tilanteen kehityttyä Saksalle epäedullisesti ryhtyivätViron kenraalikomissariaatti jaSaksan pohjoinen armeijaryhmä evakuoimaan inkeriläisaluetta sotilaallisista syistä riippumatta Suomen kanssa aikaisemmin sovitusta vapaaehtoisesta evakuoinnista. Suunnitelman mukaan alueelta evakuoitavat, joita Suomi ei myöhemmin halua, voidaan sopia myöhemmin. Asiassa oli ollut aktiivinen Viron kenraalikomissariaatin Erwin Schott riippumatta Saksan valloitettujen Itäalueiden ministeriöstä ja Saksan ulkoasiainministeriöstä. Evakuoinnin oli tarkoitus tapahtua kuukauden aikana ja se aloitettiin 15. lokakuuta.[28]
Valloitettujen itäalueiden ministeriö ja ulkoasiainministeriö hyväksyivät aloitetut siirrot. 2. marraskuuta saksalaiset hyväksyivät 40 000 inkeriläisen siirrot kustantaen siirron alkuosan satamaan. Sopimus siirroista tehtiin 4. marraskuuta. Myöhemmin sovittavaksi jäi vain työpalveluksessa olevien inkeriläisten siirto.[28] Inkerinmaata koskevat tiedot toisen maailmansodan ajalta päättyvät yleensä tähän.lähde?
63 000 ihmistä siirrettiin Suomeentoisen maailmansodan aikana, muttaNeuvostoliitto vaati heitä takaisin vuonna 1944. Samaan aikaanLeningradin alueen (oblastin) viranomaiset myivät inkeriläisten ehjiksi jääneet tyhjät talot ja rakennukset venäläisille. Suomesta palaajat kuljetettiin venäläisille alueille, kutenPihkovan,Tverin,Novgorodin maaseudulle ym. Jotkut joutuivat kauemmaskin, kutenKazakstaniin, minne jo 1930-luvulla oli karkotettu paljon varakkaiksi luokiteltuja inkeriläisiä talonpoikia. Sodan jälkeen monet Suomessa olleet yrittivät palata kotiseudulle ja hankkivat jopa sitä varten lupia ylemmiltä viranomaisilta. Uudet asukkaat kuitenkin vastustivat ankarasti inkeriläisten paluuta ja estivät paikallisviranomaisten avulla useimpien asettumisen entisille kotipaikoille.lähde?
Vuonna 1947 säädettiin salainen asetus, jolla kiellettiin inkeriläisten asuminen Leningradin lähimaillakaan. Tämä merkitsi lähes kaikkien Inkeriin palanneiden karkottamista. Palaaminen Leningradin lähistölle kävi mahdolliseksi vastaStalinin vuonna 1953 tapahtuneen kuoleman jälkeen, kun lakeja lievennettiin. Seuraavalla vuosikymmenellä asettumista Inkeriin ruvettiin jälleen rajoittamaan. Monet olivat jo kuitenkin ehtineet asettua uusille paikkakunnille. Suurehkot inkeriläisyhteisöt muodostuivat Viroon ja Karjalan Tasavaltaan. Tällä tavoin inkeriläisistä tuli lähes kaikkialla Inkerinmaalla vähemmistövenäläisten siirtolaisten ja vanhojen venäläisasukkaiden joukossa. Enemmistön inkeriläiset ovat 1900-luvun jälkipuoliskolla muodostaneet vain paikoitellen Länsi-Inkerissä ja parissa Keski-Inkerin pikkukylässä.lähde?
Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991 jäljelle jääneiden inkeriläisten on sallittu muuttaa paluumuuttajina Suomeen. 1990-luvulta lähtien Suomen hallitus on tukenut Inkeri-projektien puitteissa muun muassa kirkollisia toimintoja ja vanhusten terveydenhuoltoa Inkerissä ja Virossa. Inkeriläisten oma kansallinen luterilainen kirkko,Inkerin kirkko, aloitti itsenäisen toimintansa vuonna 1992.lähde?
Venäjän hyökättyä Ukrainaan Inkerissä on syntynyt kansallista liikehdintää, kuten Vapaa Inkeri -liike, joka tähtää siihen, että historiallisesta Inkeristä ja sitä ympäröivistä alueista eli nykyisestä Leningradin alueesta muodostetaan uusi demokraattinen valtio, Inkeri, joka rajautuu muun muassa Suomeen ja Viroon. Historiallinen Inkeri kattaa tästä alueesta alle 20 prosenttia. Tässä suunnitelmassa kokoKarjalankannas kuuluisi Inkeriin, vaikka näin ei historiallisesti ole ollut. Historiallisesta Inkeristä poiketen uuteen Inkeriin kuuluisivat myös nykyinen Pietarin alue sekä esimerkiksi Karjalankannaksella sijaitsevatViipuri jaKäkisalmi. Uuden Inkerin pinta-ala olisi noin 86 000 neliökilometriä, eli se olisi jonkin verranSuomen Lappia pienempi. Aktivistit pitävät itse uuden valtion jakoviivoja epätäydellisinä ja epäoikeudenmukaisina, sillä uuteen Inkeriin tulisi mukaan alueita, joita ei ole koskaan laskettu osaksi Inkeriä. Silti ratkaisu olisi heistä yksinkertaisin ja helpoin toteuttaa, sillä alue on jo valmiiksi virallinen piiri, johon on rakennettu tiettyjä poliittisia ja taloudellisia yhteyksiä. Näin ollen uutta valtiota ei tarvitsisi rakentaa tyhjästä. Alueella asui loppuvuonna 2024 noin 7,6 miljoonaa ihmistä. Itsenäisessä Inkerissä asuisivat siis niin sanotut alueelliset inkeriläiset, eivät vainetniset inkeriläiset, joita on eri arvioiden mukaan korkeintaan vain joitain tuhansia. Uudessa Inkerissä valtiollista politiikkaa kuitenkin harjoitettaisiin "kansallisen ja kulttuuriperinnön säilyttämiseksi” ja aktivistit pyrkisivät luomaan hyvät suhteet Suomeen. Aktivistit uskovat, että Inkerin tasavallan alkuvaiheessa paras ratkaisu turvallisuuden järjestämiseksi olisi ”ulkomaisen hallinnon ja lännen sekäNATO:n väliaikainen miehitys”. Se voisi suojella maata mahdollisilta Venäjän presidentin Vladimir Putinin kannattajien kostoyrityksiltä, rikollisilta sekä niiltä, jotka eivät tule hyväksymään Venäjän hajoamista. Vapaa Inkeri -liikkeen johtajan mukaan liikkeellä oli loppuvuonna 2024 noin tuhat aktiivista tukijaa. Vielä vuoteen 2022 asti Vapaa Inkeri toimi Pietarissa täysin laillisesti, mutta sen toiminta on hankaloitunut muun muassa sen jälkeen, kun sen kannattajat huusivat tapahtumassaan poliiseille "Slava Ukraini". Kesällä 2024Venäjän oikeusministeriö julisti Vapaa Inkeri -liikkeen äärijärjestöksi. Vuotta aiemmin se oli nimennyt liikkeen johtajan, venäläistaustaisen Maksim Kuzahmetovin, ”ulkomaiseksi agentiksi”.[29]
Inkerin lippu on skandinaavinen ristilippu, jossa keltaisella pohjalla on punainen risti ja sen päällä sininen päällike. Lippu oli alkuaan Inkerin rykmentin lippu, mutta inkeriläiset itse omaksuivat sen nopeasti kansallislipukseen.Neuvostoliitossa sen ja muiden kansallisten symbolien käyttö oli ankarasti kielletty.lähde?
Inkerin vaakunalla on pitkät historialliset perinteet. Sen symboliikka periytyy 1580-luvulla laaditustaIivananlinnan vaakunasta, vaikka värit ovat myöhemmin muuttuneet. Vasemmassa ylänurkassa oli keltainen risti kuvaamassa kristinuskon läntistä kirkkokuntaa.[30] Nykymuotoonsa se vakiintui 1700-luvulle tultaessa. Siinä kultaisella (keltaisella) kentällä on sakaraharjainen vastapalkkinen, punainen muuri, jonka päällikkeenä on aaltokoroinen sininen vastapalkki. Kruununa on herttuakunnan kruunu.
Inkerin kansallislaulu onMooses Putron 1888 säveltämä ja sanoittamaNouse, Inkeri!, joka kantaesitettiin yleisinkeriläisillä laulujuhlilla 1899. Hymnin toisen säkeistön sanat on kirjoittanutPaavo Räikkönen.[31]
Uusin kansallinen symboli on kansalliskukka, joksi Inkerin kulttuuriseuran järjestämässä äänestyksessä valittiin 1996keto-orvokki. Kukan värit sininen ja keltainen muistuttavat lipun väreistä. Kukan sitkeys ja vaatimattomuus kuvastaa omalla tavallaan inkeriläisyyttä.[32]
Inkerin eepos on yhteinenKarjalankannaksen kanssa, ja sen nimi onIku-Ruotus. Teoksen on laatinutArvo Survo.[33]
Inkeriläiset puhuivat murteita, jotka olivat hyvin lähellä Karjalankannaksella puhuttujakaakkoismurteita (eli niin sanottuja Karjalan murteita) ja toisaalta lähelläinkeroiskieltä. Inkerin suomalaiseksi laskettava väestö jakautui ennen toista maailmansotaa kolmeen murreryhmään,äyrämöisiin,savakoihin ja Narvusin suomalaisiin. Pietarin kaupungin runsaslukuisen suomalaisväestön puhekielestä ei ole muistiinpanoja, mutta kirjakielen vaikutus siinä oli huomattavan suuri verrattuna inkeriläismurteisiin.lähde?
Inkerin äyrämöiset polveutuivat osaksiÄyräpään kihlakunnasta Länsi-Kannakselta tulleista uudisasukkaista sekä osaksi inkeroisista kanta-asukkaista. Äyrämöismurteet sekä Suomessa että Pohjois-Inkerissä ja Inkerinmaalla muistuttivat paljon toisiaan. Savakot olivat Äyräpäätä kauempaa sekäSavon eri kihlakunnista Inkeriin muuttaneiden jälkeläisiä. Heidän murteensa oli kuitenkin lähellä itäisen Kannaksen ja Saimaan etelärannan kaakkoismurteita. Savakkomurteita puhuttiin monin paikoin Pohjois- ja Keski-Inkerissä sekä koko Itä-Inkerissä.lähde?
Länsi-Inkerin Narvusin suomalaiset erosivat muista inkeriläisistä murteensa ja alkuperänsä puolesta. Heidän puhumansa kieli edustaa läntisempää murretta, jolla on yhteisiä piirteitä Viipurinlahden ja Kymijoen välisen rannikon murteiden kanssa. Heitä oli sotienvälisenä aikana arviolta 3000 henkeä eli vain muutama prosentti Inkerin suomalaisväestöstä.lähde?
Tyypillisiä piirteitä Inkerin suomalaismurteille ovat esimerkiksits-yhtymän säilyminen (metsä,vitsa), sananloppuisten vokaalien kato (talos,kotont), perfektin partisiippimuodotmänt,ottant,ei tult,ei sanont, persoonapronominitmie jasie,hää/heä/hiä,myö,työ,hyö sekäsk-yhtymänastevaihtelu (sisko :sison,laskee/laskii :lasettii). Yksikön kolmannessa persoonassa käytetään määrätapauksissa aina labiaalistuneita muotoja:tulloo/tulluo,männöö/männyö jne. Monikon kolmannessa persoonassa käytetään muotojaantaat/antuat ,ottaat/ottuat. ('antavat', 'ottavat'),antoit,ottiit ('antoivat', 'ottivat'). Myös kaakkoismurteille tyypillinen-loi-monikko oli yleinen (taloloi,tyttölöi eli 'taloja', 'tyttöjä'). Myöskantasuomenkr-,tr- konsonanttiyhtymien säilyminen oli tavallista erityisesti Soikkolan, Kaprion ja Tyrön äyrämöismurteissa esim.nakraa ('nauraa'),kakra ('kaura'),atra ('aura').lähde?
Vuosisatoja jatkunut rinnakkaiselovenäjän kielen naapurissa on tuonut inkeriläismurteisiin huomattavan määrän lainasanastoa. Sanasto kattaa monia elämän osa-alueita, kaupasta ja elinkeinoista ja arkipäivän esineistöön.1900-luvun kuluessa venäjän vaikutus ulottui myös kielen muille tasoille:idiomeihin,lauseoppiin eli lauserakenteisiin jasanajärjestykseen.lähde?
Kielelliset olosuhteet vaihtelivat Inkerinmaalla suuresti. VieläNeuvostoliiton alkuaikoina 1920- ja 30-luvuilla oli maaseutuväestö hyvin suomenkielistä, ja kylissä saattoi tulla toimeen täysin ilman venäjän kielen taitoa. Venäjän taito kuitenkin levisi nopeasti erityisesti kaupunkiin muuttamisen myötä. Varsinainen venäläistäminen alkoi 1930-luvun puolivälissä, ja karkotuksessa toisen maailmansodan jälkeen kielenvaihto tapahtui nopeasti.lähde?
Inkerissä puhuttuja kaakkoismurteita ehdittiin tutkia tuskin lainkaan ennen 1930-luvun karkotuksia ja toista maailmansotaa. Sodan jälkeen suomalaiset kielitieteilijät tutkivat länteen paenneiden inkeriläisten murteita. Suomalaisia tutkijoita olivat muun muassa Robert Nirvi ja Pertti Virtaranta. Neuvostoliittolaisista tutkijoista virolaiset taas keskittyivät lähinnä Länsi-Inkeriin. Leningradin yliopistossa valmistui myös inkeriläismurteita käsitteleviä opinnäytteitä. Petroskoissa toimineiden inkeriläisten kielitieteilijöiden keskuudessa virisi jo 1950-luvulla suuri sanakirjahanke, jonka valmistuminen kuitenkin rahoituksen ehdyttyä lykkäytyi vuosikymmeniksi. Vasta 2000-luvulla saatiin painettua Vuoleen ja Toksovan murteiden pohjalta koottuPohjois-Inkerin murteiden sanakirja. Hyvin edustava murrenäytekokoelma on Venäjällä asuvien inkeriläisten puheesta koottu, Maria Mullosen toimittamaElettiinpä ennen Inkeris.lähde?
Seuraavassa on lueteltu Inkerin historialliset luterilaiset seurakunnat, niihin kuuluneiden kylien lukumäärät, seurakuntien väkiluvut vuonna 1917, seurakuntien kirkot jarovastikunnat, johon seurakunnat kuuluivat.
 | Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaalaajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa ollakeskustelusivulla. Merkinnän syy: Tästä voi vielä puuttua entisiä seurakuntia. Selostettava tarkemmin milloin nämä ovat olleet olemassa, mitkä niistä olivat kappeliseurakuntia ja mitkä itsenäisiä seurakuntia. Kerrottava myös minkä kihlakuntien ja volostien alueelle Inkerinmaa ulottui. Edellä olleessa taulukossa selvennettävä nimeltään kaksiosaisten seurakuntien tilannetta. |
Suomensukuisten kansojenmaat | |||||
|---|---|---|---|---|---|
| Itsenäiset valtiot | |||||
| Venäjän liittovaltiosubjektit |
| ||||
| Kulttuuris-historialliset alueet | |||||
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Henkilöt | |
.svg)
