Eurooppalaiset siirtomaavallat, Yhdysvallat ja Japani hallitsivat1900-luvun alussa 85 prosenttia maailman maapinta-alasta.
Imperialismi tarkoittaasuurvallan pyrkimystä laajentaa omaa maa-aluettaan tai taloudellista vaikutusvaltaansa.[1] Aluelaajennukset tapahtuvat tyypillisesti sotilaallisin keinoin ja muiden valtioiden kustannuksella, mutta taloudellinen ja poliittinen vallankäyttö voivat saada myös hienovaraisempia muotoja.[2] Laveammassa merkityksessä sanalla voidaankin viitata kaikenlaiseen alistavaan kulttuurivaikutukseen.[1]Kolonialismi on nimitys imperialistisellesiirtomaapolitiikalle. Siinä vahvempi valtio pyrkii saamaan alistamistaan alueista (alusmaista) mahdollisimman paljon hyötyä itselleen.[3]
Kielitoimiston sanakirjan mukaan imperialismi tarkoittaa ”alue- ja talousvaltauksiin pyrkivää suurvaltapolitiikkaa” tai laajemmin mitä tahansa ”alistavaa kulttuurivaikutusta” elikulttuuri-imperialismia.[1]Ekologinen imperialismi tarkoittaa eurooppalaisten kasvien, eläinten ja mikrobien levittäytymistä muualle maailmaan Euroopasta tulleiden valloittajien ja uudisasutuksen mukana.[4]Propagandassa epämieluisia valtioita ja poliitikkoja syytetään toisinaan imperialismista.[2]
Kolonialismi on nimitys imperialistiselle siirtomaapolitiikalle. Siinä vahvempi valtio pyrkii saamaan alistamistaan alueista mahdollisimman paljon hyötyä itselleen.[3]Tieteen termipankki erottelee merkitykset seuraavasti: ”imperialismi kuvaa maailmanlaajuista systeemiä, jotakin joka johtaa keskuksesta (metropole) ulospäin eli saa alkunsaemämaasta. – – Kolonialismi taas on jotakin, jota tapahtuu paikan päällä kohdealueella, ns. siirtomaassa.”[5]Uuskolonialismi viittaa ilmiöön, jossa vanhat siirtomaavallat pyrkivät saamaan entisissä siirtomaissaan vaikutusvaltaa ei-sotilaallisin keinoin.[2]
Englannin kielessä sanaaimperialism käytettiin ensimmäistä kertaa 1830-luvullaNapoleoninvalloituksista.[6] Pian sillä alettiin viitata myös Rooman valtakuntaan jaBrittiläiseen imperiumiin. Sanan merkitys oli alusta lähtien enimmäkseen kielteinen, vaikka sitä Britanniassa ja vähäisemmässä määrinYhdysvalloissa käytettiin myös myönteisessä sävyssä kansallisten etujen puolustamisesta sekälänsimaisen sivilisaation hyötyjen levittämisestä muualle maailmaan.[7] Sana sai nykyisen perusmerkityksensä 1800-luvun lopulla.[6] Tuolloin alkanutta kiihkeää siirtomaiden tavoittelun kautta kutsutaanuudeksi imperialismiksi (engl.new imperialism).[2]
David Strang (2000) erottaa toisistaan kolonialistisen elisiirtomaa-ajan (noin 1500–1830) ja sitä seuranneen imperialistisen aikakauden (noin 1880–1960-luku). Kolonialistisella kaudella siirtomaihin asettui suuri määrä emämaiden väestöä (kolonisaatio). Imperialistisella kaudella siirtomaihin siirtyi lähinnä erilaisia johtotehtävissä toimineita korkea-arvoisia virkamiehiä ja yksityisyrittäjiä, jotka johtivat siirtomaita mutta muodostivat lukumääräisesti vain pienen vähemmistön alueen koko väestöstä.[6]
Ensimmäisetimperiumit syntyivät jo muinaisina aikoina. ErityisestiLähi-itää jaVälimeren ympäristöä hallitsivat toisiaan seuraavat imperiumit, kutenAssyria,Persia,Aleksanteri Suuren johtamat kreikkalaiset ja myöhemminRooma. MyösKiinassa syntyi jo varhain suuria valtakuntia.[2] Esimodernit imperiumit olivatmaatalousyhteiskuntia. David Strangin (2000) mukaan on epäselvää, missä määrin perinteisten imperiumien valtarakenteita voi verratavarhaismodernin jauusimman ajan imperialismiin, jolle oli ominaista merentakaisten siirtomaiden hankkiminen kaukana emämaasta. Varhaisissa imperiumeissa toisistaan erotettiin soturiyläluokka sekä alkutuotannon piirissä työskentelevät maalaiset, kun taas moderni imperialismi loi kokonaistenkansakuntien välisen hierarkian. Yhteistä on silti poliittisen ylivallan luominen ja säilyttäminen. Vielä suurempi on muinaisten maatalousimperiumien ero uuskolonialismiin, jota leimaavat taloudelliset riippuvuussuhteet.[6]
Emämaista siirtomaihin kohdistuva laajamittainen muuttoliike päättyi Amerikan itsenäisyyssotiin vuosien 1776 ja 1830 välillä, ja eurooppalaisten suurvaltojen haltuun jäi lähinnäkauppa-asemia jasokeriplantaaseja. Seurasi puolen vuosisadan mittainen hiljaisempi vaihe, jonaKuninkaallinen laivasto hallitsi maailman meriä.[6]
Uusi, aiempaakin kiihkeämpi imperialismin vaihe käynnistyi vuoden 1880 jälkeen.[6] Länsi-Euroopan perinteisten siirtomaavaltojen joukkoon liittyivätSaksa,Italia,Japani,Venäjä ja Yhdysvallat. Aiemmin siirtomaavalta oli keskittynytAfrikan jaAasian rannikoille, mutta nyt eurooppalaisten valta levittäytyi myös sisämaahan. Siirtomaan asemaan joutuilikimain koko Afrikka, suuri osa Aasiasta sekä useimmatTyynenmeren saaret.[10] Yhdysvallat valloitti itselleenEspanjan siirtomaaimperiumin rippeet. Muuttoliikkeet emämaasta siirtomaihin jäivät aiempaa pienemmiksi ja rajoittuivatupseereihin,virkamiehiin,kauppiaisiin,plantaasinomistajiin jalähetyssaarnaajiin. He muodostivat siirtomaiden eliitin mutta olivat alkuperäisväestöön verrattuna pieni vähemmistö.[6] Uuden imperialismin katsotaan päättyneenensimmäiseen maailmansotaan, jonka alkaessa eurooppalaiset suurvallat, Yhdysvallat ja Japani hallitsivat noin 85 prosenttia maapallon maapinta-alasta.[10]
Osa siirtomaista itsenäistyi jo maailmansotien välisenä aikana. Useimmat Aasian siirtomaat itsenäistyivät heti toisen maailmansodan päätyttyä.Siirtomaavallan purkautuminen eli dekolonisaatio kiihtyi 1960-luvulla, ja viimeistään 1980-luvulla lähes kaikki entiset siirtomaat joko itsenäistyivät tai saivat emämaahan nähden tasavertaisen aseman. Kun 1700- ja 1800-luvuilla itsenäisyyttä oli vaatinut eurooppalaistaustainen väestö, olivat 1900-luvun itsenäisyysliikkeet alkuperäisväestönnationalistisia liikkeitä. Emämaista saapunut väestö yleensä vastusti itsenäisyyttä, koska se merkitsi etuoikeutetun aseman päättymistä. Useimmat 1900-luvun siirtomaat itsenäistyivät rauhanomaisesti, mutta esimerkiksiIndokiinassa jaAlgeriassa paikalliset kävivät pitkän itsenäisyyssodan ranskalaisia vastaan.[11]
Siirtomaajärjestelmän purkautumisen myötä imperialismi on saanut uusia merkityksiä.Kylmän sodan vuosinakolmannen maailman riippuvuus länsimaista ja monikansallisista yrityksistä nähtiin usein ”uusimperialismina” tai ”uuskolonialismina”. Perinteinen poliittinen valta korvautuu näissä teorioissa taloudellisella herruudella, kehittymättömien kansantalouksien riippuvuudella ulkomaisistainvestoinneista.[6]
Encyclopædia Britannican mukaan imperialismin syille on olemassa neljä pääasiallista selitysmallia. Taloudelliset teoriat katsovat imperiumin tarjoavan emämaalle alueita, joihin se voi investoida ja viedäylituotantoaan jaliikaväestöään.Marxilaisen tulkinnan mukaan imperialismi onkapitalismin myöhäinen vaihe ja sen väistämätön seuraus, jossa kapitalistiset taloudet kilpailevat keskenään valloittamalla käyttöönsä uusia alueita. Toinen näkökulma korostaa ihmisluonnon ja valtioiden taipumusta kilpailla keskenään ja levittää valtaansa. Toisinaan tähän liittyy kohtalonomainen ajatus ylivertaisten kansojen oikeudesta hallita heikompiaan. Kolmas teoria korostaa imperialismin tarjoamaa turvallisuutta, kuten sotilastukikohtia, raaka-aineita, kauppareittien hallintaa ja helposti puolustettavia rajoja. Neljäs argumentti perustelee imperialismia moraalisista näkökulmista ja katsoo, että sen tavoitteena on vapauttaa vieraat kansat tyranniasta ja viedä emämaan ylivertaista järjestelmää ulkomaille. Moraalisen perustelun tueksi on toisinaan esitetty lähetystyön tarpeellisuus.[2]
Länsimaisen historiantutkimuksen valtavirta ei pidä uusimman ajan imperialismiakapitalismin tuotteena. Uudelle imperialismille oli eri maissa erilaisia syitä. Esimerkiksi Ranskassa siihen vaikutti halu palauttaa kansakunnan kunniaRanskan–Preussin sodassa (1870–1871) kärsityn tappion jälkeen. SaksassaOtto von Bismarck käytti aluelaajennuksia oman sisäpoliittisen valtansa pönkittämiseen, kun taas Britannia halusi turvata etunsa Välimerellä ja Intiassa. Merkittäviä tekijöitä olivat myös usko kansalliseen ja rodulliseen ylivertaisuuteen sekä yleinen vallanhalu. On kuitenkin kiistanalaista, milloin ja missä jokin tietty syy oli ratkaiseva, ja koko imperialismin selittävän teorian laatiminen on osoittautunut mahdottomaksi. Jos uusien siirtomaiden hankkimista esimerkiksi perustellaan halulla turvata nykyiset omistukset, herää kysymys, miksi ensimmäinen siirtomaa hankittiin. Harry Magdoffin & Walter McDougallin (2021) mukaan imperialismi on kuin mikä tahansa historiallinen tapahtuma: pitkään jatkuneiden kehityskulkujen ja ainutlaatuisten olosuhteiden tuotos, jota koskeviin päätöksiin vaikuttavat sekä poliittiset, sotilaalliset, taloudelliset että psykologiset näkökohdat.[10]
Useimmat imperialismin selitykset keskittyvät emämaiden olosuhteisiin. Silti myös siirtomaiden tapahtumat olivat merkittäviä. Paikallisten vastarinta vaikutti osaltaan siihen, että varhaismodernin ajan epämuodollinen valta-asema vaihtui 1800-luvulla yhä tiukempaan ja keskusjohtoisempaan siirtomaapolitiikkaan. Toisaalta siirtomaajärjestelmä oli riippuvainen siitä, että ainakin osa paikallisista suostui yhteistyöhön.[6]
John Hobson (Imperialism: A Study, 1902) esitteli ensimmäisen merkittävän imperialismin teorian. Hobson oli poliittisilta kannoiltaanliberaali ja vastustibuurisotia. Hobsonin mukaan laajentumispolitiikan päämääränä oli yhä suuremmiksi ja monopolistisemmiksi kehittyvientrustien tarve löytää uusia sijoituskohteita. Imperialismi oli Hobsonin mukaan kansantaloudelle haitallista, mutta se hyödytti suuryrityksiä ja niiden omistajia. Siirtomaihin laajentumisen sijaan Hobson vaati trusteja sijoittamaan voittonsa kotimaahan ja näin tasoittamaan tuloeroja.[6]
Joseph Schumpeter (Zur Soziologie der Imperialismen, 1919) selitti imperialismia poliittisen kunnianhimon ja poliittisten suhteiden näkökulmasta. Hänen mukaansa muinaisia imperiumeja yhdistävä piirre oli sotilaallisten valloitusten nostaminen itseisarvoksi. Schumpeter piti nykyaikaista imperialismia hallitsijoidenatavistisena piirteenä, jossasosiaalipsykologinen soturinvaisto kohtaa uutteran ja laskelmoivan yksityisyrittäjyyden.[6]
Benjamin J. Cohen (The Question of Imperialism, 1973) jaKenneth Waltz (Theory of International Politics, 1979) esittivät imperialismin johtuvan valtioiden välisestä kilpailusta. Jos kilpailua ei säädellä laeilla tai jos lakien rikkomisesta ei ole seurauksia, valtiot pyrkivät laajentamaan valtaansa aina kun mahdollista. Heikkoina aikoina ne vastaavasti menettävät valtaansa aggressiivisemmille valtioille. 1800-luvuun imperialismi olisi siten seurausta lisääntyneestä kansainvälisestä kilpailusta ja ristiriidoista.[6]
Karl Marx jaFriedrich Engels eivät kirjoituksissaan yrittäneet selittää imperialismin syitä tai periaatteita vaan olivat kiinnostuneempia siitä, kuinka kapitalismi synnyttääsosialismiin johtavat olosuhteet. Myöhemmätmarxilaiset teoreetikot ovat kuitenkin käsitelleet aihetta seikkaperäisesti.Berliinin konferenssin (1884–1885) jälkeen siirtomaapolitiikasta tuli ajankohtainen kysymys, johon myös marxilaiset ottivat kantaa. Useimmat katsoivat, että vallankumous alkaisi Euroopasta, mistä se leviäisi muualle maailmaan. Marxilainen teoria piti teollisuusyhteiskuntien työväenluokkaa vallankumouksen kannalta ratkaisevana, mutta myösvallitsevat käsitykset rotujen ja kulttuurien ominaisuuksista vaikuttivat marxilaisten näkemyksiin.[12]
Karl Kautsky (Sozialismus und Kolonial politik, 1907) esitti imperialismin johtuvan eurooppalaisten ja amerikkalaisten työläisten matalista palkoista. Tämä piti kotimaisen kysynnän matalana, jolloin trustien jakartellien oli etsittävä uusia markkinoita ulkomailta.[12]Rosa Luxemburgin (Die Akkumulation des Kapitals, 1913) mukaan todellinen haaste oli selittää, kuinka kapitalismi kykeni ylläpitämään talouskasvua, vaikka tämän piti perinteisen marxilaisen teorian mukaan olla mahdotonta. Luxemburg selitti tämän sillä, että kapitalismi levittäytyi jatkuvasti yhä uusille alueille, jotenglobalisaatio oli kapitalismin elinehto. Siksi työläisten oli Luxemburgin mukaan järjestäydyttävä kansainvälisesti ja aloitettava maailmanlaajuinenlakko.[12]
Vaikutusvaltaisimman marxilaisen teorian esittiVladimir Lenin teoksessaanImperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena (1917). Se ei käsitellyt imperialismia pelkästään siirtomaapoliittisena vaan myös yhteiskunta- ja taloustieteellisenä kysymyksenä. Leninin mukaan maailmaan oli syntynyt valtaviafinanssipääoman monopoleja, jotka hallitsivat sekä alkutuotantoa, teollisuutta, kuljetusta että myyntiä. Ne kykenivät määräämään hinnoista mielensä mukaan ja jakamaan koko maailmantalouden keskenään. Siksi maailmankauppaa ei enää säädellyt kulutushyödykkeiden vaanpääoman liike.[12] Siirtomaajärjestelmä oli Leninin mukaan koko maailman mittakaavassa tapahtuvaa ”taloudellista loisimista”, joka siirsi vaurautta siirtomaista emämaihin. Tätä vaurautta hallitseva luokka käytti työväenluokan lahjomiseen.[13] Näin teollisuusmaihin syntyi kaksi uutta yhteiskuntaluokkaa: finanssipääomaa hallitsevatporvarioligarkit sekä parempiosainen työväenluokka, joka hyötyi imperialismista ja tuki sitä. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluivat esimerkiksi Kautsky ja muutsosiaalidemokraatit. Siirtomaissa ja siirtomaan kaltaiseen asemaan ajautuneissa valtioissa pääoman pako jakoi porvariston emämaan etuja valvoviin kollaboraattoreihin sekä taloudellista itsenäisyyttä vaativiin nationalisteihin.[12] Leninin mukaan imperialismi johtaisi väistämättä suurvaltojen välisiin sotiin, kun siirtomaita vaille jääneet valtiot alkaisivat vaatia osuuttaan.[6]
Leninin teesien vaikutusvaltaa lisäsivätbolševikkienvaltaannousuVenäjällä jaKomintern, joka levitti aktiivisesti Leninin oppeja.[12]Encyclopædia Britannican mukaan kapitalismin kriisiin perustuva teoria ei kuitenkaan selitä esimodernia imperialismia ja kommunististen valtioiden harjoittamaa valloituspolitiikkaa.[2]
Kylmän sodan vuosinaPaul Baran jaPaul Sweezy (Monopoly Capital, 1966),Andre Gunder Frank (Capitalism and Underdevelopment in Latin America, 1967) sekäImmanuel Wallerstein (The Modern World-System 1974–1989) kehittivät marxilaista teoriaa uuteen suuntaan. Heidän mukaansakansainväliselle taloudelliselle järjestelmälle ominaista on pääoman siirtäminenperiferiasta keskukseen. Samalla he toivat esiin taloudellisen jatkuvuuden perinteisen kolonialismin sekä uusimperialismin välillä. Toisin kuin Lenin, kylmän sodan imperialismiteoreetikot kiistivät imperialismin johtavan siihen, että ei-kapitalistiset taloudet yhdentyisivät maailmanlaajuiseen kapitalismiin.[6]
Imperialismin hyödyistä on esitetty vaihtelevia näkemyksiä. Monet taloustieteilijät, kutenAdam Smith jaDavid Ricardo, ovat korostaneet, ettei imperialismi ole taloudellisesti kannattavaa kuin korkeintaan pienelle eliitille. Imperialismi ei myöskään yleensä ole johtanut turvallisuuden lisääntymiseen vaan pikemminkin imperiumin sisäiseen epävakauteen ja selkkauksiin kilpailevien valtioiden kanssa.[2] Afrikassa siirtomaa-ajan perintö on ollut tuhoisa, sillä se hävitti alueen perinteiset poliittiset, sosiaaliset ja etniset järjestelmät. Saman ryhmän jäsenet saattoivat joutua asumaan eri valtioihin, ja toisaalta entiset viholliset saattoivat joutua saman valtion asukkaiksi. Tämä on merkittävä syy Afrikan mantereella esiintyneille konflikteille.[14]
Strang, David: Imperialism, Colonialism, and Decolonization. TeoksessaBorgatta, Edgar F. & Montgomery, Rhonda J. V. (toim.): Encyclopedia of Sociology. New York: Macmillan Reference USA, 2000. Encyclopedia.com, päivitetty 17.8.2021 Viitattu 24.8.2021. (englanniksi)
