Tämä artikkeli käsittelee uskonnollisia kuvia, katso myöskuvake jasemiotiikka.
Ikoni 900-luvulta.Konevitsan Jumalanäidin ihmeitätekevää ikonia (1400-luvun loppu tai 1500-luvun alku)Valamon luostarissa pidetään yhtenä Suomen tärkeimmistä ikoneista.Tunnetuimpiin suomalaisiin ikoneihin kuuluvaValamon Jumalanäiti (Aleksei Konstantinov, 1878) Valamon luostarin pääkirkon puisessa ikoniseinässä (Dimitri Mironenko, 2010).Lintulan luostarin kirkon pyhäinkuvia, yllä ihmeitätekeväJerusalemin Jumalanäidin ikoni (1920-luku).
Ikonimaalauksen pohjana käytetäänpuuta tai muuta sopivaa materiaalia. Ikoni voidaan maalata myös esimerkiksilasipinnalle tai pyhäinkuva voidaan valmistaamosaiikkitekniikalla ja myöskaivertamista kovaan materiaaliin kutenkiveen,metalliin tai puuhun on käytetty.Väripigmentteinä puupinnalle maalatessa ovatmineraalit taiorgaaniset värit. Ikonimaalauksen tyypillinen sideaine on kananmunan keltuainen.Temperavärejä käytetään paljon.Siveltiminä voi olla esimerkiksi oravan ja näädän karvoja. Kuivuttuaan uusi maalaus suojataan tavallisestiolifalla, pellava- tai oliiviöljystä jonkun kuivattavan aineen kanssa keitetyllälakalla.[1]
Ikoni voi olla myöspainettu kuva. Kuva voidaan koristellakultauksella. Erityisen tärkeitä ikoneita voidaan myös peittää erillisellä metallilevyllä,riisalla, jolloin näkyviin jäävät ainoastaan ikonin kuvaaman henkilön kasvot, kädet. Riisan tarkoitus on suojella ikonia rukouskynttilöiden elituohusten sekälampukoiden noelta ja savulta.
Ikoni ei ole perinteinen taide-esine, kuten esimerkiksitaulu, vaan se on uskonnon harjoittamiseen käytettävä esine. Ikonit ovat väreihin puettuateologia. Ne välittävät ortodoksista uskonoppia ja sanomaa rukoilijalle tai katsojalleen siinä missä kirjoitettu sanakin.[1] Ortodoksikirkossa ikoneista koostuvaa alttariseinää kutsutaanikonostaasiksi.
Pappisiunaa ikonin ennen sen käyttöönottoa. Ikoneita sijoitetaankirkkojen jaluostareiden ohella myös koteihin. Ikonin päälle sitä kehystämään saatetaan ripustaa koristeeksi kirjailtu ikoniliina. Pienoisikoneita saatetaan kuljettaa mukana matkalla.
Ikonia ei perinteisesti ja osin hengellisistä syistäsigneerata, sillä ortodoksisessa maailmassa kuvan ajatellaan maalatunJumalan kunniaksi ja Hänen myötävaikutuksellaan maalarin käden kautta. Kreikkalaisessa ikonimaalausperinteessäuudelle ajalle tultaessa signeeraukset tai tekijän puumerkit kuitenkin yleistyivät ja tapa onKreikassa käytössä edelleen.[1]
Ikoninteologia perustuu kuvan jaalkukuvan suhteeseen.Basileios Suurenmaksiimi on tiivistelmä ikoniteologiasta: ”Kuvalle (kr.eikon) osoitettu kunnioitus palautuu alkukuvalle (kr.prototypon).”[2]
700-luvulla elänytJohannes Damaskolainen kiteyttää, että ikoniteologia on yhteydessä Kristuksen lihaksitulemiseen:
»En kumarra ainetta, vaan kumarran aineen Luojaa, joka minun tähteni tuli aineeksi ja suostui asumaan aineessa ja aineen kautta toimitti pelastukseni, enkä lakkaa kunnioittamasta sitä ainetta, jonka kautta pelastukseni toimitettiin.» (Johannes Damaskolainen:Ikoneista. Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan.[3])
Damaskolaisen oppilas, Edessan piispa Theodoros Abu Qurra puolustaa ikonien kunnioittamista Kristukselle ohjautuvalla kunnialla:
»Näin siis riittää, kun sanomme, että Herramme Kristus, taivaallinen Kuningas, kunnioittaa jokaista, joka kumartaa hänen kuvaansa ja levittää sen mainetta. Ja samalla tavalla hän ajaa pois ja erottaa valtakunnastaan sen, joka halveksii hänen kuvaansa ja kieltää kumartamasta sitä ryhtyen isottelemaan, niin kuin edellä esitimme.» (Theodoros Abu Qurra: Ikonien kunnioittamisesta.[4])
Ikoneilla on tärkeä kulttuurimerkitys ja samalla ne ovatvenäläisen kuvataiteen alku. Ikonissa ihmisen ruumiillisia tuntomerkkejä ei esitetä tavallisenmuotokuvan tapaan, ei siis esitetä ihmisen maallisia kasvoja vaan hänen kirkastuneet, ikuiset kasvonsa, jolloin katoavan ruumiin aistillinen ulkonäkö jää pois.[5]
Ikoni ei myöskään esitä ongelmia, vaan se vastaa niihin. Ikonitaiteessa kärsimystä ei esitetä raadollisessa muodossalänsimaisen kuvausperinteen kaltaisesti, vaan kuvataan kuinka kärsimykseen on suhtauduttava. Ikonin tarkoituksena on ohjata ihmisen kaikki tunteet ja ymmärrys kirkastumisen tielle. Ikonissa ja pyhän ihmisen elämäkerrassa yksilöllisyys ei ole tärkeää, vaan ihmisen nöyryys hänen saamansa kuorman kantajana.[6]
Ikonimaalareiden ammattikielessä ikonin tausta on nimeltään valo. Ikonitaiteessa tilan luojana on käytössä käännettyperspektiivi, joka puolestaan saa aikaan tunteen laajastahorisontista. Käännetyssä perspektiivissäkatoamispiste ei ole kuvan syvyyssuunnassa, vaan kuvan edessä, oikeastaan katsojassa itsessään. Ihminen on ikään kuin alkamassa tietä, joka ei etäänny kuvan syvyyteen, vaan aukeaa hänen eteensä. Käännetty perspektiivi ei vedä katsetta mukaansa, vaan pysäyttää sen, estää sen etenemästä kuvan syvyyssuuntaan ja keskittää tarkkaavaisuuden kuvaan sinänsä.
Jumalanäidin keskeinen merkitys ikoneissa on johdettavissakanonisen kuvandogmaattisesta selityksestä, joka periytyy vuodelta 787 yleisen kirkolliskokouksen ikoneja käsittelevästä opista ja on esitetty tiivistetysti niin sanotussa ’Kontakkiveisussa’, joka kuuluu näin:
»Isän kuvaamaton sana tultuaan lihaksi sinusta, oi Jumalansynnyttäjä, tuli kuvattavaksi ja jälleen kaunistettuaan muinoin turmeltuneen kuvan yhdisti sen jumalalliseen kauneuteen. Tunnustaen pelastuksen me sitä töin ja sanoin julistakaamme.[7]»
Tässä on tärkeää se, ettei sitä osoitetaPyhän Kolminaisuuden jollekin persoonalle vaan Jumalanäidille. Se on Jumalan ihmiseksi tulemista koskevandogminliturginen, rukouksenomainen ilmaus.
Ortodoksisessa kirkossa jokaista siunattua ikonia pidetään potentiaalisestiihmeitätekevänä. Ikonille osoitetaan kunnioitusta, koska siinä kuvatun pyhän uskotaan olevan läsnä kuvissa. Ihmetekojen uskotaan osoittavan pyhän läsnäolon erityisen selvästi näissä kuvissa.[8] Sanatarkasti ihmeitätekevänä Suomen ortodoksinen kirkko pitää kuutta Jumalanäitiä esittävää pyhäinkuvaa, joiden se katsoo todistetusti toimineen yhden tai useamman ihmeeksi koetun tapahtuman välikappaleena.[9] Yleisemminkin ortodoksisessa perinteessä on paljon juuri Jumaläidin ihmeitätekeviä ikoneita.[8]
↑abcdArkkimandriitta Arseni: Ortodoksinen sanasto, s. 109–111, 228. (hakusanat ikoni ja pyhä) Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15657-8
↑Janson, Horst Woldemar & Janson, Anthony F.: ”Primary Sources for Part Two”, History of Art. The Western Tradition, s. 964. Prentice Hall Professional, 2003. Google Books Viitattu 8.9.2016. (englanniksi)
↑Johannes Damaskolainen: ”Ensimmäinen puhe”, Ikoneista. Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan, s. 18. (Kreikankielinen alkuteksti: Πρὸς τοὺς διαβάλλοντας τὰς ἁγίας εἰκόνας. Suomentanut Johannes Seppälä) Joensuu: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1986. ISBN 951-9071-80-6
↑Theodoros Abu Qurra: Ikonien kunnioittamisesta, s. 112. (Arabiankielinen alkuteos: Maimar fi ´ikram al-´aiqunat) Suomentanut munkki Serafim. Helsinki: Valamon luostari: Maahenki, 2008. ISBN 978-952-5652-57-4
↑abSokratilin, Vladimir: Ihmeitätekevät ikonit. (Teema: ihmeitätekevät ikonit) Ikonimaalari, 2011, nro 2, s. 24–27. Helsinki: Suomen ikonimaalarit ry. ISBN 978-952-5870-37-4
↑abPiispa Arseni: Ihmeitätekevät ikonit Suomessa. (Teema: ihmeitätekevät ikonit) Ikonimaalari, 2011, nro 2, s. kansi ja 8–15. Helsinki: Suomen ikonimaalarit ry. ISBN 978-952-5870-37-4
↑arkkipiispa Leo, & Leskinen, Teresa & Jaakkola, Minna: ”Maalaukset rullalle ja hopeat talteen”, Kaakoksesta kokoelmiksi. Sodan ja evakuoinnin seurauksena syntynyt Suomen ortodoksinen kirkkomuseo, s. 27–29. (Toimittanut Päivi Sturm) Suomen ortodoksinen kirkkomuseo, 2008. ISBN 978-951-9396-25-5
Kavarnos, K.: Bysantin taide. Suomentanut ja toim. Pia Koskinen-Launonen. Valamon luostari, 1987. ISBN 951-9468-23-4
Ouspensky, Leonid: Ikonien merkitys ja kieli. Suomentanut Sirkka-Maria Markkanen. Helsinki: Kustannus Bysantti, 1976.
Ouspensky, Leonid: Ikoni ja sen sanoma. Heinävesi: Valamon luostari, 1979. ISBN 951-9468-04-8
Surakka, Aari: Ortodoksinen ikoni. Viitteitä sen historialliseen, dogmaattiseen ja esteettiseen ymmärtämiseen. Kuopio: Ortodoksisten nuorten liitto, 1950.
Sasaki, Petros & Takala, Vesa P.: Pyhä kuva ja ortodoksisuus. Kuopio: Ortodoksisten nuorten liitto, 1980. ISBN 951-818-014-8
Roivas, Katariina (toim.): Myöhäiset ikonit. Venäläisen ikonin historiaa 1600-luvun lopulta 1900-luvun alkuun. (Venäjänkielisten artikkelien suomennos: Marju Rönkkö) Jyväskylä: Kopijyvä, 2001. ISBN 951-39-0921-2
.jpg)
.jpg)
