Ihmeet ovat kertomuksia voimasta, jolla jumala päihittäädemonin tai toisen jumalan. Ihmeiden kautta näkymättömänJumalan toiminta tulee näkyväksi, sillä uskovaiset odottavat Jumalan puuttuvan maailman asioihin kriisin hetkellä tai osoittaakseen jumalallisuutensa. Ihmekertomukset tarjoavat myös selitysmalleja ihmisten kokemuksille.[3] Virallisessakatolisessa ja vanhassaprotestanttisessaapologiassa eli uskonpuolustuksessa ihmeillä on tärkeä asema. Joidenkin mukaan uskonto saa ihmeistä oikeuden vaatia ihmisiä tulemaan uskoon.[4] Protestanttisuuden jajuutalaisuuden mukaan ihmeitä voi tehdä vain Jumala, tosin joskus ihmisen kautta.[3]
Joskus ihmeen tekijä kieltää teostaan kertomisen julkisesti. Ihmeidentekijän kuoltua hänen jäännöksistään voi tullapyhäinjäännöksiä, joiden avulla tehdään lisää ihmeitä.[3] Katolisella kirkolla on juridinen prosessi, jonka sääntöjen mukaan ihmeiden tekijä voidaan julistaapyhimykseksi. Henkilön täytyy olla kuollut vähintään 50 vuotta aikaisemmin, ja hänen on täytynyt tehdä ainakin kaksi ihmettä, joita ei voi selittää luonnollisilla syillä.[3]
Islamissa perinteisiä ihmeitä tapahtui profeettaMuhammedille, ja hän myös teki niitä, esimerkkinäkuun halkaisemisen ihme.[5]Islamilainen teologia ei kuitenkaan varsinaisesti tunne ihmeen käsitettä, koska sen mukaan luonnonlakeja ei ole ole, vaan kaikki tapahtuu juuri niin kuin Jumala tahtoo.[6]
Skeptikko Narendra Nayak opettaa ihmeidentekijöiden käyttämiä tekniikoita Intian rationalistiliiton valistustapahtumassa 2007.
Ihmeiden hyväksyminen liittyy henkilön maailmankatsomukseen, erityisesti akselillenaturalismi–supernaturalismi. Naturalismin mukaan kaikki mitä on olemassa voidaan selittää luonnollisilla tapahtumasarjoilla ja siten ihme on mahdoton, koska se vaatisi luonnonlakien rikkomista. Supernaturalismissa sallitaan tapahtumat, joita ei voi selittää luonnonlakien avulla.
Nykyaikana jotkut pitävät ihmeisiin uskomista yhtenä osoituksena uskontojen epärationaalisuudesta.[3] Ihmeiden epäilijöitä kutsutaanskeptikoiksi.James Randi Educational Foundationin kautta taikuriJames Randi sponsoroi niin sanottua miljoonan dollarin haastetta. Säätiö lupasi miljoona dollaria kenelle tahansa, joka pystyy todistamaanparanormaalin, yliluonnollisen taiokkultistisen ilmiön olemassaolontieteellisesti valvotuissa oloissa. Yli tuhat ihmistä osallistui haasteeseen, mutta kukaan ei läpäissyt sitä.[7]
FilosofiDavid Hume katsoi teoksessaanTutkimus inhimillisestä ymmärryksestä (1758), että ihmettä ei tule pitää tapahtuneena, paitsi jos olisi suurempi ihme, ettei sitä olisi tapahtunut. Hume kirjoitti:[8]
Mikään todistus ei ole riittävä todentamaan ihmettä, ellei todistus ole sellainen, että todistuksen virheellisyys olisi suurempi ihme kuin asiantila, jonka se pyrkii todistamaan.
Tätä periaatetta kutsutaanHumen puntariksi. Hume itse määritteli ihmeen luonnonlaeista poikkeavaksi tapahtumaksi.
↑Hick, John: Uskonnonfilosofia, s. 53. (Philosophy of Religion, 1963.) Suomentaneet Taisto Nieminen ja Heikki Kirjavainen. 2. painos (1. painos 1969) Helsinki: Kirjapaja, 1992. ISBN 951-625-167-6
↑Aboulfaouz, S. ym.: Salam. Islamin polku 3–4, s. 81. Helsinki: Opetushallitus, 2012.
↑Huff, Toby E.: The Rise of Early Modern Science. Islam, China, and the West, s. 90. (3rd edition) Cambridge: Cambridge University Press, 2017. ISBN 978-1-107-57107-5(englanniksi)
↑Torvinen, Pekka: James Randi 1928–2020Helsingin Sanomat. 24.10.2022. Viitattu 9.4.2022.
Räisänen, Heikki: Tuhat ja yksi tulkintaa. Luova näkökulma Raamattuun. Helsinki: Yliopistopaino, 1989. ISBN 951-570-024-8
Savuoja, Ari: Mikä on ihme ja mitä ihmeistä voidaan tietää? Keskustelu ihmeistä uusimmassa englanninkielisessä uskonnonfilosofiassa. (Väitöskirja) Helsinki: Helsingin yliopisto, 2007. ISBN 978-952-10-4206-5Teoksen verkkoversio (PDF) Viitattu 19.12.2007.[vanhentunut linkki]
Seppälä, Olli & Seppälä, Ullamaija: Se oli ihme. Suomalaisia kokemuksia. Helsinki: Kirjapaja, 2001. ISBN 951-625-707-0
Shermer, Michael: Why People Believe in Weird Things. Pseudoscience, Superstition, and Other Confusions of Our Time. (Revised and expanded edition) A.W.H. Freeman, 2002. ISBN 0-8050-7089-3(englanniksi)
