Ifriqiya ("Ifrikija", "Afrikka";arab.إفريقية) onkeskiaikainenarabialainen nimitysVälimeren jaSaharan välissä sijaitsevallePohjois-Afrikan keskiosalle, alueelle joka kattaaTunisian, Itä-Algerian jaLibyanTripolitanian. Se on suurin piirtein sama alue kuin aiempiRooman provinssiAfrica, josta tulee nimiIfriqiya.
Alue, josta tuli arabialainenIfriqiya, oli ollut tärkeä kokoantiikin ajan. Aikoinaan se oli ollutfoinikialaisten perustaman mahtavanKarthagon valtakunnan keskus.Roomalaisten hävitettyä Karthagon se oli ollut vauras roomalainen provinssi, ja valtakunnan jakauduttua kahtia ja Länsi-Rooman hajottua siitä tulivandaalien valtakunnan keskus. Kun Bysantti valloitti alueen533, siitä tuli osittain itsehallinnollinenKarthagon eksarkaatti (Afrikan eksarkaatti) pääkaupunkinaan Karthago.
Bysantin ja Persian välisen sodan loppunäytöksenä sassanidien Persia alkoi valtiona hajota ja Bysantti joutui rahapulassa vetäytymään. valtaan nousivat paimentolaiskulttuuria edustavat arabiheimot, jotka sotivat myös toisiaan vastaan.[1] Arabien valloitusyritys Afrikassa647 epäonnistui, muttaMuawijan 663 aloittama hyökkäys tuotti tuloksia. Bysantille uskolliset afrikkalaiset kykenivät kuitenkin682 lyömään arabit takaisin. Arabit valtasivat lopulta Bysantin viimeisen linnakkeen Karthagon vuonna698 tuhoten sen täydellisesti.
AiemminBysantin valtakuntaan kuulunutkristitty Pohjois-Afrikka joutui pitkällisten levottomuuksien jälkeen vuosien663 ja703 välisenä aikanaarabiheimojen haltuun. Arabivalloittajien johtajina olivatUqba ibn Nafi,Hassan idn al-Numan jaMusa ibn Nusair. Erityisesti yhdistyneetberberiheimot johtajinaanKusaila ibn Lemzem jaal-Kahina tekivät vastarintaa. Maa ei silti rauhoittunut, sillä pian puhkesiharidžien kansannousu johtajanaan muiden muassaAbu l-Chattab al-Maafiri. Vasta 700-luvun lopulla alkoivat rauhallisemmat ajat.
Arabien Pohjois-Afrikan valloituksen myötäMaghreb jaAndalusia joutuivat Ifriqiyan käskynhaltijoiden alaisiksi. Nämä olivat vuoteen705 saakkaEgyptin käskynhaltijoiden alaisuudessa. Alueen pääkaupunki oli ensinKairouan, 900-luvulta lähtien enimmäkseenMahdia (al-Mahdiya) ja 1200-luvullaTunis. Arabivalloitus merkitsi Pohjois-Afrikassa vallinneen kristinuskon sekä latinankielisen kulttuurin tuhoutumista. Ifriqiyasta tuli tukialue Maghrebin berberiheimojen arabialaistamiselle.
Ifriqiya ei umaijadien aikana koskaan ollut kovin hyvin Damaskoksen kalifien otteessa.Abbasidikalifien valtaannousun jälkeen vuonna 750 kalifit eivät enää saaneet herruuttaan palautettua sinne. Alueen käskynhaltijat,muhallabidit saavuttivat tällöin laajan itsehallinnon. Eräs sellainen oli Ibrahim ibn al-Aghlab, jonka kalifi nimitti vuonna 800 alueen käskynhaltijaksi. Al-Aghlab seuraajineen sai kuitenkin vallan haltuunsa vain Tunisiaan saakka.Aghlabidien dynastian (800–909) pääkaupunki oli Kairouan. He menettivät sata vuotta myöhemmin valtansa kapinoiville šiialaisille berbereille, jotka pystyttivätfatimidien dynastian (909–973). Se hallitsi ensin Mahdiasta, mutta vallattuaan Egyptin siirsi pääkaupunkinsa Kairoon ja luovutti Ifriqiyan käskynhaltijoilleenzirideille (973–1152). Käskynhaltijat julistautuivat seuraavalla vuosisadalla itsenäisiksi ja hallitsivat Kairouanista käsin. Fatimidit lähettivät hilaliitteja (Banu Hilal) ziridejä vastaan, ja kun Kairouan tuhottiin, palasi pääkaupunki Mahdiaan.
Myöhemmin alueen valtasi maghrebilainen berberidynastiaalmohadit (1152–1229). Se ei kyennyt pitämään Ifriqiyaa hallussaan kauan, ja valtaan nousivathafsidit (1229–1574), yksi pitkäaikaisimmista muslimidynastioista, joka kesti kunnes turkkilaisetosmanit ulottivat valtansa Pohjois-Afrikkaan.
Ifriqiya pysyi vuosisatojen ajan tärkeänä alueena islamilaiselle maailmalle, mutta alkoi menettää merkitystään myöhäiskeskiajalla. Ifriqiyasta käsin muslimit valloittivatSisilian ja uhkasivat pitkään kokoItaliaa. Euroopan kristittyjen valtioiden voimistuessa ja parantaessa laivastojaan keskiajan lopulla joutuivat Pohjois-Afrikan muslimit eurooppalaisten uhkaamiksi. Hafsidien aikanaRanskan kuningasLudvig IX Pyhä johtikahdeksannen ristiretken (toisen laskutavan mukaan seitsemännen) Tunisia vastaan1270.
Italian kaupunkivaltiot, Ranska ja myöhemmin etenkinespanjalaiset tekivät hyökkäyksiä Afrikkaan tavoitteena lopettaa berberien 1400-luvulla aloittamamerirosvous. Ryöstelyn vuoksi Välimeren etelärannikon maita nimitettiinbarbareskivaltioiksi. Lunnaita maksettiin 1800-luvulle asti, kunnes siirtomaaherruus teki lopun ilmiöstä.
1500-luvulla pohjoisafrikkalaiset joutuivatOsmanien valtakunnan alaisuuteen. Tällöin muun muassa Tunisia sai nykyiset rajansa.
