Paul de Vos,Kaksi nuorta hyljettä rannalla, n. 1650.
Hylkeet[1] (Phocidae) oneväjalkaisiin kuuluva vedessä elävienpetoeläintenheimo, johon kuuluu 19 nykyisin elävää lajia. Heimosta on käytetty yleisesti myös nimeävarsinaiset hylkeet,[2][3] erotukseksikorvahylkeistä (Otariidae).Suomessa säännöllisesti tavattavia hyljelajeja ovatnorppa jahalli eli harmaahylje.Kirjohylje on Suomessa satunnaislaji.
Hylkeet ovat kehittyneet maalla elävistä lajeista, varsinaiset hylkeet luultavastisaukon kaltaisista eläimistä.[4]
Ulkomuodoltaan hylkeet ovat sileitä ja pulleita. Ruumiinrakenne soveltuu sulavaan vedessä liikkumiseen. Ranteesta ja kämmenestä ovat muodostuneet etuevät ja nilkasta ja jalkaterästä takaevät. Evät ovat heikot, eikä niitä voi käyttää apuna maalla liikkumiseen. Hylkeet liikkuvatkin maalla siten, että ne siirtävät painoa rinnan ja vatsan varaan. Erotuksena lähisukulaisistaan korvahylkeistä, joihin kuuluvat muun muassamerileijonat, varsinaisilla hylkeillä ei ole ulkoisiakorvalehtiä. Varsinaisten hylkeiden uiminen tapahtuu evien ja ruumiin takaosan sivuttaissuuntaista liikettä apuna käyttäen.lähde?
Hylkeet ovat useimmiten väriltään harmaan ja ruskean sävyisiä. Ihossa on usein tummia täpliä. Joidenkin lajien poikaset ovat syntyessään valkoisia tai kullanruskeita. Hylkeet syövät katkarapuja, kalmareita ja kaloja, isot hylkeet myös merilintuja ja pienempiä hylkeitä. Saalistaminen tapahtuu veden alla. Hylkeet näkevät vedenpinnan alapuolen hämäryydessä hyvin suurten silmiensä avulla.lähde? Paksu ihonalainen eristävärasvakerros suojaa kylmältä merivedeltä.[5]
Kookkain hyljelaji onetelänmerinorsu, joka on suurimmillaan lähes viisi metriä pitkä ja painaa 2 400 kilogrammaa. Pienin hylje on norppa, joka on noin 120 senttimetriä pitkä ja painaa 45 kilogrammaa.lähde?
Hyljenaaras on sukukypsä kolmen tai neljän vuoden iässä. Poikasia eli kuutteja syntyy vain yksi kerrallaan. Synnyttäminen tapahtuu maalla tai jäällä, norpalla lumi- tai jääluolassa, tavallisesti keväällä tai alkukesästä. Syntyessään kuutilla on turkki, joka ei pidä erityisen hyvin vettä. Hylkeen maito on varsin rasvaista, ja sitä juodessaan poikanen saa nopeasti lisää painoa. Urokset parittelevat usean naaraan kanssa. Jotkin lajit, kutenpohjanmerinorsu ja harmaahylje, kokoontuvat parittelemaan suurella joukolla rannoille tai jäälle, ja urokset karjahtelevat toisilleen ja iskevät toisiaan hampaillaan. Toiset lajit, kutennorppa jakirjohylje, taas keskittyvät puolustamaan reviiriään veden alla.lähde?
Hylkeitä on metsästetty esihistoriallisista ajoista lähtien. Muun muassagrönlanninhylje kuoli pari tuhatta vuotta sittenItämereltä sukupuuttoon todennäköisesti liiallisen metsästyksen takia.[6]
Eteläisellä pallonpuoliskolla tehokas hylkeenpyynti alkoi vuonna 1778 Etelä-Amerikan, Australian ja Uuden-Seelannin vesillä ja vastikaan löydetylläEtelä-Georgialla. Aluksi pyydettiinmerikarhuja niiden turkin vuoksi, myöhemmin myösmerileijonia jamerinorsuja niistä saatavanöljyn vuoksi. Hylkeiden valtaisan lukumäärän ja kesyyden vuoksi niiden pyynti tapahtui tappamalla eläimet nuijilla. Hylkeenpyytäjät olivat luultavasti ensimmäiset ihmiset, jotka asuivat Etelä-Georgian,Kerguelenin,Heardinsaarten jaEteläisten Orkney- jaShetlandsaarten rannoille. Vuoteen 1800 mennessä useimmilta alkuperäisiltä hyljesaarilta hylkeet oli pyydetty sukupuuttoon ja pyytäjät siirtyivät etelämmäs.Antipodisaaret pyydettiin tyhjiksi vuonna 1800,Aucklandsaaret 1806 jaCampbellinsaaret sekäMacquariensaari vuonna 1810. Jokaiselta saarelta tapettiin kaikki hylkeet muutaman vuoden kuluessa. Eteläisiltä Shetlandsaarilta pyydettiin neljän vuoden kuluessa niiden löytämisestä 320 000 merikarhun nahkaa ja 940 tonnia öljyä, jonka jälkeen saarille ei enää kannattanut purjehtia. 1830-luvulla pyyntiä ei enää kannattanut jatkaa nahkojen vuoksi, mutta öljyn vuoksi sitä jatkettiin pienemmässä mitassa koko 1800-luvun. Uudelleen pyynti-innostus alkoi 1870-luvulla, kun Eteläisillä Shetland- jaSandwichsaarilla hyljekannan havaittiin elpyneen, mutta vuosikymmenen lopussa se oli täysin tuhottu. Uudesta-Seelannista toimineet öljynpyytäjät jatkoivat vielä toimintaansa, joka lopetettiin 1919 yleisen mielipiteen vuoksi.[7]
Ylimaunu Juha: Itämeren hylkeenpyyntikulttuurit ja ihminen-hylje-suhde. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-156-9 sid.
Koko perheen eläinkirja (engl. alkuteoksen nimi Children's Encyclopedia of the Animal Kingdom). Gummerrus Kustannus Oy, 1991. ISBN 951-20-3804-8, s. 166–169
Integrated Taxonomic Information System (ITIS): Phocidae (TSN 180640)itis.gov. Viitattu 3.9.2006. (englanniksi)
↑Nurminen, Matti (toim.): Maailman eläimet: Nisäkkäät 1, s. 230 ja 262. (Englanninkielinen alkuperäisteosThe Encyclopedia of Mammals 1, sarjassa World of animals) Helsinki: Tammi, 1986. ISBN 951-30-6530-8
↑Halkka, Antti; Miettinen, Kaarina ym.: Kotimaan luonto-opas, s. 366. Porvoo: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19804-8
↑blubber National Geographic Society. Arkistoitu 28.8.2022. Viitattu 28.8.2022. (englanniksi)
↑Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, s. 35–37. (10. painos) Helsinki: Otava, 2009. ISBN 951-1-13753-0
↑(suom.) Klaus Karttunen: Etelämantereen eläimiä (engl. Animals of the Antarctic and the ecology of the Far South. Kirjayhtymä, 1981. ISBN 951-26-2056-1, s. 129–131
