Karl Wilhelm Julius Hugo Riemann (18. heinäkuuta1849,Gross-Mehlra bei Sondershausen –10. heinäkuuta1919,Leipzig,Saksa) oli saksalainen musiikintutkija,pedagogi jasäveltäjä. Hän opiskeliBerliinin jaTübingenin yliopistoissaoikeustiedettä,filosofiaa, germanistiikkaa ja historiaa.Musiikkitiedettä hän opiskeliLeipzigin yliopistossaOscar Paulin johdolla ja pianonsoittoaLeipzigin konservatoriossaCarl Reinecken jaSalomon Jadassohnin oppilaana. HänenväitöskirjaansaÜber das musikalischen Hören ei hyväksytty Leipzigissa, vaan hän väitteli tohtoriksiGöttingenissä 1873. Väitöskirja julkaistiin painettuna 1874 nimelläMusikalische Logik.[1]
Riemann toimi 1873–1878Bielefeldssä pianonsoitonopettajana jakapellimestarina. Vuonna 1878 hänendosentuuriväitöksensä hyväksyttiin Leipzigin yliopistossa. Tutkimus julkaistiin painettuna nimelläStudien zur Geschichte der Notenschrift 1878 ja siitä otettiin uusintapainos 1970.Hampurin konservatoriossa Riemann opetti pianonsoittoa ja musiikinteoriaa 1881–1890. Hampurista hän siirtyiWiesbadenin konservatorion opettajaksi vuosiksi 1890–1895. Vuodet 1895–1910 hän opetti Leipzigin yliopistossadosenttina ja saiprofessuurin 1901. Vuodesta 1911 lähtien hän oli vakinainen kunniaprofessori. Riemann toimi myös 1908 perustetun Musikwissenschaftliches Institutin ensimmäisenä johtajana ja 1914 perustetun Staatliches Forschungsinstitut für Musikwissenschaftin ensimmäisenä johtajana.[1]
Riemann oli yksi nykyaikaisen musiikkitieteen luojista, jonka käsitykset ovat vaikuttaneet paljon saksankielisissä maissa jaPohjoismaissa. Hänen perehtyneisyytensä oli varsin laaja-alaista ja hän toimikin kaikilla aikansa musiikkitieteen osa-alueilla. Hän myös edesauttoi musiikkitieteen kehittymistä vakavastiotettavaksiakateemiseksi oppiaineeksi. Hän perusti tutkimustyönsäfilosofianuuskantilaisiin virtauksiin, joista tärkeimpiä olivatHermann Lotzen jaWilhelm Windelbandin näkemykset. Riemannin varhaisimmat työt olivatempiirisesti suuntautuneita ja ne erosivat melkoisesti myöhemmistäidealistisista töistä. Varhaiset tutkimukset käsittelivät esimerkiksisävelenakustisia ominaisuuksia ja sävelaistimuksenfysiologisia edellytyksiä.[1]
Riemann tunnetaan muun muassaMoritz Hauptmannin jaArthur von Oettingenin töiden pohjalta luomastaan sointuteoriasta, jota nimitetäänfunktio-opiksi. Hän kehitti sitä vaihe vaiheelta 1870- ja 1880-luvuilla. Lopullisen muotonsa oppi sai Riemannin teoksessaVereinfachte Harmonielehre (1893). Tunnettu on myös laaja musiikinteorian historiaGeschichte der Musiktheorie im 9.–19. Jahrhundert (1898). Teos on puutteistaan ja virheellisyyksistään huolimatta merkittävä alansa perusteos. Aikanaan merkittävä kirja oli myös musiikkitietosanakirjaMusik-Lexikon (1882). Hugo Riemannin sävellystuotanto käsittää noin 80 teosta, jotka ovat enimmäkseenkamarimusiikkia, pianosävellyksiä ja lauluja.[1]
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Tieteilijät | |
| Taiteenala | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
