| Herbie Hancock | |
|---|---|
 Herbie Hancock vuonna 2010. | |
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Herbert Jeffrey Hancock |
| Syntynyt | 12. huhtikuuta1940 (ikä 84) |
| Ammatti | muusikko, säveltäjä |
| Muusikko | |
| Taiteilijanimi | Herbie Hancock |
| Aktiivisena | 1961- |
| Tyylilajit | jazz,bebop,fuusiojazz,jazz-funk,funk,electro funk,R&B,hard bop |
| Soittimet | piano,syntetisaattori,urut,klavinetti,keytar,vokooderi |
| Yhtyeet | Miles Davis Quintet,Jaco Pastorius,Joni Mitchell,Stevie Wonder |
| Levy-yhtiöt | Columbia,Blue Note,Verve,Warner Bros. |
| Aiheesta muualla | |
| www.herbiehancock.com | |
| Infobox OK | |
Herbert Jeffrey Hancock (s.12. huhtikuuta1940) onyhdysvaltalainenjazzpianisti. 1960-luvulla kuuluisuuteen noussut Hancock levytti tuolloin merkittäviä akustisen jazzin levytyksiä, ja myöhemmin hän on kuulunutfuusiojazzin vaikutusvaltaisimpiin edustajiin. Lukuisista tyylinvaihdoksistaan tunnettua Hancockia pidetään yhtenä suurimmista jazzpianisteista.
Seitsenvuotiaana soittamisen aloittanut Hancock oli pianon ihmelapsi, joka soittiMozartin pianokonserttoa orkesterin säestyksellä jo yhdentoista vuoden ikäisenä. Neljän muun nuoren jazzmuusikon mukanaMiles Davis pestasi Hancockin uuteen kvintettiinsä vuonna1962, jossa Hancock nousi lopullisesti maineeseen. Samoihin aikoihin Hancockilta ilmestyi ensimmäinen soololevy. Kvintetissä soittamisen lisäksi Hancock myös sävelsi itse useita kappaleita, ja muutamat niistä (kuten "Watermelon Man", "Cantaloupe Island", "Dolphin Dance" ja "Maiden Voyage") ovat nousseetjazzstandardeiksi. 1960-luvulla Hancockin soolotuotanto koostui pääasiallisesti sen ajan akustisesta jazzista. Ensimmäinen levy,Taking off (1962), oli tyyliltään lähelläsoul jazzia. Myöhemmät levyt siirtyivät kohti Davisin kvintetin ennakkoluulotonta hard bopia. Tämän kauden arvostetuimpia levyjä ovatEmpyrean Isles (1964) jaMaiden Voyage (1965), joista varsinkin jälkimmäinen luetaan usein jazzmusiikin klassikkolevyihin. Vuonna 1969 Hancock tekiBill Cosbyn tuottamanpiirrossarjan musiikiksi ajan hermoilla olleen levyn,Fat Albert Rotunda, joka liikkuu tyyliltään instrumentaali-soulin ja tuolloin vasta syntymässä olleenfunkin rajamaastoissa.
1970-luvun alkuvuosina Hancock teki Mwandishi-ryhmänsä kanssa kolme kokeellista levyä, jotka olivat tyyliltään rohkean kokeilevaa varhaista fuusiojazzia Miles DavisinBitches Brew'n tapaan. LevytMwandishi (1971),Crossings (1972) jaSextant (1973) ovat kukin maininnan arvoisia, joskaan ne eivät saavuttaneet aikanaan suosiota laajemman yleisön keskuudessa, ja ne julkaistiin erillisinä CD-painoksina vasta 2000-luvulla. Varsinkin kaksi jälkimmäistä levyä ovat äänimaailmoiltaan vahvasti uutta etsiviä, ja niillä kuullaan myös varhaisensyntetisaattorin ääntä. Syntetisaattoreiden käyttö oli vuonna 1972 mukaan liittyneen Patrick Gleesonin idea, joka myös hoiteli niiden soittamisen. Levyjen huomattavin muusikko Hancockin lisäksi on kenties puhaltajaBennie Maupin, joka tunnetaan melankolisesta tyylistään. Hancock itse soittaa tämän ajan levyillä enemmänsähköpianoa kuin akustista. Hän ei aluksi pitänyt tästä soittimesta, mutta alkoi soittaa sillä alun perin Miles Davisin vaatimuksesta. Mwandishi-kauden jälkeisillä levyillään Hancock ryhtyi soittamaan sooloja myös syntetisaattoreilla.
Hancockia oli vaivannut se, että useimmat ihmiset eivät tuntuneet ymmärtävän Mwandishi-yhtyeen kokeellista musiikkia, ja hän halusikin tehdä jotakin populaarimpaa. Hancock päätti nyt kokeilla onneaan rakastamansa 1970-luvunfunk-musiikin parissa. Hän jätti vanhan yhtyeensä Maupinia lukuun ottamatta, ja otti studioon mukaan rumpali Harvey Masonin, perkussionisti Bill Summersin sekä basisti Paul Jacksonin. Tuloksena oli jazz-funkin suurin klassikkolevy,Head Hunters (1973). Levyn ensimmäinen raita on viisitoista minuuttia pitkä "Chameleon", joka on rakennettu kuuluisan syntikkariffin päälle. Levyn B-puolen ensimmäinen raita oli nimetty Hancockin ihaileman funk-artistin,Sly Stonen, mukaan. Levyllä on myös Hancockin vanhan hitin, "Watermelon Manin", uusi versio, jonka alussa Bill Summers puhaltelee kaljapulloihin ottaen malliapygmien kansanmusiikista. Vuonna 2007 albumi valittiin mukaan Yhdysvaltain kongressin kirjastonNational Recording Registry -kokoelmaan, johon kootaan esteettisesti, historiallisesti tai kulttuurisesti merkittäviä yhdysvaltalaisia äänitteitä.[1]
Melkein samalla kokoonpanolla syntyi vuotta myöhemmin edeltäjänsä veroisena pidettyThrust, jossa rumpaliksi vaihtui Mike Clarke. Levyn toisen raidan nimi, "Actual Proof", juontuubuddhalaisesta filosofiasta, josta Hancock useiden yhtyetoveriensa tavoin viehättyi. Nämä molemmat jazz-funkin klassikot nousivat aikanaan pop-listoilla kahdenkymmenen myydyimmän albumin joukkoon.
Tämän jälkeen Hancockin tuotanto meni yhä kaupallisempaan suuntaan. Seuraavat jazz-funk-levyt,Man-Child (1975) jaSecrets (1976), olivat tuotannoltaan kevyempiä kuin edeltäjänsä, ja levyilläSunlight (1978) jaFeets don't fail me now (1979) Hancock alkoi laulaavokooderin läpi. Näistä levyistä varsinkin jälkimmäisellä kuullaan funk-riffeillä varustettua tasaiseen rytmiin perustuvaadiskomusiikkia. Toinen vuonna 1979 julkaistu levy,Monster, oli mainosten mukaan Hancockin ensimmäinen "rock-levy", mutta lopputulos ei saanut juuri kiitosta. Tämä kehitys kulminoitui 1980-luvun alussa julkaistuihin puhdasta poppia sisältäneisiin levyihin, kutenMagic Windows jaLite Me Up, sekä toisaalta industrial-vaikutteisiin levyihin kutenFuture Shock (1982) jaSound System (1985). Pop-levyillä Hancock varasi itselleen varsin pienen osan jättäen säveltämisen, laulamisen ja usein tuottamisenkin apuvoimille. Industrial-vaikutteisilla levyillä taas basisti-tuottajaBill Laswellilla oli huomattava rooli Hancockin yhteistyökumppanina. Vuoden 1982 hiphopista ja industrialista vaikutteita saanut single, "Rockit", vei Hancockin nimen MTV-kanavaa seuraavan nuorisonkin tietoisuuteen. Hancockia itseään ei juuri näytetä kappaleen videolta, mikä herätti aikanaan keskustelua musiikkibisneksen suhteesta mustiin artisteihin.
Ajoittain Hancock kuitenkin aina palasi akustisen jazzin pariin todistaakseen olevansa yhä merkittävimpiä jazz-pianisteja. 1970-luvun jälkipuoliskolla esiintynyt Hancockin akustinen V.S.O.P.-kvintetti antoi merkittäviä vaikutteita nousevalle jazz-muusikoiden sukupolvelle, joka halusi enimmäkseen pysyä akustisen jazzin parissa. Tämän kvintetin kokoonpano oli muuten sama kuin 1960-luvun Miles Davisin kvintetin, paitsi että itse Davis, jonka ura oli tuolloin tauolla, oli korvattu trumpetistiFreddie Hubbardilla.
Hancock on jatkanut uraansa läpi vuosikymmenien, joskin julkaisutahti on hidastunut selvästi 1980-luvun puolivälin jälkeen. Huomion arvoisia levyjä myöhemmiltä vuosilta ovat esimerkiksi kunnianhimoinen yritys tuoda jazz hiphop-aikaan,Dis is da Drum (1995), sekä tunnettujen pop-kappaleiden jazz-sovituksia sisältäväThe New Standard (1996).
Herbie Hancock on esiintynytPori Jazz -festivaaleilla sekstetteineen 1971, yhtyeineen 1976, Herbie Hancock –Michael Brecker Quartetin kanssa 1988, yhtyeineen 1994, kvartetteineenGraig Handyn kanssa 1996, New Standard All-Stars -yhtyeen kanssa 1997, Directions in Music -yhtyeen kanssa 2002 sekä yhtyeineen 2017.[2] Loppuvuodesta 2010 hän konsertoi yhtyeineen HelsinginFinlandia-talossa ja kesällä 2012Helsingin Musiikkitalossa.[3]
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Tieteilijät | |
| Taiteenala | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
