Hallinto tarkoittaavaltion tai muunjulkisoikeudellisen yhteisönlaillista toimintaa tehtäviensä täyttämiseksi. Sana voi viitata myös tätä tarkoitusta varteen luotuun virkakoneistoon javiranomaisiin, tai laajemmin yksityistenyritysten ja muiden vastaavanlaisten yhteisöjen kutenjärjestöjen jasäätiöiden samankaltaiseen toimintaan.[1]
Jälkimmäisessä tapauksessa tärkeäksi tunnuspiirteeksi muodostuu se, ettei ole kysymys minkään noista tahoista varsinaista tarkoitusperää suoranaisesti toteuttavasta niin sanotusta käytännön toiminnasta. Jälkimmäiseen toimintaan nähden hallinto on nimittäin toimintanajohdannaista. Hallinto tässä mielessä jaotellaan usein erilaisiin osiin. Sellaisista mainittakoon esimerkkinä henkilöstöhallinto, kiinteistöhallinto sekä taloushallinto, joista jälkimmäinen voidaan edelleen jakaa varainhankinnan eli lähinnä rahoituksen hallintoon ja varainkäytön hallintoon.lähde?
Muulla tavoin kuin juridisesti tai perinteisenvaltioteorian tapaan tarkastellen hallinnon lähikäsitteisiin lukeutuvat muun muassaorganisointi jajohtaminen.
 | Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliintarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä neohjeen mukaan. |
Juridisessa tarkastelussa ja perinteisessä valtioteoreettisessa ajattelussa hallinto ymmärretäänvallan kolmijako-opin mukaisesti. Yhtäälle erotetaan lainsäädäntövalta ja tuomiovalta ja toisaalle toimeenpano-, täytäntöönpano- ja samalla hallintovalta. Nimenomaan tällöinhallinnolla tarkoitetaan julkisen vallan ja sen käyttöä. Tuossa tapauksessa maanhallitus elivaltioneuvosto, senministeriöt ja alemmat hallintoelimet kuten julkiset virastot ja tietyt muut toimielimet hoitavat maan oikeusjärjestyksen ja kullekin elimelle säädetyntoimivallan rajoissa tehtäviään.
Juridisesti ja perinteisen valtioteoreettisesti ymmärrettynä hallinto laajemmassa merkityksessä eli toimeenpanevan vallan käyttönä käsittää kaiken sen 'valtiotoiminnan', joka ei ole lainsäädäntöä eikä lainkäyttöä. Tällä tavoin ymmärretyssä hallinnossa voidaan erottaa toiselta puolenhallitus eli hallitustoiminta eli korkeimman vallan käyttäminen maassa sekä toiselta puolen julkisten viranomaisten toimitettava hallinto ahtaammassa merkityksessä eli varsinainen hallinto, nimenomainenjulkishallinto.
Mikäli valtio itse toimittaa hallintoa omien viranomaistensa kautta, kysymyksessä onvaltionhallinto. Mikäli hallinto on annettu kuntien tai muiden itsenäisten yhdyskuntien toimitettavaksi, ne harjoittavatitsehallintoa.
Hallinnon tutkimus (kirjoitetaan usein myös 'hallinnontutkimus') ontieteellistä tai käytäntöä palvelevaa erittelevää tai sovelluksia kaavailevaa erittelevää toimintaa, jonka aiheena tai kohteena on tavalla tai toisella hallinto. Niin kuin kovin moni muukinyhteiskuntatieteiden käsite, myös 'hallinto' on oleellisesti kiistanalainen sisällöltään. Joidenkin mielestä se on se nimenomainen tapa, jolla asiat kunnolla hoidetaan, kun taas joillekin 'hallinto' on sama kuin 'virkavalta' eli patologinenbyrokratia.
Hallinnon tutkimus on kaikkea muuta kuin yhtenäinen tieteenharjoituksen alue. Suomen erityisolosuhteissa oppiaine nimeltähallintotiede on yksi kaikkiaan yhdeksästähallintotieteellisestä yliopistollisesta oppiaineesta. Joiltakin hallinnon tutkimusta harjoitetaan Suomessa myöspolitiikan tutkimuksen piirissä, joiltakin osinoikeustieteellisen tutkimuksen piirissä ja merkittävältä osinliiketaloustieteissä.
Hallinto on usein tarkastelun kohteena paljolti sama ilmiö kuinjohtaminen mutta kenties kuitenkin erilaisin arvottavin painotuksin. Toisinaan esiintyy myös se merkitysero, että johtaminen ja nimenomaanyritysjohtaminen mielletään korkealentoiseksi, haasteelliseksi, osaavaksi ja laadukkaaksi toiminnaksi, kun sen sijaan hallinto ilmenee arkisena, tylsänä, kaavamaisena ja jopa turhanaikaisena junnaamisena.
Myös hallinnon tutkimuksen jaorganisaatioteorian ja organisaatiotutkimuksen väliset rajat ovat hyvin liukuvat edellisen monin tavoin hyödyntäessä jälkimmäisiä. Kukin kansalainen tai tutkija voi siis valita sen ilmaisutavan ja ne painotukset, jotka hänelle parhaiten soveltuvat kussakin sellaisessa yhteydessä, jossa hän ottaa kantaa hallinnon kysymyksiin samalla koettaen kenties myös tavalla tai toiseela vaikuttaa niihin.
Hallinnon tutkimuksella ei ole mitään yhtenäistä teoreettista tai menetelmällistä taustaa. Tältä kannalta ne ovat samassa tilanteessa kuin yhteiskuntatieteet yleensä. Muun muassa tästä syystä myös hallinnon tutkijat voivat suuresti hyötyä, jos heidän perehtymisensä ja sovellutustensa kohteeksi muodostuu myös yleinenyhteiskuntateoria.
Merkittävin yhteiskuntatieteiden ja niistä erityisesti yleisimmän elisosiologian ja merkittäviltä osin myös valtio-opin elipolitiikan tutkimuksen klassikoista on hallinnon tutkimukselleMax Weber (1864–1920). Monien muiden aiheiden ohella hän nimittäin tutki muun muassa hallinnon organisoinnin, työetiikan, taloudellisen toiminnan organisoinnin ja uskonnollisen organisoitumisen kysymyksiä. Lisäksi hän oli huomattava yhteiskuntatieteiden metodologian kehittäjä.
Eri teorioita hallinnon tutkimuksen piirissä on vuosien varrella toki kehkeytynyt varsin runsaasti, niin empiirisiä teorioita, normatiivisia teorioita kuin luonteeltaan teknisiä teorioita. Moninaisuuden osoittaa jo yksittäisen oppiaineen ja sen tutkimusalueen nimeltähallintotiede tarkastelu, saati mikäli tarkastelun alaa laajennettaan kattamaan useampiahallintotieteellisistä oppiaineista ja niiden teorioista sellaisina kuin ne esiintyvät yksistään Suomessa.
Suomessa hallinnon tutkimuksen asemaa korostaa se, että muista maista poiketen Suomessa ovat 1960-luvulta lähtien muodostuneet erityisethallintotieteelliset oppiaineet, joita on 2010-luvulla enemmän kuin koskaan eli kymmenen kappaletta. Niitä opetetaan ja tutkitaan kaikkiaan neljässä yliopistossa. Lisäksi neljässä muussa yliopistossa harjoitetaan lähelle samaa aihepiiriä sijoittuvaa tieteellistä tutkimusta ja korkeinta opetusta.
Siinä määrin laaja hallinnon tutkimuksen organisoituminen kuin Suomessa ei ole jäänyt aivan vaille ongelmia. Suomen olosuhteita luonnehtii erityisesti se, että ilmeisesti hallintotieteellisten oppiaineiden eriytymisen johdosta hallinnon tutkimuksen välimatkapolitiikan tutkimukseen on suurempi ja eräiltä osin jopa selvästi suurempi kuin yleensä muissa Pohjoismaissa.
Suomen erityispiirteisiin lukeutuu samoin se, etteivätliiketaloustieteilijät ole – samoin muista Pohjoismaista poiketen – tunteneet vahvaa kiinnostusta julkisen hallinnon kysymyksiin. Eräs syy tähän on se mainittu seikka, että maan hallintotieteelliset oppiaineet ovat laajat ja eriytyneet. Etenkin niissä yliopistoissa, joissa esiintyy sekä hallintotieteellisiä että liiketaloustieteellisiä tutkimus- ja opetusaloja, lienee tuskin koettu mielekkääksi, että ne tavallaan ryhtyisivät harjoittamaan toistensa vastuiksi miellettyjä tehtäviä.
