Maisema ja luonnonolosuhteet ovat nostaneet Hailuodon, Perämeren suurimman saarenkansallismaisemaksi. Kaikista Suomen merialueiden saarista Hailuoto on pinta-alaltaanAhvenanmantereen jaKemiönsaaren jälkeen kolmanneksi suurin.[7] Saaren ensimmäisten osien arvioidaan nousseen merestä noin 1 700 vuotta sitten, ja nykyisen muotonsa se on saanut useiden eri saarien yhteenliittymänä. Maannousun jatkuessa se kasvaa aikanaan kiinni mantereeseen.[8]
Hailuodossa asuu 922 henkeä,[2] ja se on asukasluvultaan Pohjois-Pohjanmaan maakunnan ja entisenOulun läänin pienin kunta. Hailuodon naapurikunnat ovatLumijoki,Oulu jaSiikajoki. Entisiä naapurikuntia ovat Ouluun liitetytHaukipudas jaOulunsalo.
Hailuoto on paitsi kunnan (hallinnollinen alue), myös saaren (maantieteellinen alue) nimi. Hailuodon saari sijaitsee PerämerelläOulun edustalla. Se on Perämeren ainoa pysyvästi asutettu saari, jonne ei ole kiinteää tieyhteyttä.
Hailuodon synty ja historia liittyy läheisestimaankohoamiseen, joka on noin yhdeksän millimetriä vuodessa. Yli 15 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella olevat alueet olivat kuivana maana 325 eaa. Alueeseen kuuluivatHyypänmäki, Harju ja Isomäki, eli se oli kooltaan noin kaksi neliökilometriä. Vuoteen 850 mennessä maata oli paljastunut jo noin 30 neliökilometriä.[11]
Hailuodon vakinainen asuttaminen alkoi ilmeisesti 1100-luvulla. Asukkaita tuli monelta suunnalta, etenkinKarjalasta.Ruotsalaiset, jotka kilpailivat kalavesistä, antoivat saarelle nimenKarelö (joka muuntuiKarlö), Karjalan tai karjalaisten saari. Myös Hailuoto-nimi lienee yhdistävissä karjalaiseen kalastusnautintaan, se oli haili- eli silakkaluoto. Hailuodon ensimmäiset pysyvät asukkaat olivat enimmäkseen kotoisin Länsi-Suomesta, mutta joitakin tuli myös Itä-Suomesta. Vuonna 1548 saarella oli 43 taloa, ja vuoteen 1570 mennessä taloluku kasvoi 60:een. KuningatarKristiina lahjoitti koko Hailuodon saaren vuonna 1652 vapaaherrakunnaksi eversti Berndt Taubelle, jonka perillisiltä se palautettiin kruunulle vuonna 1675.[12]
Hailuoto kuului aluksi Saloisten suurpitäjään, mistä se erkani itsenäiseksiseurakunnaksi 1587. Vuosina 1610–1620 rakennettu kirkko oli pitkään Suomen vanhin käytössä olevapuukirkko, kunnes se paloi 1968.[11]Nykyinen kirkko valmistunut vuonna 1972. Hailuodon pappilan tulipalossa 2. elokuuta 1901 tuhoutui seurakunnan arkisto lähes kokonaan.[13]
Suurina nälkävuosina 1696–1697 menehtyi 88 Hailuodon asukasta.[12]Isonvihan (1713–1721) aikaan 200venäläistäkasakkaa tappoimurhaperjantaina Hailuodossa noin 800 ihmistä kirveellä 29. syyskuuta 1714. Suuri osa uhreista oli saarelta suojaa hakeneita, sillä Hailuodon asukasluku oli tuohon aikaan alle 300 henkilöä. Yhden yön aikana tehty veriteko oli isonvihan suurin.[14] Perimätiedon mukaan Hailuodon kirkon kellot upotettiin isonvihan aikana Kirkonjärveen, josta niitä ei kuitenkaan enää koskaan myöhemmin löydetty.[12]
Hailuodon väkiluku ylitti 1800- ja 1900-luvun vaihteen jälkeen 2 000 rajan, mutta sen jälkeen väestö on vähentynyt alle puoleen. Monien sellaisten kuntien tapaan, joista on ollut paljon poismuuttoa, väestönrakennetta luonnehtiieläkeläisten suuri osuus. Väestönennusteet viittaavat kuitenkin nykyisen väestön säilymiseen.[11] Kesäisin saarelle saapuu satoja mökkiasukkaita asuttamaan saaren noin 650 vapaa-ajan asuntoa.[15]
Vuoden 2017 lopussa Hailuodossa oli 967 asukasta, joista 518 asuitaajamassa, 441 haja-asutusalueilla ja 8:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Hailuodon taajama-aste on 54,0 %.[17] Kunnassa on vain yksi taajama,Hailuodon kirkonkylä.[18]
Nykyinen Hailuoto on muodostunut useista erillisistä saarista, joista ensimmäiset alkoivat muodostua 600- tai 700-luvulla. Maankohoamisen vaikutuksesta saaren pinta-ala kasvaa jatkuvasti ja aikanaan saari tulee kasvamaan kiinni mantereeseen. Parisataa vuotta sitten olivat mantereenpuoleinen särkkämäinenSantonen ja eteläinen suomainen Hanhinen itse Luodosta erillisiä saaria. Hanhisen ja Luodon välinen Kirkkosalmi on erittäin merkittävä kosteikko, jossa tavataan runsaasti harvinaisia lintulajeja.
Hailuoto onPerämeren suurinsaari. Se koostuu neljästä osasta, Luoto,Santonen, Hanhinen ja Syökari. Ne olivat erillään vielä pari vuosisataa sitten, kunnes liittyivät toisiinsamaankohoamisen vaikutuksesta. Saaren nuoret pinnanmuodot ovat kauttaaltaan meren aaltojen, virtausten, jääntyönnön ja tuulen muovaamia.[11]
Tyypillistä metsämaisemaa Luodon osassa Hailuotoa.
Maaperä koostuu hiekkaisista aineksista, jotka ovat osaksi peräisin savihiekkakivestä, joka ns. Muhoksen muodostumana ulottuu Hailuotoon. Saaren halkiHyypänmäeltäMarjaniemeen kulkee itäkoillis-länsilounaissuuntaisena 15 kilometriä pitkä harjuselänne. Itäosissa Hyypänmäen kohdalla jäätikön sulamisvedet ovat hajottaneet hiekkoja lähes kahden kilometrin levyiseksi tasanteeksi. Keskiosissa harju kulkee vain muutamana kymmenen metrin levyisenä korkeana selänteenä, mutta leviää taas Isomäestälänteen.Louhikkoinen Marjaniemen kärki on harjun sydänosan kulumisjäännös. Korkein kohta on Hyypänmäki joka on noin 31 metriä merenpinnan yläpuolella. Hyypänmäen alueella on myöskivikoita, jotka ovat myöhemmin kerrostuneenlentohiekan peittäminä. Kivikot osoittavat aaltojen huuhdelleen saarten rantoja, mutta lohkarevallit osoittavat myösahtojäiden puskeneen rajusti rantoja vasten. Lentohiekkavallit ja rantavallit ovat Hailuodon pinnanmuotoja luonnehtiva erikoispiirre. varsinkin pohjois- ja länsirannikolla.[11]
Hailuodon kasvillisuuden monipuolisin osa levittäytyy rannoilla, erityisesti suojaisten poukamien rantaniityillä. Metsäluonnossa ovat kuivatkankaat hyvin edustettuna. Erityisen tunnusomaisia ovat laajat jäkäläkankaat. Linnustontutkimuksen kohteen Hailuodolla on pitkät perinteet. Vesilinnusto on runsainta niittyaroilla, laajoillamatalikoilla, karikoilla ja rehevissälahdissa. Syksyn kohokohta onjoutsenten muutto, jonka huipentuessa rannoilla voi lepäillä puolitoistatuhatta lintua.[11]
Hailuodossa on määrällisesti eniten työpaikkoja terveys- ja sosiaalipalveluiden (noin 26 %) ja maa-, metsä- ja kalatalouden (22 %) toimialoilla. Työpaikkojen suhteellinen kasvu on ollut viime vuosina voimakkainta taiteen, viihteen ja virkistyksen toimialoilla. Hailuodon työpaikoista noin puolet sijoittuu yksityiselle ja puolet julkiselle sektorille. Hailuodon kunnassa asuvasta työikäisestä väestöstä noin puolet pendelöi eli käy työssä mantereella.
Yksityisen työnantajan työpaikoista 30 % on maa- ja metsätaloudessa. 23 % työpaikoista on kaupan, majoituksen ja ravitsemuksen alalla. Ainoastaan kahdessa muussa Pohjois-Pohjanmaan kunnassa maatalouden osuus on merkittävämpi yksityisen sektorin työpaikoista.
Hailuotoon ei ole kiinteää tieyhteyttä, vaan saarelle liikennöi säännöllisesti lauttaOulunsalonRiutunkarista. Talviaikaan saaren ja mantereen välillä kulkee myösHailuodon jäätie. Vuodesta 1920 vuoteen 1968 yhteysaluksena toimiHailuotolaiva, joka korvattiin TiehallinnonMerituuli-lautalla. 1980-luvun alussa Hailuotoon liikennöi kokeiluluontoisesti ilmatyynyalusLarus. Nykyinen lauttayhteys on suhteellisen sujuva tilavillaMerisilta- jaMeriluoto-lautoilla, mutta pengertietä mantereelleHuikun ja Riutunkarin välille suunnitellaan.[23][24] Lauttayhteys on osaseututietä 816, joka on myös Hailuodon tärkein sisäinen väylä ja ainoa kokonaan päällystetty tie saarella. Huikun lauttasatamasta on noin 21 kilometrin matka Hailuodon kirkolle ja noin 30 kilometrin matka tien päätepisteeseen Marjaniemeen.
Hailuodon julkinen liikenne on pääasiassa taksikuljetuksia, mutta seututien 816 läpi kulkeeOulun joukkoliikenteen linja 59 Marjaniemestä Oulunsalon kauttaOuluun arkisin kolme kertaa päivässä, lauantaisin kaksi kertaa päivässä ja sunnuntaisin kerran päivässä. Yleisimpinä juhlapyhinä ajetaan sunnuntaivuorot. Linja-auto hoitaa osittain myöspostinjakelun kunnassa ja sitä liikennöiOubus.
Noin kuusi kilometriä Hailuodon kirkonkylältä etelään sijaitsee pienilentokenttä. Lentokentällä on sorakiitotie, jonka suunta on 06/24. Kiitotien pituus on 600 metriä ja leveys 60 metriä.[25]
↑Kolmonen, Jaakko (toim.): Kotomaamme ruoka-aitta: Suomen, Karjalan ja Petsamon pitäjäruoat, s. 168. Helsinki: Patakolmonen, 1988. ISBN 951-96047-3-1
↑abcdefKalevi Rikkinen ym.: Finlandia, Otavan iso maammekirja 8. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-09142-5
↑abcHannu Tarmio, Pentti Papunen ja Kalevi Korpela (toim.):Suomenmaa 1: maantieteellis-yhteiskunnallinen tieto- ja hakuteos, s. 217–220. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1967.