Kyrillisessä kirjaimistossa on myös samannäköisiä kirjaimia:kyrillinen Н (н) sekäҺ (һ). Yhdennäköisyydestään huolimatta nämä kaikki ovatUnicode-merkistössä eri merkkejä. Eeta ja kyrillinen Н eivät myöskään merkitse h:n tapaista äännettä; siihen tarkoitukseen käytetään kirjaimiakhii (Χ, χ) jakyrillinen Х (х).
H-kirjain on kehittynytkreikan kirjaimestaeeta (Η), jonka alkuperä palautuu seemiläisen kirjoituksenḥēt-merkkiin. Kirjaimen seemiläinen ja myös vanhin kreikkalainen muoto oli, josta myöhemmin muodostui Η.[2]
Seemiläisen kirjaimen äännearvo merkitään konventionaalisesti ”ḥ” mutta tarkka artikulaatio riippuu siitä, mistä seemiläisestä kielestä on kyse.[3] Kunḥēt lainattiin foinikiastakreikkalaiseen kirjaimistoon, siitä tulieeta (Η,η), joka klassisessa kreikassa edusti pitkääe-vokaalia (nykykreikassa lyhyttäi-vokaalia) mutta varhaisissa läntisissä kreikan muunnelmissa olih, minä se lainautuietruskiin ja sitä kautta latinaan.[4]
Saman kirjaimen pystyyn jaetuista puolikkaista muodostettiin sananalkuistah:ta tai sen puuttumista osoittavat alkuhenkosmerkit: vasemmasta puolikkaastadasỳ pneũma, lat.spiritus asper eli vahva alkuhenkonen, kun sanan alussa oli [h-], ja oikeasta puolikkaastapsilòn pneũma, lat.spiritus lenis eli heikko alkuhenkonen, kun sana alkoi vokaalilla.[5]
H on suomen kielessä konsonantti, joka ääntyyglottaalifrikatiivina. Äänne voi olla joko soinniton[h] tai soinnillinen (tarkemmin sanottuna henkäyssointinen)[ɦ] riippuen sijainnistaan sanassa.[1] Tavallisimminh on melko hälytön,puolivokaalimainen äänne, jonka suuartikulaatio on yleensä vahvasti vokaaliympäristön värittämä, ja siksih:ta voisi kutsua myös (soinnittomana) kuiskatuksi ja (soinnillisena) henkäyssointiseksi vokaaliksi.
Hieman liioitellun tulkinnan mukaanh:lla on suomessaallofonit, palataalinen[ç] ja velaarinen[x] palataalisten tai velaaristen konsonanttien edellä, esim.vihje[viçje] jatuhka[tuxka].[6]
H ääntyy glottaalisena frikatiivina suomen lisäksi mm.romaanisista kielistäromaniassa,germaanisissa kielissä yleisesti,slaavilaisista kielistätšekissä,slovakissa jasorbissa ja uralilaisissa kielissä kutenunkarissa yleisesti. Alueellisesti [h]- tai [ɦ]-ääntämystä voi tavatapuolassa ja vanhastaanlatviassa.[2]Fonotaktiset rajoitukset voivat kuitenkin kielittäin estääh:ta esiintymästä muuten kuin tavun alussa, toisin kuin suomessa, missäh voi esiintyä myös tavunloppuisesti (esim.tah.ko).
Monissa kielissä kirjoitetun kielenh- jää kokonaan ääntymättä, koska sitä on kohdannut täydellinenkato. Näin on esimerkiksiespanjassa japortugalissa.[2]Ranskassah ei tavallisesti äänny lainkaan, mutta erityistapauksissa se ääntyyglottaaliklusiilina (jolloin sitä harhaanjohtavasti nimitetäänaspiroiduksi h-kirjaimeksi).Saksassah ääntyy tavun alussa kuten suomessa, mutta tavun lopussa se ilmaisee edeltävän vokaalin pidentymistä; esimerkiksiJahr ’vuosi’ ääntyy[jaːɐ].
Kirjoitetun kielenH ei aina osoita konsonanttia vaan toimii tarkkeenomaisesti osanadigrafia tai trigrafia äänteille, joille latinalaisessa kirjaimistossa ei muuten ole merkkiä, esimerkiksi:[7][8][9][10][11]
↑abcWichmann, Yrjö ym.: Tietosanakirja. (Hakusana H) Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1909–1922. Teoksen verkkoversio.
↑O’Connor, M.: Epigraphic Semitic scripts. Teoksessa Peter T. Daniels & William Bright (toim.):The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 88–119.
↑Swiggers, Pierre: Transmission of the Phoenician script to the west. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.):The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 261–270.
↑Threatte, Leslie: The Greek alphabet. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.):The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 271–280.
↑Tuttle, Edward: Romance languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.):The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 633–642.
↑Senner, Wayne M.: Germanic languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.):The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 642–651.
↑McManus, Damian: Celtic languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.):The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 655–660.
↑Hamp, Eric P.: Welsh. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.):The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 660–663.
↑Comrie, Bernard: Languages of eastern and southern Europe. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.):The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 663–689.
