Grenada ehti ollaEspanjan,Ranskan jaBritannian siirtomaana ennen itsenäistymistään vuonna 1974. Nykyisin se onKansainyhteisön jäsen. Itsenäistynyt valtio siirtyi asteittain vasemmalle kahden vallankaappauksen kautta ja liittoutuiKuuban kanssa. Yhdysvallat pelkäsikylmän sodan voimasuhteiden muutosta jamiehitti maan viikoksi vuonna 1983. Grenadan tulonlähteitä ovat turismi ja maanviljelys, lähinnä mausteiden, kutenmuskottipähkinän kasvatus. Molemmat ovat sääherkkiä aloja, joten vuosien 2004 ja 2005 hurrikaanit tekivät paljon tuhoa.
Grenadan saaret kuuluvatEtelä-Grenadiineihin, jotka ovat tuliperäisiä ja niiden maa-aines on erittäin hedelmällistä. Korkeuserot ovat suuria; korkein kohta on 840-metrinenMount Saint Catherine. Eri puolilla pääsaarta on pieniä jokia ja lähteitä.Grand Etangin järvi sijaitsee tulivuoren kraatterissa 530 metrin korkeudessa. Pääsaaren lisäksi Grenadaan kuuluu 33 km2 kokoinenCarriacoun saari ja joitakin pienempiä saaria ja luotoja.[7] Kaikkiaan valtion pinta-ala on 344 km2.[2]
Grenadan vuoden keskilämpötila on 28 astetta.Sadanta vaihtelee rannikkoalueiden 1 500 millimetristä vuoristojen 3 810 millimetriin.Sadekausi on kesäkuusta joulukuulle, ja marraskuu on sateisin kuukausi.[8] Grenada sijaitsee hurrikaanialueen laidalla. Siellä kului melkein 50 vuotta ilman hurrikaaneja, kunnesHurrikaani Ivan tuhosi 90 % asuinrakennuksista vuonna 2004,[9] jaHurrikaani Emily seurasi sitä 2005.[10]
Ennen eurooppalaisten tuloa saarilla asuikaribeita, jotka olivat ajaneet tieltään siellä aiemmin asuneetarawakit.[11]
Grenadan kirjoitettu historia alkaa vuonna 1498, jolloinKristoffer Kolumbus löysi saaren ja antoi sille nimen Concepción. Nimen Grenada alkuperästä ei ole varmuutta.[8] Eurooppalaiset jättivät saaren rauhaan pitkäksi aikaa, ja karibit ajoivat vuonna 1609 perustetun brittisiirtokunnan pois saarelta. RanskalainenJacques Dyel du Parquet osti vuonna 1650 saaren ja perusti nykyisenSt. George’sin.[8] Ranskalaiset keskittivät voimansa ja saivat alueen haltuunsa vuoteen 1674 mennessä, ja vuoteen 1753 mennessä he saivat käyntiin sokerintuotannon, jota pyöritti noin 12 000 Afrikasta tuotua orjaa. Karibit oli tuhottu.[11]
Siirtomaa jouduttiin luovuttamaan briteilleseitsenvuotisen sodan päätteeksi vuonna 1763Pariisin rauhansopimuksen mukaisesti, jaVersailles'n rauha 1783 uudisti siirron. Britit toivat saarelle muskottipähkinän, puuvillan ja kaakaon viljelemisen. Kun orjuudesta luovuttiin 1833, saarilla oli jo 24 000 orjaa.[11] Grenadasta tuli Yhdistyneen kuningaskunnan ulkopuolinenkruununsiirtomaa vuonna 1877.[12]
Vuosina 1958–1962 saari kuului osana lyhytikäiseenLänsi-Intian federaatioon.[13] Sen kaaduttua Grenada yritti muodostaa federaatiota muiden Karibian saarten kanssa. Grenadasta tuli kuitenkin vuonna 1967 Yhdistyneen kuningaskunnanliitännäisvaltio, joka merkitsi, että Grenada oli vastuussa sisäisistä asioistaan, mutta Yhdistynyt kuningaskunta hoiti saaren puolustuksen ja ulkopoliittiset suhteet.[8] Täysi itsenäisyys myönnettiin vuonna 1974 silloisen ministeristön puheenjohtajanEric Gairyn johdolla, josta tuli Grenadan ensimmäinen pääministeri.[14]
Yhdysvaltalainen helikopteri ja neuvostoliittolainen IT-tykki Grenadassa miehityksen aikana.
Gairyn hallinto kehittyi hyvin itsevaltaiseksi, mikä johti karismaattisen vasemmistolaisenNew Jewel Movement -liikkeen (NJM) johtajanMaurice Bishopin suorittamaan vallankaappaukseen maaliskuussa 1979.[13] Bishopinmarxilais-leniniläinen sosialistinen vakaumus ja yhteistyöKuuban kanssa huolestuttiYhdysvaltoja. Kuuba oli lähettänyt neuvonantajia rakentamaan uutta lentokenttää, ja Yhdysvallat epäili, että sitä saatettaisiin käyttää kaupallisten päämäärien lisäksi mahdollisesti sotilaallisiin tarkoituksiin.[15]
Seurasi valtataistelu Bishopin ja hallitsevan puolueen PRG:n enemmistön välillä, johon liittyi myös NJM:n toinen perustajaBernard Coard. Bishop joutui kotiarestiin. Hänet ja useat muut teloitettiin Fort Georgessa 19. lokakuuta 1983 vasemmistolaisen vallankaappauksen aikana, jonka seurauksena valtaan nousi kenraaliHudson Austinin kuubalaismielinen hallitus. Kaappauksen aikana saarella oli viitisenkymmentä kuubalaista sotilasneuvonantajaa ja noin 700 rakennustyöläistä.[16]
Yhdysvaltain joukot ja kuusi muuta Karibian saarivaltiota osallistuivat 25. lokakuuta 1983 valloitukseen, jonka koodinimi oliOperation Urgent Fury. Miehityksen ilmoitettiin tapahtuneenItäisen Karibian yhteistyöjärjestön (Organisation of Eastern Caribbean States, OECS) pyynnöstä.[17] Miehittäjät vangitsivat nopeasti saaren johtohenkilöt ja kuubalaiset siirtotyöläiset, jotka olivat rakentamassa lentokenttää saarelle. Grenada on kaukana Yhdysvaltojen mannermaasta, mutta sitä pidettiin silti uhkana sen turvallisuudelle. Hyökkäyksen syyksi ilmoitettiin tarve evakuoida Yhdysvaltain kansalaiset.[18]Britannian pääministeriMargaret Thatcher ja muut maailman johtajat tuomitsivat hyökkäyksen laajasti. YK ei voinut tuomita tekoa, koska Yhdysvallat käytti veto-oikeuttaan.[17]
Seitsemäntoista PRG:n ja Grenadan armeijaan kuulunutta henkilöä tuomittiin Yhdysvaltain pitämissä oikeudenkäynneissä (”Grenadan 17”). Neljätoista heistä tuomittiinkuolemaan, mutta rangaistus muunnettiin elinkautiseksi vankeudeksi kansainvälisen painostuksen jälkeen.[17] Loput kolme saivat 30–45 vuotta vankeutta. Vuonna 2003Amnesty International julkaisi selonteon, jonka mukaan heidän oikeudenkäyntinsä ei ollut oikeudenmukainen ja vangitsemisensa oli poliittinen, kytköksissä kylmään sotaan. Viimeiset heistä vapautettiin 2009.[19][20]
Keskusta-vasemmistolaisenNNP-puolueenKeith Mitchell valittiin pääministeriksi kolme kertaa: vuosina 1995, 1999 ja 2003. Häntä pidettiin suosikkina myös vuoden 2008 vaalien edellä. Silloin pääministeriksi nousi kuitenkinTillman Thomas. Mitchellin kaudella Grenada solmi ulkosuhteet Kiinaan ja Libyaan.[19]
Vuosina 2004 ja 2005 hurrikaanitIvan jaEmily aiheuttivat kansallisen hätätilan.[19] Vuodet 2008–2013 pääministerinä olleen Tillman Thomasin puolue NDC hävisi murskaavasti vuoden 2013 vaalit, jolloin Keith Mitchell ja NNP palasivat valtaan.[21]
Grenadan parlamenttivaaleissa vuonna 2018 pääministeri Keith Mitchellin puolue NNP voitti kaikki parlamentin 15 paikkaa ja Mitchell jatkoi pääministerinä. Tämä oli kolmas kerta, kun NNP voitti vaaleissa kaikki parlamentin paikat. Edellisen kerran se sai kaikki paikat Grenadan edellisissä parlamenttivaaleissa vuonna 2013 ja sitä ennen vuoden 1999 vaaleissa.[22]
Grenadan parlamentti on kaksikamarinen. Ylähuoneen elisenaatin 13 jäsenestä pääministeri nimittää 10, oppositiojohtaja kolme. Edustajainhuoneen 15 jäsentä valitaan viisivuotiskaudeksi.Enemmistövaalissa jokaisesta vaalipiiristä valitaan eniten ääniä saanut ehdokas.[23] Grenadan suurimmat puolueet ovatKansallinen demokraattinen kongressi (National Democratic Congress eli NDC) jaUusi kansallispuolue (New National Party eli NNP). Puolueilla ei käytännössä ole aatteellista eroa, ja kumpikin saa kannattajia kaikista yhteiskuntaluokista. NNP sai vuoden 2018 vaaleissa alle 60 prosenttia äänistä ja kaikki paikat edustajainhuoneeseen. NDC:n ääniosuus oli noin 40 prosenttia.[24]
Järjestyksenpidosta vastaavat 800-jäseniset poliisivoimat, johon kuuluu 80 hengen puolisotilaaliset erikoisjoukot ja 30 hengen rannikkovartiosto.[13]
Grenadan talous 2000-luvulla kärsinyt hirmumyrskyjen jamaailmanlaajuisen taantuman takia.[28] Ivan-hurrikaani pysäytti talouden vuonna 2004, mutta jälleenrakennus on kuitenkin monipuolistanut taloutta, sillä rakennusalalle on syntynyt paljon uusia työpaikkoja.[27]
Grenadaa kutsutaan joskus ”Maustesaareksi”.[27] Maan tärkein vientikasvi onmuskottipuu, ja sieltä viedään sekä muskottipähkinöitä että -kukkia. Grenada onIndonesian jälkeen maailman toiseksi suurin muskottipähkinöiden tuottaja. Muita viljelykasveja ovatkaakao,sitrukset,banaani,mausteneilikka jakaneli. Grenadan teollisuustuotanto on pääosin pienimuotoista.[28] Tärkeimmät kauppakumppanit ovat Yhdysvallat ja muutKaribian maat.[8]
Grenadan päälentoasema onMaurice Bishopin kansainvälinen lentoasema pääsaarella. Lähiliikenteen asema onLauristonin lentoasema Carriacoulla. Grenadaan pääsee myös meritse, jaSt. George’sissa on iso satamaristeilyaluksia varten.[29] Saarelta toiselle kulkee sekä nopea katamaraani että rahtilaivoja, jotka ottavat myös matkustajia. Grenadan tiet ovat pääosin hyvässä kunnossa. Liikenne on vasemmanpuoleista. Sekä Grenadan pääsaarella että Carriacoulla on linja-autoliikennettä.[30]
Grenadalla oli vuonna 2017 YK:n arvion mukaan 107 825 asukasta.[3] Suurin osa valtion asukkaista on afrikkalaisten orjien jälkeläisiä. Vuoden 2011 tilastojen perusteella heitä on 82,4 prosenttia väestöstä. Lisäksi saarilla asuumulatteja (13,3 prosenttia väestöstä) sekä jonkin verran orjien tilalle siirtotyöläisiksi tuotujen intialaisten jälkeläisiä, vanhojen ranskalaisten ja brittiläisten uudiasukkaiden jälkeläisiä ja myöhemmin saarille muuttaneita pohjoisamerikkalaisia ja eurooppalaisia.[8]
Grenadasta on vuosikymmenien ajan muuttanut pois enemmän ihmisiä kuin saarelle on muuttanut. Vuonna 2010 muuttotappioksi arvioitiin 5 000 henkeä.[31] Kohdemaita, joihin Grenadasta muutetaan, ovat Kanada, Puerto Rico, Trinidad ja Tobago, Britannia ja Yhdysvallat.[32]
Grenadalaiseen perusruokaan kuuluvat leipä, riisi, herneet, vihannekset ja hedelmät. Moni juo aamiaiseksi kotimaista kaakaota. Lounaaksi saatetaan syödä esimerkiksi suolattua turskaa. Kala ja kana ovat halpoja, naudanliha on harvinaisempaa. Sianlihaa syödään erikoistilanteissa kuten jouluna.[35]
Grenadan perustuslaki takaa lehdistönvapauden. Päivälehtiä ei ole, mutta viikoittain ilmestyvät yksityiset sanomalehdet kritisoivat hallitusta vapaasti. YleisradioyhtiöGrenada Broadcasting Network on osittain valtion omistuksessa. Se lähettää ohjelmaa yhdellä televisio- ja kahdella radiokanavalla. Niiden lisäksi on yksityinen televisiokanava, yksi kristillinen ja kaksi kaupallista radiokanavaa.[36]
↑abGrenadaThe World Factbook. Washington, DC: Central Intelligence Agency. (englanniksi)
↑abData Query (Haku järjestelmästä) World Population Prospects: The 2017 Revision. United Nations, Department of Economic and Social Affairs, Population Division. Viitattu 18.8.2018. (englanniksi)
↑abcdGrenadaUNData. United Nations Statistics Division. Viitattu 18.8.2018. (englanniksi)
↑John T. Carney Jr.: No Room for Error: The Covert Operations of America's Special Tactics Units from Iran to Afghanistan. Ballantine Books, 2002. ISBN 9780345453334(sitaatti).
