Ebert syntyiHeidelbergissä Badeninsuurherttuakunnassa räätäli Karl Ebertin perheeseen vuonna 1871. Hänen äitinsä Katharina (o.s. Hinkel) oli kotiäiti. Poikkeuksellista tuolle ajalle oli seikka, että isä olikatolilainen ja äitiprotestantti. Hän vietti lapsuutensa vaatimattomissa oloissa ja kävi kansakoulunsa julkisessa oppilaitoksessa. 14-vuotiaana hän meni töihin satulantekijänkisälliksi ja opetteli satulasepän ammatin. Vuonna 1888 Ebert lähti Heidelbergistä.[1][2]
Ebert kiinnostui politiikasta vaellusvuosiensa aikana. Hän liittyi Saksan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen asuessaanMannheimissa 1889. Saman vuoden elokuussaammattiliittotoiminnasta kiinnostunut Ebert valittiin satulantekijöiden liitonHannoverin osaston sihteeriksi. Poliittisen aktiivisuutensa tähden Ebert joutui poliisin mustalle listalle ja hän joutui vaihtamaan oleskelupaikkaansa tiheään.[2] Hän asusteli useissasaksalaisissa kaupungeissa, kunnes päätyi lopultaBremeniin 1891. Hän teki aluksi sekalaisia töitä, kunnes pääsi sanomalehtiBremen Bürgerzeitungin päätoimittajaksi 1893.[1] Muiden töidensä ohella hän toimi satulantekijöiden liiton paikallisosaston puheenjohtajana vuoteen 1905 saakka.[2]
Vuonna 1894 Ebert meni naimisiin bremeniläisen työläisnaisen Louise Rumpin kanssa. Pariskunnalle syntyi viisi lasta.[3]
Vuosisadan vaihteessa Ebertistä tuli kaupunginvaltuuston jäsen ja puolueen paikallinen puheenjohtaja.[2] Ebertistä tuli puolueen maltillisen ja uudistusmielisen siiven johtaja sosialidemokraattisessa puolueessa. Kannatettuaan yhteistyötä liberaalipuolueiden kanssa hän ajautui riitoihin SPD:nradikaalin vasemmistosiiven kanssa jo tuolloin. Hänen organisointikykynsä ja hallinnolliset taitonsa nostivat hänen puolueen pääorganisaattoriksi sekä päätaloudenhoitajaksi.[3] Hänestä tulipuoluesihteeri 1905 jaSaksan valtiopäivien jäsen Elberfeld-Barmenin vaalipiiristä 1912.[2] Noihin aikoihin Ebert ystävystyi toisen sosialidemokraatin ja valtiopäivien jäsenenPhilipp Scheidemannin kanssa.[1] Puolueen puheenjohtajanAugust Bebelin kuoltua Ebert jakoi tehtävänHugo Haasen kanssa.[2]
Ensimmäiseen maailmansotaan lähdettäessä Ebert kannatti Saksan valmistautumista sotaan, jota piti isänmaallisena puolustustoimenpiteenä. Tammikuussa 1916 sotaa vastustanut Haase erosi tehtävistään, jolloin Ebertistä tuli puolueen ainoa puheenjohtaja ja samalla sen vaikutusvaltaisin henkilö.[2] Ebertin johtamien maltillisten myönteinen suhtautuminen sotaan puolueen jakautumiseen huhtikuussa 1917, kun Haasen johtama vasemmistolaisin siipi erosi ja muodosti omanSaksan riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen (USPD), joka aikanaan sulautuiSaksan kommunistiseen puolueeseen (KPD).[2][1] Kun sodan päättyminenkeskusvaltojen tappioon näytti varmalta, valtakunnankansleriksi rauhanneuvotteluja johtamaan nimitetty prinssiMaximilian von Baden muodosti uuden hallituksen, johon hän otti ensimmäistä kertaa maan historiassa myös sosialidemokraatteja.
Sodan loppuessa Saksassa puhkesivallankumous. PrinssiMaximilian von Baden siirsi tehtävänsä Ebertille ja pian myös keisariVilhelm II luopui vallasta. Ebert yritti ajaa perustuslaillisen monarkian jatkumista vaikka uuden hallitsijan johtamana.[2] Kuitenkin vasemmistososialistiKarl Liebknecht julisti uuden vapaan sosialistisen Saksan tasavallan syntyneen. Kumotakseen Liebknechtin julistuksen ja rauhoittaakseen maassa ja etenkin Berliinissä syntyneitä levottomuuksiaPhilipp Scheidemann julisti puolestaan Saksan tasavallaksi. Ebertistä tuli vastoin tahtoaan ensin valtakunnankansleri ja seuraavana päivänä uuden sosialistisen väliaikaishallituksen,kansanvaltuutettujen neuvoston johtaja yhdessä Haasen kanssa[3]. Ebert ja sosialidemokraatit tukivat puolustusministeriGustav Nosken johtaman armeijan ja usein äärioikeistolaisten vapaajoukkojen (Freikorps) toimintaa vallankumouksellisia vastaan.Spartakistikapina ja muut kommunistien kapinat tukahdutettiin kovalla kädellä ja seuranneissa teloituksissa ammuttiin usein syyttömiäkin.
Weimarin kansalliskokouksessa 11. helmikuuta 1919 Ebert valittiin Saksan ensimmäiseksipresidentiksi. Virkanimike oli alkuun väliaikainen, mutta vakiintui 21. elokuuta.[2] Kaikki kansalaiset eivät olleet kuitenkaan tyytyväisiä. Vuosi 1920 tarjosi haasteita uudelle tasavallalle sekä oikealta että vasemmalta.[4]
Monarkistit ja äärioikeisto yrittivätKapp Putschin nimellä tunnettua vallankaappausta Berliinissä. KenraaliWalther von Lüttwitzin ja poliitikkoWolfgang Kappin johtamat kapinalliset ajoivatVersailles’n rauhansopimuksen purkamista ja tasavallan purkamista. 13. maaliskuuta 1920 Freikorps-yksikköMarinebrigade Ehrhardt valtasi Berliinin ja Weimarin laillinen hallitus joutui pakenemaan pääkaupungista. Sen tukahduttamiseksi Ebert ja Gustav Noske pyysivät jälleen tukea armeijalta ja vapaajoukoilta, jotka kieltäytyivät. He olivat periaatteellisesti kapinallisten puolella. Sen sijaan työväenluokka järjesti maanlaajuisen yleislakon sekä mielenosoituksia, jotka kaatoivat vallankaappausyrityksen ja pelastivat demokratian.[4] Kapp ja Lüttwitz pakenivatRuotsiin.
Äärioikeiston vallankumouksen epäonnistuttua vuorostaan kriisiä hyväksi käyttäneet kommunistit aloittivat oman kapinansaRuhrin teollisuusalueella. Maaliskuun vallankumouksen nyrkkinä toimi suurimmillaan 50 000-henkinenRuhrin punainen armeija, joka perustettiin samana päivänä kun Kappin vallankaappaus alkoi. Ebert ja Noske joutuivat tukeutumaan armeijan apuun. Armeija ei koskaan epäröinyt toimia kommunisteja vastaan ja vallankumous tukahdutettiin verisesti.[4]
Ebert kuoli umpilisäkkeen puhkeamiseen jälkiseurauksiin Berliinissä kesken presidenttikauttaan 28. helmikuuta 1925.[3] Hänet haudattiin syntymäkaupunkiinsa Heidelbergiin.
