 | Tähän artikkeliin tai sen osaan onmerkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaalisäämällä artikkelille asianmukaisiaviitteitä. Lähteettömät tiedot voidaankyseenalaistaa tai poistaa. Tarkennus:Lähes viitteetön |
Folkloristiikka (myöskansanrunoudentutkimus japerinteentutkimus[1]) onhumanistinen tieteenala, joka tutkii ihmisten elämismaailmaa ja kansanomaisia ajattelumalleja elikansan tietämystä. Folkloristiikka tunnettiin ennenkansanrunouden tutkimuksena tai kansanrunoustieteenä. Sen tutkimuskenttä oli siis kapeampi kuin nykyään. MuuallaEuroopassa folkloristiikka luetaan usein kuuluvaksikansatieteeseen elietnologiaan, jokaSuomessa tarkoittaa aineellisen ja sosiaalisen kulttuurin tutkimusta. Henkisen kansankulttuurin tutkimuksena folkloristiikkaa voidaan pitääkulttuuriantropologian osa-alueena.
Folkloristiikkaa opiskelleet voivat työskennellä useissa ammateissa ja tehtävissä, esimerkiksi tutkijana, toimittajana, amanuenssina ja opettajana. Tyypillisiä työnantajia ovat järjestöt, säätiöt, kunnat ja yliopistot.[2]
Suomalaisen folkloristiikan juuret ovatMikael Agricolanpsalttarin esipuheessa, jossa hän luettelee suomalaisten jumalia. 1800-luvulla kansanrunouden keräys sai vauhtiaElias LönnrotinKalevalasta, joka julkaistiin vuosina 1835 ja 1849. Teoksesta tuli kansanrunoudentutkimuksen auktoriteetti.
Osana alan merkittävää histroriaa Suomessa isä ja poikaJulius jaKaarle Krohn kehittivät maantieteellis-historiallisen menetelmän. Se tunnettiin maailmalla suomalaisena menetelmänä. Menetelmä tutkirunojen paikallisia variaatioita ja yritti mallintaa niiden alkumuodon ja alkuperäisen sanottavan ja tarkoituksen.
Vuonna 1935 perinnearkistoselvennä karttui runsailla proosakertomusten, varsinkin tarinoiden kokoelmilla Kalevalan riemuvuoden kilpakeräyksessä. Maantieteellistä menetelmää alettiin käyttää myös muuhun perinneaineistoon kuin kalevalamittaiseen kansanrunouteen; esimerkiksiAntti Aarne tutki sen avullakansansatuja jaElsa Enäjärvi-Haavio kansanleikkejä.
Runojen, proosakertomusten ja pienfolkloren kuten sananparsien, arvoitusten ja vitsien ohella folkloristiikan tutkimuskohteena ovat olleet toiminnalliset kokonaisuudet kuten leikit, tanssit, juhlat ja muut tavat sekä viime vuosikymmeninä yhä enemmän erilaisten yhteisöjen ja ryhmien perinteet ja kulttuurit, esimerkiksi työväenperinne tai lastenperinne.
1960-luvulta lähtien folkloristiikka on laajentunut vanhoista kansanomaisista perinneaineksista kenttätutkimukseen, elävien perinteentaitajien ja myös urbaanien miljöiden ja modernien ilmiöiden tutkimukseen. Nykyaikana folkloristiikka ottaa tutkimuksessaan huomioon perinnetekstien lisäksi niiden esiintymiskontekstin eli yhteisön, kertojat, esittäjät ja kuulijat sekä esitystilanteen. Folkloristiikan tutkimuskohteena ovat myös erilaiset nyky-yhteiskunnan kulttuuri-ilmiöt pienryhmien sanankäytöstä aina laajoihin populaarikulttuurin piirteisiin asti. Nykyisyys- ja menneisyyskuvien lisäksi folkloristiikkaa sävyttää voimakas kiinnostus muistitietoon, muistin sosiaalisiin prosesseihin ja muistamisen politiikkaan. Folkloristiikan tutkimuskohteisiin kuuluu myös se, miten perinnettä käytetään esimerkiksi matkailussa tai markkinoinnissa.
Suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen oppiaine syntyiHelsingin yliopistossa vuonna 1888, kun Kaarle Krohn nimitettiin aineendosentiksi. Vuonna 1908 hänen ylimääräinen professuurinsa vakinaistettiin alan ensimmäiseksiprofessorin oppituoliksi. Oppiaineen nimi muutettiin folkloristiikaksi vuonna 1989Leea Virtasen ollessa professorina. Helsingin yliopistossa oli kaksi folkloristiikan professuuria, joista toisen haltijana toimi alun perin apulaisprofessoriksi uuteen virkaan vuonna 1991 nimitettySatu Apo, joka jäi eläkkeelle vuonna 2011. Apon jäätyä eläkkeelle oppiaineessa on yksi professuuri, johonAnna-Leena Siikalan jäätyä vuonna 2007 eläkkeelle valittiin 1. elokuuta 2009 alkaenLotte Tarkka.Turun yliopistossa folkloristiikan juuret ovat vuodessa 1963, jolloinLauri Honko nimitettiin vertailevan kansanrunoudentutkimuksen ja uskontotieteen henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi professoriksi. Folkloristiikka itsenäistyi täysin omaksi oppiaineekseen Turussa vuonna 1992, jolloin alun perin folkloristiikan apulaisprofessoriksi nimitettiin Annikki Kaivola-Bregenhøj, ja vähän myöhemmin virka muutettiin täydeksi professuuriksi. Vuonna 2006 folkloristiikan professoriksi nimitettiinPekka Hakamies.Joensuun yliopistossa perinteentutkimuksen professorina onSeppo Knuuttila jaÅbo Akademin folkloristiikan professori onUlrika Wolf-Knuts. Jyväskylän yliopistossa etnologian apulaisprofessoriksi nimitettiinPäivikki Suojanen vuonna 1992. Virka muutettiin täydeksi professuuriksi vuonna 1998, jolloinPäivikki Suojasen etnologian professorin viran opetusalaksi määritettiin folkloristiikka. Suojanen siirtyi eläkkeelle vuonna 2003.
Anna-Leena Siikala on nimitetty tieteenakateemikoksi kesäkuussa 2009. Aiempia akateemikoiksi nimitettyjä kansanrunoudentutkimuksen professoreita ovat olleetMartti Haavio jaMatti Kuusi.
Folkloristiikan tieteellinen seura on vuonna 1937 perustettu Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, jonka toiminnan näkyvin osa on verkossa avoimesti saatavilla oleva ja tiettävästi Suomen vanhin vapaan saatavuuden tieteellinen verkkolehtiElore. Kansainvälinen tieteellinen seura on nimeltäänFolklore Fellows, ja sen julkaisusarjaFolklore Fellows Communications on yksiSuomalaisen Tiedeakatemian vanhimpia julkaisusarjoja. Alan merkittävä tieteellinen yhteisö, julkaisija ja tutkimuslaitos on vuonna 1831 perustettuSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka kansanrunousarkistoa mainitaan maailman suurimmaksi perinneaineistojen kokoelmaksi.
