Euroopan unionin kansalaisuus toimii jäsenmaiden kansalaisuuden rinnalla sitä täydentäen eikä sitä korvaten. EU-kansalaisuudesta on haettu inspiraatiota myös ns.Pohjoismaiden kansalaisuuteen, sillä vaikka Pohjoismaiden välisten sopimuksien nojalla kansalaisilla on tiettyjä oikeuksia toisissa Pohjoismaissa, mistään kansalaisuudesta ei kuitenkaan puhuta.[2]
Vuosi 2013 oli Euroopan unionin kansalaisuuden teemavuosi, koska Maastrichtin sopimus täytti 20 vuotta.[3]
Euroopan unionin perusoikeuskirja takaa Euroopan unionin kansalaisille mm. seuraavat oikeudet:[4]
oikeus äänestää ja asettua ehdolle Euroopan unionin parlamenttivaaleissa
oikeus äänestää ja asettua ehdolle toisten jäsenmaiden kuntavaaleissa
oikeus hyvään hallintoon
oikeus päästä käsiksi pöytäkirjoihin
oikeus panna alulle anomuksia
oikeus vapaaseen liikkuvuuteen ja asuinpaikkaan
oikeus diplomaatti- ja konsulipalveluihin
Viimeinen oikeus tarkoittaa sitä, että EU-kansalaisilla on oikeus saada palvelua toisen EU-maan diplomaattisista edustustoista, mikäli ulkomailla ei ole henkilön kotimaan edustustoa.[5]
Vapaan liikkuvuuden nojalla EU-kansalaiset saavat muuttaa toisiin EU-maihin. Tätä ei tarvitse rekisteröidä paikallisille viranomaisille, jos muutto on väliaikainen ja kestää alle 3 kuukautta. Jäsenmaan omasta lainsäädännöstä riippuen muutosta voidaan tosin vaatia ilmoitus. Mikäli henkilö aikoo oleskella toisessa jäsenmaassa yli 3 kuukautta, tämän tulee rekisteröityä uuden kotimaansa asukkaaksi.[6]
Henkilöt, joilla on jonkin Euroopan unionin jäsenvaltion kansalaisuus, on automaattisesti myös EU-kansalaisuus.[7] Näin ollen EU-kansalaisuuden saaminen on kunkin jäsenvaltion oman kansalaisuuslain käsissä.
EU-sopimukset pätevät myös sellaisillaEuroopan merentakaisilla alueilla, joiden kansalaiset lasketaan lähtökohtaiseksi EU-kansalaisiksi. Näiden alueiden kansalaisilla on siis Euroopan unionin kansalaisuus unioniin kuuluvan jäsenmaan kansalaisuuden kautta, vaikka itse alue ei kuuluisikaan unioniin. Tällaisia alueita on kolmella EU:n jäsenmaalla:[8]