Tämä artikkeli käsittelee valtiota. ArtikkeliEteläinen Afrikka käsittelee Etelä-Afrikkaa maantieteellisenä alueena. Tänne ohjaava ”Etelä-Afrikan tasavalta” voi tarkoittaa myös historiallistaTransvaalin valtiota.
Erityisesti mustat afrikkalaisnationalistit kutsuvat Etelä-AfrikkaaAzaniaksi.[7] Muun muassa arkkipiispaDesmond Tutu jaNelson Mandela ovat kuvanneet vuoden 1994 jälkeistä demokraattista monikulttuurillista Etelä-Afrikkaa ns.Sateenkaarivaltioksi (engl.Rainbow Nation).[8]
Etelä-Afrikka sijaitsee Afrikan mantereen eteläkärjessäAtlantin valtameren jaIntian valtameren välissä. Sen rantaviiva on yli 2 500 km pitkä ja ulottuuNamibin aavikolta Mosambikin subtrooppiselle alueelle. Matala rannikkokaistale on suurimmalta osalta kapea, ja sen takana kohoaa vuoristoinen alue, joka erottaa rannikon sisämaan ylängöltä. Paikoittain, erityisestiKwaZulu-Natalin provinssissa, rannikkoalanko on laajempi.[9]
Etelä-Afrikan kallioperä on osittain arkeeista, ja se sisältää verrattain paljon mineralisaatioita. Maa oli osaGondwana-mannerta, joka 100–300 miljoonaa vuotta sitten hajosi lukuisiin osiin muodostaen uusia mantereita, kuten Afrikan. Tätä seuranneiden vuosimiljoonien aikana geologiset, tektoniset ja vulkaaniset prosessit sekä eroosio muovasivat Etelä-Afrikan nykyisen kaltaiseksi.[10] Etelä-Afrikan mineraalimuodostumista merkittävimpiä ovatkultaa sisältävä Witwatersrandinkvartsiitti,platinaa sisältävä Bushveldinmagmakivikompleksi sekäKaroon sedimenteistä muodostuneethiilivarat.[11]
Maan Atlantin-puoleisella merialueella kulkee kylmäEtelämantereelta lähtöisin olevaBenguelanvirta, jonkaplankton ylläpitää rikkaita kalavesiä. Itärannikolla kulkevat puolestaan lämpimätMosambikin jaAgulhasin merivirrat. Merivirrat vaikuttavat merkittävästi maan ilmastoon.[10] Maan tärkeimmät joet ovatLimpopojokiZimbabwen vastaisella rajalla sekäOranjejoki ja sen sivujokiVaal. Oranjejoen merkitys muun muassa maanviljelylle maan kuivassa keskiosassa on suuri.[10]
Etelä-Afrikan ilmasto vaihtelee paljon alueittain. Sisämaan suuriKaroon tasanko on kuivaaaroa ja muuttuu luoteeseen mentäessä hitaastiKalaharin autiomaaksi. Maan lounaisosissa onvälimerenilmasto sateisine talvineen ja kuumine, kuivine kesineen.[10]
Vaikka Etelä-Afrikassa kasvaa yli tuhatkotoperäistä puulajia, ovat suuret puut varsin harvinaisia monissa maan osissa. Maassa on kuitenkin laajoja metsiä Knysna-Tsitsikamman alueella ja Mpumalangan ja Limpopon provinssien koillisosissa, jossa puusto koostuukäpypalmuista. Maan pohjoisosissa kasvaa myösapinanleipäpuita.[13]
Etelä-Afrikan kotoperäisistä eläimistä tunnetuimpia ovat niin sanottu "big five":norsu,leijona,sarvikuono,leopardi jakafferipuhveli, jotka elävätbushveld- ja savannialueilla. Suurista kissaeläimistä leijonan levinneisyysalue rajoittuu lähes yksinomaan maan kansallispuistoihin, mutta leopardeja tavataan suuremmalla alueella myös eteläisessä Kapmaassa ja maan pohjoisosissa.Gepardin kanta on varsin pieni ja rajoittuu maan pohjoisimpiin osiin ja luonnonpuistoihin. Etelä-Afrikassa esiintyy noin 850 lintulajia, joista noin 50 on kotoperäisiä. Tunnetuimpia lintulajeja ovatstrutsi, jota esiintyy lähes koko maassa,sarvinokat,kurjet sekä useatkotka- jakorppikotkalajit[14].
Etelä-Afrikan rannikkovesillä esiintyy kahdeksaa erivalaslajia. Niistä yleisimmin havaittu onmustavalas, joka poikii rannikon lahdenpoukamissa. Laji metsästettiin aikoinaan lähes sukupuuttoon, mutta suojelun myötä sen kanta on vahvistunut. Maan aluevesien kalalajeja on yli 2 000, joka on 16 prosenttia kaikista maailman kalalajeista. Kaupallisesti merkittävimpiä kaloja ovatsardiinit jakummeliturskat[14].
Runsaat 10 000 vuotta sitten laajoilla alueilla eteläisessä Afrikassa vallitsi nykyistensanien esi-isien kulttuuri. Sanien elämänmuoto perustui metsästykseen, kalastukseen ja keräilyyn, ja he muodostivat noin 50–500 ihmisen kierteleviä metsästäjäryhmiä.[15] Noin 2 200 vuotta sitten eräät san-ryhmät nykyisenBotswanan pohjoisosissa kesyttivät ensimmäiset kotieläimet ja alkoivat liikkua kohti etelää. Heidän luomaansa uutta sosioekonomista järjestelmää onantropologien piirissä kutsuttukhoikhoi-metsästäjäpaimentolaisuudeksi.[16]
Bantukieliä puhuvaa väestöä alkoi saapua Itä-Afrikasta nykyisenTransvaalin alueelle 300-luvulla. Nguni-tsongat asuttivat 1500-luvulla suurta osaa nykyisestä Etelä-Afrikasta, kutenNatalin rannikkoalueita, ja sotho-tswanatOranje- jaVaaljoen yhtymäkohdan pohjoispuolta. Maan eteläisimpään osaan he eivät kuitenkaan levittäytyneet, vaan siellä asuivat edelleen ainoastaan khoikhoi- ja san-kansat, ja alue oli hyvin harvaan asuttua. 1700-luvulle tultaessa nguni-tsongat olivat jakautuneet lukuisiin pienempiin etnisiin ryhmiin, kutenzuluihin,xhosiin jaswazeihin.[17]
Ensimmäisetbuurit asettuivatHyväntoivonniemelle nykyisenKapmaan alueelle vuonna 1652. Siirtokunnan väkiluku kasvoi vuosisadan loppuun mennessä 15 000:een, ja sen pinta-ala laajeni vielä nopeammin. Monet siirtokuntalaiset muuttivat myössanien jakhoiden asuttamaan sisämaahan. Siirtolaiset kahakoivat jatkuvasti ympäröivien afrikkalaisheimojen kanssa. Vuosien 1785–1795 välisenä aikana näissä kahakoissa kuoli 2 000 san-heimoon kuulunutta miestä ja naista sekä lisäksi 700 joutui orjuuteen.[18]
Vuonna 1795britit valloittivat Kapmaan strategiseksi tukikohdaksiranskalaisia vastaan hallitakseen meritietä itään.[19]
Vuosina 1835–1843 noin 12 000 buuria lähtiSuurelle vaellukselle kohti pohjoista. Muuttoliikkeen syinä olivat taloudelliset ongelmat,xhosien ja buurien välinen aseellinen konflikti ja erityisesti tyytymättömyys brittihallintoa kohtaan.Voortrekkerien mielestä brittihallinto ei ollut tarjonnut turvaa xhosia vastaan, vaan se oli edistänyt musta- ja valkoihoisten välistä tasa-arvoa ja kieltänyt orjakaupan Kapmaassa.[20][21][22]
1700-luvun lopulla pohjoistenngunien keskuudessa syntyi liiallisesta väestönkasvusta ja kaupallisen kilpailusta johtuvia poliittisia levottomuuksia. Ngunien väliset etniset yhteenotot johtivat uudenlaisen sotilaallisen ja hallinnollisen järjestelmän syntymiseen. "Mustaksi Napoleoniksi" kutsutunShaka Zulun johdolla syntyikin vahva zuluvaltio.[23] 1820-luvun puoleen väliin mennessä Shaka hallitsi jo yli 100 000 ihmisen valtakuntaa, ja hänen armeijassaan oli 40 000 miestä.[24]
Shakan valloituksia pakoon lähti suuri joukko väestöä, joka muodosti niin sanotunmfecaneliikkeen (suom.hajoaminen) ja jonka vaikutukset tuntuivat Keski- ja Itä-Afrikassa saakka. Eri banturyhmien valtiollinen kehitys nopeutui, ja Afrikkaan syntyi useita uusia kuningaskuntia, kutenNdebele ja Gaza sekä edelleen olemassa olevat Besotho (nykyinenLesotho) ja Swazi (nykyinenSwazimaa).[23]Mfecanen aikainen sekasorto mahdollisti myös buurien levittäytymisen pohjoisemmaksi 1830-luvulta alkaen ja loi pohjan apartheidin aikana esitetylle myytille buurien muuttamisesta "tyhjään maahan".[19]
Britit liittivätTransvaalin pakolla siirtokuntaansa 1877. Buurit protestoivat pakkoliittämistä nousemalla kapinaan 1880 joulukuussa.Majuba Hillin taistelussa useisiin pieniin ryhmiin jakautuneet buurijoukot löivät brittiläiset joukot, jotka kärsivät kovia tappioita.William Gladstonen johtama brittihallitus katsoi sodan menetetyksi ja allekirjoittiaselevon 6. maaliskuuta. Lopullinenrauhansopimus allekirjoitettiin 23. maaliskuuta 1881. Buureille myönnettiin itsehallinto Transvaalissa brittien valvonnassa.lähde?
Vuonna 1887 kullankaivajat löysivät maailman suurimman kultaesiintymänWitwatersrandista ("Randi") harjanteelta. Kullan löytämisen jälkeen tuhannet brittiläiset siirtolaiset alkoivat vyöryä rajan yli Kapmaasta. Afrikaanerit hermostuivat uitlanderien läsnäolosta ja kielsivät heiltä äänestysoikeuden. Transvaal antoi vuonna 1899 uhkavaatimuksen, joka johti sotaan. Oranje liittyi tuolloin Transvaaliin. Hyvin alkaneesta sissisodasta huolimatta buurit joutuivat vuonna 1902 antautumaan brittijoukoille. Kärsimästään tappiosta huolimatta he onnistuivat säilyttämään oman kielensä ja kulttuurinsa ja kykenivät saamaan poliittista vaikutusvaltaa paikallisissa asioissa. Neuvoteltu rauhansopimus oli ennen kaikkea kuitenkin brittien ja buurien pragmaattinen liitto paikallista afrikkalaista väestöä vastaan.[25].
Etelä-Afrikan unioni syntyi 31. toukokuuta 1910 neljänIson-Britannian siirtomaan (Kapmaan,Natalin,Transvaalin jaOranjen vapaavaltion) yhdistyessä uudeksi itsenäiseksi brittiläiseksidominioksi. Maan ensimmäisiä keskeisiä poliittisia kysymyksiä olivatLounais-Afrikan (nykyinen Namibia) siirtyminenKansainliiton mandaatilla Etelä-Afrikan hallintaan ja mustien ja valkoisten välisen aseman järjestäminen maan kaupungeissa.[26] Hallitus pyrki ratkaisemaan näitä kysymyksiä vuoden 1911kaivos- ja työlailla (Mines and Works Act), joka kielsi afrikkalaisilta suurimman osan korkeaa ammattitaitoa vaativista kaivostöistä, jotka varattiin valkoisille.[27]
Vuonna 1931 Etelä-Afrikka saiWestminsterin säädöksellä lopullisesti itsenäisen valtion aseman, mutta jäi edelleenKansainyhteisön jäseneksi. Vuonna 1961 maa erosi Kansainyhteisöstä, mutta liittyi siihen takaisin vuonna 1994.
KylttiDurbanin hiekkarannalla vuonna 1989. Sen mukaan ainoastaan valkoiset voivat käyttää rantaa.
Toisen maailmansodan jälkeen vuoden 1948 vaaleihin uudelleen yhdistynytkansallispuolue lähti kampanjoimaan uudenapartheidiksi kutsumansa politiikan puolesta. Kansallispuolue lupasi myös turvata "valkoisten työläisten edut ja työmahdollisuudet valkoisten alueilla", ja sen vaalikampanjassa käytettiin iskulauseita, kutenSwart gewar (musta vaara) jaDie kaffer op sy plek (Kafferi sinne minne kuuluukin). Puolue voitti vaaleissa parlamentin enemmistön, vaikka saikin alle puolet annetuista äänistä, ja muodosti hallituksen Daniel François Malanin johdolla.[29]
Apartheid-järjestelmä kehitettiin 1950-luvun aikana säätämällä lukuisia eri lakeja. Nämä lait liittyivät yleensä johonkin akuuttiin valkoista ylivaltaa uhanneeseen tilanteeseen, eikä niiden yhteisvaikutuksia ollut mietitty. Tämän vuoksi lait aiheuttivat lukuisia ei-toivottuja vaikutuksia ja ristiriitoja, jotka alkoivat yhä enemmän ilmetä 1960-luvun kuluessa. Esimerkiksi bantuopetuksen tarkoituksena oli tuottaa kuuliaisia afrikkalaisia työläisiä, jotka oli opetettu uskomaan, etteivät he ansainneet yhteiskunnassa kuin palvelijan roolin. Sen sijaan se tuottikin nuoria aktivisteja, jotka ymmärsivät, ettei heillä ollut mitään menetettävää vastustaessaan hallitusta väkivaltaisesti.[30] Apartheid-järjestelmän keskeinen piirre oli niin sanottu "suurapartheid". Siinä eri roturyhmille pyrittiin luomaan omat itsenäiset kotimaansa, joissa niiden oli määrä "kehittyä itsenäisesti". Etelä-Afrikkaan perustettiin kymmenen mustien kotimaata elibantustania. Myös asuinalueet, rakennukset, palvelut ja julkiset tilat luokiteltiin rotujen mukaan. Muualla Etelä-Afrikassa mustien asuinpaikat ja työpaikat määrättiin tarkasti ja heillä tuli olla passi. Bantustanit olivat elinkelvottomia, ja yli puolet Etelä-Afrikan mustista asui niiden ulkopuolella rotusorrosta huolimatta. Silti 1970-luvulta lähtien niitä yritettiin itsenäistää. Ensimmäisenä niistäTranskei julistettiin itsenäiseksi vuonna 1976, sittemminBophuthatswana,Venda jaCiskei. Käytännössä niiden itsenäisyys ei toteutunut, eikä minkään niistä itsenäisyyttä tunnustanut yksikään muu valtio kuin Etelä-Afrikka.[31][32]
Etelä-Afrikka erotettiin rotusortopolitiikan takiaYhdistyneistä kansakunnista vuonna 1974. Se hyväksyttiin jäseneksi uudestaan vuonna 1994.[33]
ANC:n ja muiden järjestöjen vastarinta apartheid-politiikkaa kohtaan kasvoi vuosikymmenien aikana, ja lopulta maa ajautui pattitilanteeseen, jossa musta oppositio ei kyennyt voimatoimin kaatamaan valkoista hallitusta, mutta hallitus ei myöskään onnistunut hävittämään oppositiota. Vuonna 1989 maan presidentiksi noussutFrederik de Klerk katsoi, että ulko- ja sisäpoliittinen tilanne vaati neuvottelujen aloittamistaapartheidia vastustaneiden järjestöjen kanssa. Hän uskoi, että neuvotteluteitse olisi mahdollista saavuttaa maan valkoisen väestön kannalta parempi lopputulos, jos ne käytäisiin hallituksen vielä ollessa suhteellisen vahvoilla sotilaallisesti.[34] Lähes kolme vuotta jatkuneiden neuvottelujen jälkeen eri osapuolten onnistui luoda sovitteluratkaisu vallanjaosta ja vaalien ajankohdasta. Neuvottelujen aikana poliittinen väkivalta maassa lisääntyi valkoisten, etupäässäafrikaanerinationalististen äärioikeistolaisten liikkeiden jaInkatha-vapauspuolueen toiminnan vuoksi.
Vuonna 1993 maassa pidettiin vaalit, joihin saivat ensimmäistä kertaa osallistua kaikki etniset ryhmät. Vaaleissa maan johtoon nousi ANC:n johtama koalitio. ANC sai vaaleissa annetuista äänistä 62,7 prosenttia, joka jäi hiukan alle perustuslain muuttamiseksi vaaditusta 2/3 enemmistöstä. Maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousi Kansallispuolue 20,4 prosentin kannatuksella.9. toukokuuta Etelä-Afrikan uusi parlamentti valitsi yksimielisesti Nelson Mandelan maan uudeksi presidentiksi.[35] Maan kansalliskokouksen puhemieheksi valittiinFrene Ginwala.[36]
Vuonna 1995 kansallisen yhtenäisyyden hallitus nimittiTotuuskomission (engl.Truth and Reconciliation Commission, TRC) selvittämäänapartheidin aikaisia rikoksia. Komissio kuuli rikoksen uhriksi joutuneiden todistuksia, ja poliittisista syistä rikoksia tehneet saattoivat anoa komissiolta armahdusta täydellistä rehellistä tunnustusta vastaan.[37] Totuuskomissiota pidetään yleisesti onnistuneena yrityksenä selvittää maan traumaattista poliittista historiaa.[38] Totuuskomission puheenjohtajana toimi vuoden 1984 Nobelin rauhanpalkinnolla palkittu Etelä-Afrikan anglikaanisen kirkon emeritusarkkipiispaDesmond Tutu.[39]
Apartheidin lakkaamisen jälkeenkään ero mustien ja valkoisten elintasossa ei ole kadonnut. Valkoisten elintaso vastaa teollisuusmaiden huippua mutta mustien tuskin Afrikan keskitasoa.[32]
Etelä-Afrikka on perustuslaillinen demokratia, jolla on kolmiportainen hallintomalli ja itsenäinen oikeuslaitos. Hallinto on jakautunut kansalliseen, provinssi- ja paikallistasoon. Sekä koko maan että provinssien tasolla toimii myös perinteisten afrikkalaisten johtajien neuvoa-antavia elimiä. Maan kaksikamarinen parlamentti sijaitsee Kapkaupungissa. Kansalliskokous (engl.National Assembly) koostuu 350–400 vaaleilla valitusta edustajasta, jotka valitaan viisivuotiskausiksi. Kansalliskokouksessa eri poliittisten puolueiden paikkaluku on suhteessa puolueen vaaleissa saamaan äänimäärään.[40] Vuonna 2009 valitun parlamentin suurin ryhmä onANC, joka sai 264 paikkaa. Demokraattisen puolueen (DA) edustajia oli 67, Kansankongressin (COPE) 30 jaInkatha-vapauspuolueen 18.[41] Vuonna 2014 ANCin enemmistö pieneni mutta se on edelleen suurin puolue. Vastaavasti DA:n äänimäärä kasvoi. Kansankongressi menetti huomattavasti paikkoja.[42]
Parlamentin toinen kamari onProvinssien neuvosto (engl.National Council of Provinces), joka koostuu 54:stä pysyvästä jäsenestä ja 34:stä erityisdelegaatista. Jokainen maan provinssi lähettää neuvostoon 10 edustajaa, joista kuusi on pysyviä jäseniä ja 4 erityisdelegaatteja, joita johtaa provinssin päämies tai päämiehen nimittämä provinssin lakiasäätävän neuvoston jäsen. Neuvoston työskentelyyn saavat osallistua myös paikallishallinnon edustajat. He eivät kuitenkaan saa äänestää.[40]
Etelä-Afrikan valtionpäämies on presidentti, jonka Kansalliskokous valitsee keskuudestaan viideksi vuodeksi, korkeintaan kahdeksi peräkkäiseksi kaudeksi. Aikaisemmin presidentti oli lähinnä edustuksellinen ja seremoniallinen henkilö, mutta vuonna 1984, kun pääministerin virka lakkautettiin, presidentistä tehtiin hallituksen johtaja ja siten hänellä on merkittävä valta, mutta toisin kuin presidentit yleensä, hän on vastuussa parlamentille. Tämä tekee Etelä-Afrikan valtiomuodosta poikkeuksellisen. Hallitus koostuu presidentistä, varapresidentistä ja 25:stä ministeristä. Presidentti nimittää varapresidentin ja ministerit ja voi myös erottaa heidät. Vain kaksi ministeriä voidaan valita kansalliskokouksen ulkopuolelta.[40]
Lakiesityksiä kansalliskokoukselle voivat ehdottaa ministerit ja varaministerit tai kansalliskokouksen komitean jäsenet. Kansalliskokous voi käsitellä kaikkia lakialoitteita. Provinssien neuvostossa lakiehdotuksia voivat tehdä sen jäsenet tai komiteat, ja lait voivat liittyä vain tiettyihin perustuslain määrittelemiin asioihin. Kansalliskokouksen hyväksymät lakiehdotukset lähetetään provinssien neuvoston käsittelyyn, joka voi hylätä lain tai ehdottaa siihen muutoksia. Näissä tapauksissa kansalliskokouksen täytyy käsitellä laki uudelleen, ja se voi halutessaan ohittaa provinssien neuvoston 2/3:n enemmistöllä.[40]
Perustuslain muutokset vaativat 2/3:n enemmistön kansalliskokouksessa ja kuuden provinssin tuen provinssien neuvostossa. Perustuslain ensimmäisen luvun, jossa määritellään valtion perusarvot, muuttaminen vaatii 75 prosentin enemmistön.[40]
Etelä-Afrikkaa on vuoden 1994 ensimmäisistä vapaista vaaleista lähtien hallinnut ANC:n johtama koalitio, jolla on enemmistö kansalliskokouksessa ja joka hallitsee kahdeksaa maan yhdeksästä provinssista. ANC on onnistunut kasvattamaan suosiotaan: vuoden 1994 vaaleissa sen kannatus oli 62,7 prosenttia, vuoden 1999 vaaleissa 66,35 prosenttia ja vuoden 2004 vaaleissa 69,69 prosenttia.[43] Maan parlamentissa on kuitenkin edustettuna 13 eri puoluetta.[44] Nelson Mandelan jätettyä politiikan ennen vuoden 1999 vaaleja maan presidentiksi nousiThabo Mbeki, joka valittiin uudelleen vuonna 2004. Mbeki oli riidoissa entisen varapresidenttinsäJacob Zuman kanssa, joka valittiin ANC:n johtoon joulukuussa 2007. 20. syyskuuta 2008 Mbeki suostuiANC-puolueen johdon vaatimuksesta eroamaan presidentin virasta ennen kautensa päättymistä[45], kun Mbekin Zumaa vastaan ajamat syytteet oli hylätty oikeudessa. Maan virkaatekevänä presidenttinä vuoden 2009 huhtikuussa pidettyihin vaaleihin asti toimiKgalema Motlanthe[46], jonka jälkeen Zuma nousi maan johtoon.
Valtapuolue ANC valitsi joulukuussa 2017 uudeksi johtajakseen presidentti Jacob Zuman tilalleCyril Ramaphosan.[47]
Jacob Zumaa syytettiin korruptiosta, ja kansalliskongressi päätti helmikuussa 2018 erottaa hänet, mutta hän vaati pitkää eroaikaa, johon taas kansalliskongressi ei suostunut.[48]
Helmikuussa 2018 Zuma joutui sitten eroamaan presidentin virasta ja hänen tilalleen Etelä-Afrikan tasavallan uudeksi presidentiksi valittiinCyril Ramaphosa[49].
Toukokuun 2019 parlamenttivaaleissa ANC voitti ja se sai parlamenttiin ehdottoman enemmistön ja 57,5 prosenttia annetuista äänistä. Tulos oli kuitenkin ANC:n heikoin vaalitulos demokraattisen Etelä-Afrikan historiassa.[50]
Uusi parlamentti valtuutti toukokuun 2019 vaalien jälkeen Ramaphosan jatkamaan presidenttinä seuraavan täyden viisivuotiskauden.[51]
ANC:n tärkeimmät liittolaiset ovat olleet ammattiyhdistysliikeCOSATU jaEtelä-Afrikan kommunistinen puolue (SACP), joka on osallistunut maan parlamenttivaaleihin ANC:n ehdokaslistoilta. Liittolaisten välisiin suhteisiin muodostui 2000-luvun alussa jännitteitä, kun COSATU ja SACP vaativat suurempaa vaikutusvaltaa päätettäessä maan talouspolitiikasta.[52] Erimielisyydet johtivat vuoden 2008 syksyllä uuden puolueen,Congress of the People'n (COPE) perustamiseen, kun entisen presidentin Thabo Mbekin kannattajat erosivat ANC:stä.[53] Puolue haastoi ANC:n vuoden 2009 vaaleissa ohjelmalla, joka nojaa vahvaan talouskasvuun ja liike-elämän tukemiseen.[53] Puolue ilmoittaa olevansa sosiaalidemokraattinen ja kuuluvansa vasemmistoon.[54] COPE on myöhemmin kutistunut merkityksettömäksi pienpuolueeksi.[55]
Maan keskeiseksi oppositiopuolueeksi on noussut kesäkuussa 2000 perustettuDemokraattinen allianssi (DA), joka syntyi Demokraattisen puolueen ja Uuden kansallispuolueen liitosta. DA:n puheenjohtajana toimi kevääseen 2007 asti demokraattisen puolueen entinen puheenjohtajaTony Leon. DA on pyrkinyt kasvattamaan suosiotaan maan mustan väestön keskuudessa, mutta ei ole toistaiseksi onnistunut. Sen kannattajakunta tulee pääasiassa valkoisesta keskiluokasta.[52] Puolueen ensimmäinen mustaihoinen puheenjohtaja oliMmausi Maimane. Toukokuun 2019 vaaleissa DA edelleen tuli parlamentin toiseksi suurimmaksi puolueeksi ANC:n säilyttäessä ehdottoman enemmistönsä. Lokakuussa 2019 puolueen sisäisten ristiriitojen johdosta Mmusi Maimane erosi puoluejohtajuudesta sekä myös puolueen jäsenyydestä. Taustalla oli puolueen aikaisemman valkoihoisen puheenjohtajanHelen Zillen paluu valta-asemiin.[56]
Maassa on ollut vuodesta 2004 lisääntyviä mielenosoituksia lähinnä paikallishallintoa vastaan. Osa niistä on ollut väkivaltaisia[58]. Levottomuudet johtuvat muun muassa peruspalvelujen, kuten veden ja asuntojen puutteesta sekä kasvavista tuloeroista rikkaiden ja köyhien välillä[59]
Cyril Ramaphosa (presidentti 2018–)
Parlamenttivaaleissa toukokuussa 2019ANC sai 230 paikkaa,DA 84 paikkaa,EFF 44 paikkaa ja Inkatha 14 paikkaa. ANC ja DA menettivät kumpikin paikkoja, mutta siis ANC:n ehdoton enemmistö parlamentissa säilyi edelleen. Kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi tuliJulius Maleman johtama radikaali ja äärivasemmistolainenEFF (Economic Freedom Fighters), joka oli eniten kannatustaan vaaleissa lisännyt puolue. Taannoinen merkittävin oppositiopuolueInkatha sai 14 paikkaa jaCOPE kuihtui taas aivan merkityksettömäksi.[60]
Freedom Housen vuoden 2022 raportin mukaan Etelä-Afrikka on eräs harvoja Afrikan vapaita maita. Raportin mukaan Etelä-Afrikka onperustuslaillinen demokratia.Apartheidin päättymisestä vuonna 1994 lähtien sitä on pidetty maailmanlaajuisestiihmisoikeuksien puolustajana ja Afrikan mantereen johtajana. Kuitenkin raportteja hallituksen virkamiestenkorruptiosta tulee usein esiin, ja viime vuosina hallitsevaaAfrikan kansalliskongressia (ANC) on syytetty valtion instituutioiden heikentämisestä korruptoituneiden virkamiesten suojelemiseksi ja valtansa säilyttämiseksi, kun sen tukipohja on alkanut heiketä. Sukupuoleen perustuva väkivalta on vakava haaste.[61]
Helmikuun 15. 2025 murhattiin teloittamallaGqeberhassa avoimestihomoseksuaaliimaami Muhsin Hendricks. Hän suorittiislamin opinnotPakistanissa, jossa häntä pidettiinpaariana, koska siellä katsottiin, että islam kieltää samaa sukupuolta olevien suhteet. Hendricksin kannattajat ylistivät häntä maailman ensimmäisenä avoimesti homoseksuaalisena imaamina, joka mahdollisti heidän sovittavan yhteen seksuaalisuutensa islaminuskonsa kanssa. Etelä-Afrikan perustuslaissa hyväksyttiin vuonna 1996 valkoisten vähemmistöhallinnon päätyttyä ensimmäisenä maailmassa ihmisten syrjintä seksuaalisen suuntautumisen vuoksi.[62]
Apartheid-hallinnon aikana Etelä-Afrikan ulkopolitiikan keskeisin tavoite oli puolustaa ja suojella valkoisten ylivaltaa ylläpitävää poliittista järjestelmää. Tämän politiikan seurauksena maa joutui syrjään kansainvälisestä politiikasta ja päätyi lopulta niin sanottuun "eristyksen diplomatiaan". Etelä-Afrikka erotettiin rotusortopolitiikan takiaYhdistyneistä kansakunnista (YK) vuonna 1974. Vuoden 1994 vaalien jälkeen tilanne muuttui, maa hyväksyttiin YK:n jäseneksi ja se otti keskeisen roolin Afrikan politiikassa. Mandelan mukaan uuden ulkopolitiikan luominen oli avainasemassa uuden ja vauraan maan rakentamisessa.[33][63]
Etelä-Afrikan uusi ulkopolitiikka korostaa Afrikan mantereen merkitystä ja Etelä-Afrikan keskeisyyttä maanosan poliittisessa ja taloudellisessa tulevaisuudessa. Thabo Mbekin hallinto on toteuttanut tätä politiikkaa muun muassaSADC:n (engl.Southern African Development Community) kautta. Maa liittyi myös vuonna 1994Afrikan yhtenäisyysjärjestöön. Se on myös pyrkinyt aktiivisesti osallistumaan mantereen kriisien sovitteluun muun muassaBurundissa jaZairessa. Vaikka Etelä-Afrikka on pyrkinyt kansainvälisesti edistämään ihmisoikeuksia ja demokratiaa, se on joutunut kuitenkin reaalipoliittisista syistä tinkimään idealismistaan. Se ei esimerkiksi ole halunnut sekaantua Zairen ja Nigerian kriiseihin turvatakseen hyvät suhteensa näihin maihin ja on tunnustanut kommunistisen Kiinan Taiwanin sijaan taloudellisista syistä.[63] Etelä-Afrikkaa arvosteltiin haluttomuudesta puuttuaZimbabwen pahenevaan kriisiin ja ex-presidenttiRobert Mugaben hallintoon.[64]
Apartheidin jälkeen bantustanit liitettiin takaisin Etelä-Afrikkaan ja maa jaettiin yhdeksään uuteen provinssiin:Itä-Kap,Vapaavaltio,Gauteng,KwaZulu-Natal,Limpopo,Mpumalanga,Pohjois-Kap,Luoteismaakunta jaLänsi-Kap. Provinssit ovat kooltaan hyvin erilaisia: Pienin mutta tiheästi asuttu Gauteng on pinta-alaltaan vain noin 17 000 km² ja suurin, kuiva sekä harvaan asuttu Pohjois-Kapissa noin 362 000 km². Pinta-alaltaan kolmanneksi pienimmässä provinssissa KwaZulu-Natalissa asuu eniten ja Gautengissa toiseksi eniten ihmisiä. Provinssit eroavat myös kielellisesti. Itä-Kapin väestöstä noin 80 prosenttia puhuuxhosaa ja KwaZulussa yhtä suuri osuus puhuuzulua. Afrikaans on puhutuin kieliKapkaupungissa ja sen ympäristössä.[65]
Jokaisella provinssilla on oma aluehallinto, jossa lakiasäätävää valtaa käyttää parlamentti ja toimeenpanovalta on toimeenpanevalla neuvostolla ja provinssin päämiehellä. Provinssien parlamenttien koko vaihtelee 30:stä 50:een henkeen, ja jäsenet valitaan viisivuotiskausiksi. Provinssin päämiehen toimikaudet on rajattu kahteen. Päämies nimittää toimeenpanevan neuvoston jäsenet, jotka toimivat provinssin hallituksena.[65]
Etelä-Afrikan kansalliset puolustusvoimat (engl.South Africa National Defence Force, SANDF) koostuvat neljästä aselajista: maavoimista,ilmavoimista, merivoimista sekä lääkintäpalveluista. Puolustusvoimien päämaja sijaitseePretoriassa. Presidentti nimittää puolustusvoimien komentajan jostain neljästä aselajista, ja tämän esimiehenä toimii puolustusministeri.[66]
1990-luvun puolessa välissä maan armeija koostui 95 000:sta entisenEtelä-Afrikan puolustusvoimain (engl.South Africa Defence Force) jabantustanien puolustusvoimien sotilaasta ja 27 000:sta entisten vastarintaliikkeiden taistelijasta. Näiden joukkojen integroimisesta syntyivät maan uudet kansalliset puolustusvoimat.[66] Vuoteen 2001 mennessä puolustusvoimien uudelleenorganisointi oli saatu päätökseen, ja puolustusvoimiin jäi 87 000 virkaa.[67]
Etelä-Afrikan puolustusmenot lähes kymmenkertaistuivat vuosien 1975–1989 välisenä aikana noin 1 miljardista randista 9,4 miljardiin randiin. Dollareilla mitattuna ne pysyivät kuitenkin kutakuinkin vakiona. Puolustusmenot olivat 1980-luvulla keskimäärin 16,4 prosenttia valtion menoista. 1990-luvun puoleen väliin tultaessa puolustusmenot olivat laskeneet jo alle kolmeen prosernttiinbruttokansantuotteesta ja alle 10 prosenttiin valtion menoista.[68]
Tiedustelutietojen perusteella tiedetäänapartheid-hallinnon tehneen 1970-luvulla ydinaseyhteistyötäIsraelin kanssa. Yhdysvaltojen viranomaisten mukaan sen keskustiedustelupalvelullaCIA:lla on todisteet Israelin ja Etelä-Afrikan laajasta yhteistyöstä ohjus- ja rakettiteknologian alalla. CIA:n tietojen mukaan kesäkuussa vuonna 1980 Israel ja Etelä-Afrikka toteuttivat myös yhteisen ydinkokeen. Ennen koetta Etelä-Afrikassa oli vieraillut suuri joukko israelilaisia ydinfyysikoita, insinöörejä ja sotilasvirkailijoita. Sekä Israel että Etelä-Afrikka kielsivät väitteet.[69]
Vuonna 1975P. W. Botha allekirjoitti Israelin puolustusministerinShimon Peresin kanssa salaisen sotilasyhteistyösopimuksen. Israel vei Etelä-Afrikkaan aseita vuosien 1974–1993 välisenä aikana vuosittain 600 miljoonan dollarin arvosta, mikä teki Etelä-Afrikasta Israelin toiseksi tai kolmanneksi suurimman kauppakumppanin. Sasha Polakow-Suranskyn mukaan asekaupan kokonaisarvo ajanjakson aikana oli yli 10 miljardia dollaria. Etelä-Afrikka toimitti Israeliin 500 tonniauraania sen ydinaseohjelmaa varten ja vastavuoroisesti Israel myi Etelä-Afrikalle 30 grammaatritiumia neutronipommin rakentamiseksi. Syyskuussa 1979 maat suorittivat yhteistyössä ydinkokeen Etelä-Atlantilla.[70]
Etelä-Afrikka luopui myöhemmin ydinaseohjelmasta ja liittyi pienen ydinasevarastonsa tuhottuaanydinsulkusopimukseen vuonna 1991.
Vuonna 2012 Etelä-Afrikassa oli noin 12,4 miljoonaa opiskelijaa, 425 000 opettajaa ja 25 800 koulua. Neljä prosenttia opiskelijoista kävi yksityiskoulua. Valtion rahoittamissa kouluissa opettaja-oppilassuhde on noin 30,4 oppilasta opettajaa kohden.[71]
Etelä-Afrikan koulujärjestelmä (engl.National Qualifications Framework, NQF) koostuu kolmesta oppiasteesta: perusopetus ja -koulutus, jatko-opinnot ja -koulutus sekä korkein opetus ja koulutus. Kouluopetus kestää 13 vuotta 0-luokasta kolmanteentoista luokkaan, joista perusopetukseen kuuluvat luokat 0–9. Kaikki 7–15-vuotiaat ovatoppivelvollisia. Jatko-opetus ja -koulutus tapahtuu luokilla 10–12 ja sisältää myös ammatteihin ohjaavaa koulutusta, jota tarjoavat muun muassa tekniset oppilaitokset ja yksityiset koulut. Korkeimpaan opetukseen kuuluvat yliopisto-opinnot ja -jatko-opinnot aina tohtorintutkintoon asti. Etelä-Afrikassa on 23 valtion rahoittamaa korkeakoulua, joissa opiskeli vuonna 2010 noin 900 000 opiskelijaa. Eteläafrikkalaiset yliopistot saavat rahoitusta valtiolta, mutta ovat autonomisia.[71] Yliopistoista korkeatasoisimpiin kuuluvatKapkaupungin yliopisto,KwaZulu-Natalin yliopisto,Stellenboschin yliopisto jaWitwatersrandin yliopisto.
Koulutuksen osuus valtion menoista on lähellä 20 prosenttia. Mittavalla rahoituksella on pyritty korjaamaan 40 vuoden apartheid-hallinnon aiheuttamia vahinkoja. Apartheidin aikana Etelä-Afrikan koulujärjestelmä oli räikeän epäoikeudenmukainen. Valkoisen Etelä-Afrikan koulut olivat länsimaista tasoa, ja koulutus niissä oli ilmaista ja pakollista.Mustien kouluista 30 prosentissa ei ollut sähköä, 25 prosentista puuttui vesijohto ja vain puolessa oli viemäröinti. Kolmasosa mustien koulujen opettajista oli epäpäteviä. Mustille, intialaisille ja värillisille koulutus myös maksoi eikä ollut pakollista. Hallitus käytti mustien koulutukseen 1970-luvulla varoja henkeä kohden vain 10 prosenttia valkoisiin koululaisiin käytetyistä varoista.[72] Alkuasukasasian ministerinHendrik Verwoerdin mukaan afrikkalaisille tuli opettaa heidän omaa kulttuuriperinnettään, ja koulujärjestelmän "tulee valmentaa ja opettaa ihmisiä heidän elämänsä mahdollisuuksien mukaisesti". Hallitus sääteli bantukoulutuksen sisältöä, ja koulukirjat sisälsivät yleisesti sellaisia lauseita kuin "Kafferi on varastanut veitsen, tämä kafferi on laiska".[73]
Koulutuksen kannalta vaikeimmat ongelmat ovat keskittyneet köyhälle maaseudulle erityisesti Itä-Kapin ja KwaZulu-Natalin provinssien alueella. Vauraampien Gautengin ja Länsi-Kapin koulut ovat yleensä paremmin varusteltuja. Lukutaidottomia yli 15-vuotiaista on noin 18 prosenttia (noin 9 miljoonaa ihmistä). Valkoisista 58,5 prosenttia ja intialaisista 51 prosenttia etenee korkeakouluun, kun vastaava osuus värillisistä on 14,3 prosenttia ja mustasta väestöstä on 12 prosenttia.[71]
79,2 prosenttia eteläafrikkalaisista onmustia, jotka jakautuvat useisiin eri kansoihin ja heimoihin.Valkoiset, joita on 8,9 (n. 4,6 miljoonaa), ovat lähinnähollantilaisten,ranskalaisten,saksalaisten ja brittien siirtolaisten jälkeläisiä. Valkoisista puhuu äidinkielenäänafrikaansia yli 2,7 miljoonaa (n. 61 % valkoisista). Sekarotuisiin kuuluu 8,9 prosentin osuusvärillisiä, jotka ovat 1600–1800-luvuilla maahan tuotujen orjien, alkuperäistenxhosien ja hollantilaisten uudisasukkaiden jälkeläisiä. Aasialaiset polveutuvat pääasiassaintialaisista sokeriplantaaseille tuoduista työläisistä, ja heitä on 2,5 prosenttia lähinnä KwaZulu-Natalin provinssissa ja nykyisin entistä enemmän Pretoria-Johannesburgin alueella Gautengin provinsissa. Rotuluokkansa ilmoittamatta jättäneitä on 0,5 prosenttia.[74] Suurimmat mustat kansat ovatzulut (21 %),xhosat (17 %) jasothot (15 %).[75]
Vaikka rotuerottelun aika maassa päättyi 1990-luvun alkupuolella, se on jättänyt vahvan jäljen maan väestöön. Työn ja tulojen kuten myös väestön etninen rakenne ja asuinalueet noudattavat edelleen pitkälti apartheidin aikaisia rajoja.[76] Myöskään ihonvärien varallisuusero ei ole kadonnut: valkoisten varallisuus vastaa teollisuusmaiden huippua mutta mustien tuskin Afrikan keskiarvoa.[32]
Vaikka Etelä-Afrikka rajoittaa maahan otettavien siirtolaisten määrää turvatakseen omien, erityisesti vähemmän koulutettujen kansalaistensa työllistymisen, on siirtolaisuus maahan kasvanut tasaisesti. Vuonna 2003 maahan muutti 10 500 ihmistä, mikä merkitsi 39 prosentin kasvua edellisestä vuodesta. Suurimmat siirtolaisryhmät olivatnigerialaiset ja britit.[77]
Virallisen siirtolaisuuden lisäksi Etelä-Afrikassa arvioidaan olevan 2–8 miljoonaa laitonta siirtolaista. Laittoman siirtolaisuuden tärkeimpänä syynä on maan lähialueita nopeampi talouskasvu. Etelä-Afrikkaan saapuu laittomia siirtolaisia erityisestiMosambikista,Lesothosta,Angolasta jaZimbabwesta. Ilmiötä ovat voimistaneet myös Mosambikin ja Angolan sisällissodat, joiden seurauksena miljoonia ihmisiä on joutunut pakolaisiksi. Laiton siirtolaisuus on vaikeuttanut maan hallituksen pyrkimyksiä parantaa kansalaistensa elinoloja. Siirtolaiset ovat myös vaikeuttaneet maan aids-tilannetta ja lisänneet rikollisuutta.[78]
Monet eteläafrikkalaiset ovat myös päätyneet muuttamaan ulkomaille. Etelä-Afrikasta ei ole olemassa luotettavia tilastoja maahanmuutosta, mutta noin erään laskelman mukaan 800 000 valkoista neljästä miljoonasta on muuttanut pois Etelä-Afrikasta vuoden 1995 jälkeen. On arveltu, että lähtijöistä suurempi osa olisi brittejä, joista monilla on Ison-Britannian ja Etelä-Afrikan kaksoiskansalaisuus kuin afrikaanereita.[79] Myös mustat, värilliset ja intialaiset ovat halukkaita lähtemään. Kahdentoista vuoden aikana mustien yliopistotutkinnon suorittaneiden määrä on kasvanut 361 000:sta 1,4 miljoonaan vuodessa ja samalla maasta muuttohalukkaiden määrä on kaksinkertaistunut. Keskeisimpänä maastamuuton vaikuttimena erityisesti valkoisen väestön piirissä, joka edelleen omistaa valtaosan maan varallisuudesta, on rikollisuus.[80] Maastamuuton keskeinen vaikutin on myös Euroopan ja Pohjois-Amerikan koulutetulle työvoimalle tarjoama korkeampi tulotaso.[77] Suuria maastamuuttoaaltoja tapahtui myös vuosina 1977 ja 1986. Eniten ihmisiä on muuttanutIsoon-Britanniaan. Tämäaivovuodoksi kutsuttu trendi on koettu ongelmaksi, koska maasta on esimerkiksi muuttanut lähes 17 000 korkeasti koulutettua, joka on noin yksi prosenttia maan koko teknologiatyövoimasta.[77]
Valtaosa eteläafrikkalaisista on kristittyjä. Suurin kristillinen kirkko onSiionin kristityt (engl.Zion Christian Church), johon kuuluu 11,1 prosenttia väestöstä. Siionin kristillisyys on eteläafrikkalainen, erityisesti zulujen jaswazien suosima protestanttinen kristillinen kirkko, jonka juuret ovat lähetystyössä ja joka sai alkuvaiheessa paljon vaikutteita yhdysvaltalaiseltaChristian Catholic Apostolic Churchilta. Kirkolle tunnusomaisia piirteitä ovat ihmeparantuminen ja kielilläpuhumisen karismaattinen lahja.[74][82]
Helluntaiseurakuntiin kuuluu 8,2 prosenttia,katoliseen kirkkoon 7,1 jametodisteihin 6,8 prosenttia. Afrikaanerien pääuskonto onreformoitu kirkko. Niin sanottuihin afrikaanerikirkkoihin kuuluvatNederduitse Gereformeerde Kerk,Nederduitse Hervormde Kerk jaGereformeerde Kerk.[83]Anglikaaniseen kirkkoon kuuluu 3,8 prosentia ja muihin kristillisiin yhteisöihin 36 prosenttia väestöstä.Muslimeja on 1,5 prosenttia ja mihinkään järjestäytyneeseen uskontoon kuulumattomia 15,1 prosenttia.[74] Suurin osa näistä harjoittaa perinteisiä afrikkalaisia uskontoja, joille yhteinen piirre on esi-isien kunnioitus. Monet ihmiset myös yhdistävät kristillisiä ja perinteisten uskontojen perinteitä.[84]
Tärkeä eteläafrikkalaisen kristillisyyden piiristä noussut teologinen liike on maanvapautuksen teologian kaltainenmusta teologia. Se sai alkunsa 1970-luvun puolessa välissä vastauksena apartheidiin ja dialogista latinalaisamerikkalaisen esikuvansa kanssa. Kontekstuaalinen teologia korostaa raamatullista oikeudenmukaisuuden tematiikkaa ja sen tärkeimpiä edustajia ovat maan mustien ja värillisten kirkot. Liike oli erityisen voimakas apartheid-hallinnon aikana, mutta on vaikuttanut myös vuoden 1994 jälkeen.[85]
SACC:n tunnus.
Etelä-Afrikan perustuslaki takaauskonnonvapauden, ja oikeus toteutuu yleisesti myös käytännössä. Maassa ei ole virallista valtionuskontoa, vaikka kristityt ovat maan suurin uskonnollinen ryhmä. Keskeisissä asemissa hallinnossa olevat ihmiset kuuluvat useisiin eri uskontoihin, kuten kristinuskoon, islamiin ja juutalaisuuteen. Uskontojen väliset suhteet maassa ovat myös yleisesti hyvät, ja maassa on virallisia ja epävirallisiaekumeenisia yhteyksiä eri kirkkokuntien välillä. Suurin ekumeeninen järjestö onEtelä-Afrikan kirkkojen neuvosto (engl.South African Council of Churches, SACC), johon kuuluvat muun muassa metodistit, anglikaanit sekä eri luterilaiset ja presbyteerikirkot.[84]
Vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan Etelä-Afrikassa äidinkielenä puhuttujen kielten osuudet väestöstä[74]
kieli
osuus väestöstä
zulu
23,8 %
xhosa
17,6 %
afrikaans
13,3 %
pohjoissotho
9,4 %
englanti
8,2 %
tswana
8,2 %
sesotho
7,9 %
tsonga
4,4 %
muut kielet
7,2 %
Englanti on maan tärkein kaupan, tieteen, teknologian ja korkeakoulutuksen kieli ja myös eri kieliryhmien ylittävän kommunikaation pääkieli, koska sitä pidetään yleisesti "värittömänä" ja neutraalinalingua francana.[86] Arvioiden mukaan 45 prosenttia maan väestöstä osaa puhua englantia.[87]
Maan viralliset kielet ovat vaikuttaneet toisiinsa merkittävästi ja esimerkiksi Etelä-Afrikassa puhuttu englanti sisältää paljon sanoja ja sanontoja afrikaansista, zulusta, namasta ja muista afrikkalaisista kielistä. Afrikkalaisia kieliä puhuvat ihmiset myös käyttävät puheessaan lukuisia englannin ja afrikaansin sanoja, kuten seuraavaSowetosta tallennettu zulunkielinen näyte osoittaa (afrikaansperäiset sanat lihavoitu, englanninkieliset kursiivilla):[87]
»I-Chiefs isidle nge-referee'soptional time,otherwise ngabe ihambesleg.Maarwhy bengastopithis system ye-injury time?»
Afrikaans onhollannista kehittynyt kieli, jota joskus nimitetään myösdie Taaliksi (suom.Kieli).[88] Afrikaansia kutsuttiin alun perin Kapmaan hollanniksi, muttaafrikaanerinationalismin vallattua alaa se julistettiin vuonna 1925 englannin rinnalle maan viralliseksi kieleksi. Apartheid-hallinnon aikana hallitus pyrki aktiivisesti lisäämään sen käyttöä maassa, ja sen käyttöönotto koulujen toisena opetuskielenä sytytti vuonna 1976Soweton mellakat. Afrikaansia puhuvat lähinnä afrikaanerit, värilliset ja osa mustasta väestöstä. Valtaosa kieltä äidinkielenään puhuvista ei ole enää eurooppalaistaustaisia.[87]
Etelä-Afrikan kielialueet. Alueet, joilla kieltä puhuu vähemmistö, on merkitty vaaleammalla värillä.
Maan parlamentissa saa käyttää haluamaansa maan 11 virallisesta kielestä, ja siellä on tulkkipalvelu. Tosin osa virallisista kielistä on ainakin osittain keskenään ymmärrettäviä. Useissa yhteyksissä valtiovalta noudattaa kuuden kielen politiikkaa, jolloin keskenään ymmärrettäviksi katsottavat xhosa, zulu, swati ja ndebele yhdistetäännguni-ryhmään, tswana sekä sestotho ja pohjoissotho taassotho-ryhmään. Tämän mukaisesti valtion viralliset asiakirjat edellytetään käännettäviksi englanniksi, afrikaansiksi, tsongaksi, vendaksi sekä yhdelle sotho-ryhmään ja yhdelle nguni-ryhmään kuuluvalle kielelle.[89]
Aids-lääkitystä vaatineita mielenosoittajia Kapkaupungissa vuonna 2003.
Etelä-Afrikan terveydenhuoltojärjestelmä koostuu suuresta julkisesta ja pienemmästä, mutta nopeasti kasvavasta yksityisestä sektorista. Valtio tarjoaa ilmaiseksi perusterveydenhuoltoa, jolla on kuitenkin liian vähän resursseja ja työvoimaa. Yksityiset terveyspalveluja tuottavat yritykset palvelevat lähinnä maan keski- ja yläluokkaa, joista suurella osalla on yksityisiä terveysvakuutuksia (18 % väestöstä), sekä ulkomaalaisia, jotka hakevat huippuluokan palveluja kohtuullisella hinnalla. Suurin osa maan terveydenhuollon ammattilaisista (73 %) työskentelee yksityisellä sektorilla. Valtion osuus kaikista terveydenhuoltomenoista vuonna 2011 oli 49 prosenttia, jolla tuotettiin palvelut noin 85 prosentille:lle väestöstä.[90]
Ennen vuotta 1994 maan terveydenhuoltojärjestelmässä vallitsi rotuerottelu, ja eri roturyhmillä oli kullakin omat sairaalat. Suurin osa sairaaloista sijaitsi valkoisten alueilla, eikä hallitus todellisuudessa pyrkinyt tarjoamaan terveydenhuoltopalveluita väestön enemmistölle. 2000-luvulla terveydenhuoltojärjestelmää on uudistettu niin, että se olisi tasa-arvoisempi ja palvelisi apua tarvitsevia.[90]
Vuoden 1994 jälkeisten poliittisten päätösten ansiosta Etelä-Afrikan lapsikuolleisuus on puolittunut. Rokotusohjelmien ja terveydenhuollon osuus valtion budjetista on noussut 45 prosenttiin ja esimerkiksi jo 85 prosenttia lapsista rokotetaanpoliota jatuhkarokkoa vastaan.[76] Peruspalveluja on 2000-vuosikymmenellä kohennettu rakentamalla vesijohtoverkostoa ja tuomalla sähkö yhä useampaan talouteen. Puhtaasta vedestä ja viemäröinnistä on pulaa erityisesti köyhillä asuinalueilla, mutta tilannetta pyritään parantamaan. Ahkera vesirakentaminen on tuonut alle kymmenessä vuodessa yli 10 miljoonalle ihmiselle puhdasta vettä. Myös käymälöitä on yhä useamman kotitalouden käytössä.[91]
Maan terveydenhuoltojärjestelmää rasittavatAIDS ja muut köyhyyteen liittyvät sairaudet, kutentuberkuloosi jakolera, ja ne vaikeuttavat väestön terveyden yleistilan parantamista. Ylivoimaisesti suurin terveydellinen ongelma on AIDS, johon arvioidaan kuuden miljoonan eteläafrikkalaisen kuolevan seuraavan kymmenen vuoden aikanamilloin?. Terveysministeriön tutkimuksen mukaan noin 5,4 miljoonaa eteläafrikkalaista olihiv-positiivisia vuonna 2011. Tämä vastaa yli 10 prosenttia väestöstä ja noin viidesosaa hedelmällisessä iässä olevista naisista. Hallitus ja lukuisat järjestöt ovat pyrkineet parantamaan tilannetta tiedottamalla ja tarjoamalla AIDSin uhreille terveys- ja sosiaalipalveluja sekä taloudellista apua. AIDS-epidemia on myös pahentanut maan tuberkuloositilannetta, koska hiv-positiiviset ovat muuta väestöä herkempiä tuberkuloositartunnalle.[90]
Etelä-Afrikan hivin hoito-ohjelma on saanut osakseen paljon arvostelua, sillä siellä on suurin hiv-tartuntojen määrä koko maailmassa. Maan hallitus suhtautui aluksi kielteisestiantiretroviraalilääkityksen antamiseen hiv-positiivisille ihmisille, ja siellä turvauduttiin yrttihoitoihin. Lääkehoito aloitettiin vasta vuonna 2004 kansalaisjärjestöjen painostuksesta. Vielä vuoden 2004 jälkeenkin lääkityksen käyttöönotto on ollut hidasta, ja vain 33 prosenttia viruksen kantajista sai lääkitystä vuonna 2006. Erityisen arvostelun kohteeksi on joutunut maan entinen presidenttiThabo Mbeki, jonka on katsottu pitävän AIDSin syynä pikemmin köyhyyttä kuin hi-virusta ja joka on keskustellut useiden hivin ja AIDSin yhteyden kieltävien toisinajattelijoiden kanssa.[92][93]
Etelä-Afrikalla on maailman suurin ARV-ohjelma. Vuonna 2011 ARV-lääkitystä sai 1,7 miljoonaa eteläafrikkalaista.[90]
Etelä-Afrikassa onvasemmanpuoleinen liikenne. Maan liikenneinfrastruktuuri on korkeatasoinen, ja monet eteläisen Afrikan maat käyttävät sitä hyödyksi ulkomaankaupassaan. Julkisella kuljetusyhtiölläTransnet Limitedillä on keskeinen asema maan kuljetusmarkkinoilla. Se käsittelee vuosittain 180 miljoonaa tonnia juna- ja 2,1 miljoonaa tonnia maantierahtia.[94]
Pikkubussitaksit ovat tärkeä joukkoliikenteen muoto. Maan yli 127 000 pikkubussitaksia toteuttavat 65 prosenttia kaupunkien sisäisestä matkustajaliikenteestä ja merkittävän osan myös maaseudulla ja kaupunkien välisistä matkoista.[94] Maassa on yhteensä 20 638 kmrautateitä, joista leveäraiteista (1,067 metrin raideleveys) on 20 324 ja kapearaiteista (0,61 m) 341 km. Rautateistä suuri osa on sähköistetty.[95] Johannesburgin lentokenttä on koko eteläisen Afrikan lentoliikenteen keskus.South African Airways on koko Afrikan suurin lentoyhtiö. Sillä on 503 eri lentokohdetta.[96]
Nopeaa kaupungistumista on pidetty yhtenä Etelä-Afrikan rikollisuusongelman syynä.
Rikollisuus alkoi lisääntyä Etelä-Afrikassa 1980-luvun puolessa välissä, ja kasvu voimistui 1990-luvun alkupuolella. Erityisen paljon maassa on lisääntynyt väkivaltarikollisuus. Rikollisuus ei kosketa kaikkia eteläafrikkalaisia samalla tavoin. Suurin riski joutua väkivaltarikollisuuden uhriksi on nuorilla ja köyhillätownshipien asukkailla. Virallisten tilastojen mukaan maassa tapahtuu noin 50 murhaa päivässä. Vuonna 2008 raportoitiin 18 000 murhaa.[97] Toisaalta omaisuusrikoksien uhreista suurempi osa on keski-ikäisiä, varakkaita esikaupunkien asukkaita.[98]YK:n tekemän vertailun perusteella Etelä-Afrikassa on väkilukuun suhteutettuna enitenraiskauksia ja tuliaseella tehtyjätappoja.[99]
Maaseudulla yleinen väkivaltarikollisuuden muoto on maatilahyökkäykset, joiden määrä kasvoi vuosina 1991–2001 mutta on sittemmin tasaantunut tai kääntynyt laskuun. Valkoisiin maatilallisiin kohdistuneilla hyökkäyksillä on esitetty olevan ainakin osittain rasistiset motiivit.[100] Etelä-Afrikan oikeusministeriön vuonna 2003 asettaman komitean tutkimuksen mukaan suurimmalla osalla tapauksista ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia poliittisia vaikuttimia, eikä taustalta myöskään ollut löydettävissä minkäänlaista organisoitunutta rikollisuutta, joitain maanvaltaustapauksia lukuun ottamatta.[101] Hyökkäyksissä on kuollut vuoteen 2010 mennessä arviolta 2 500–3 000 henkeä.[97][102]
Maailman kaikista maista Etelä-Afrikassa tehdään eniten raiskauksia henkeä kohti[103]. Yksi neljästä eteläafrikkalaisesta miehestä tunnustaa olevansa raiskaaja. Koululaisten keskuudessa tehdyssä kyselytutkimuksessa neljännes pojista mainitsi joukkoraiskausten olevan mukavaa.[104]CIET African kyselyssä vuonna 1999 kolmannes vastanneista naisista kertoi joutuneensa viimeisen vuoden aikana raiskatuksi.[104] Etelä-Afrikassa on uskomus, että raiskaus on miehinen teko.[105]
Etelä-Afrikan laajalle väkivaltarikollisuudelle on esitetty monia eri selityksiä. Laajan poliittisen muutoksen on monissa maissa nähty lisäävän rikollisuutta. Demokratisointiprosessin aikana maan sosiaalisen kontrollin välineet muuttuivat, ja samalla uusia tilaisuuksia rikolliselle toiminnalle avautui. Etelä-Afrikassa myös oikeuslaitoksen organisointi uudelleen heikensi tilapäisesti sen toimintamahdollisuuksia.
Selityksiä väkivaltarikollisuudelle on etsitty myös maan väkivaltaisesta poliittisesta historiasta. Eteläafrikkalaiset perheet altistuivat vuosikymmeniä "institutionaaliselle väkivallalle" apartheid-hallinnon pakkosiirtojen ja siirtotyöläispolitiikan vuoksi, mikä johti perhesiteiden heikentymiseen. EteläafrikkalaisenThe Nedcor Projectin selvitysCrime, Violence and Investment katsoo, että vuosia jatkunut poliittinen väkivalta ja ihmisten altistuminen väkivallalle kotonaan ja naapurustossaan on luonut maahan "väkivallan kulttuurin", jossa eteläafrikkalaiset helposti turvautuvat väkivaltaan konfliktitilanteissa. Etelä-Afrikassa on myös paljon tuliaseita, joita salakuljetetaan maahan lähialueilta, joissa aseista on ylitarjontaa. Muita rikollisuutta lisääviä tekijöitä ovat muun muassa maan nuori väestö ja nopea kaupungistuminen.[98]
Johannesburg; kaupunki syntyi kultakaivosten ympärille ja se on nykyään Etelä-Afrikan taloudellinen keskus.
Etelä-Afrikka on kokoAfrikan ylivoimaisesti kehittynein talous, joka on myös erityisesti vuoden 1994 jälkeen kasvanut nopeasti. Maan tärkein teollisuuden ala on kaivosteollisuus ja muita keskeisiä ovat tehdas-, kaasu- ja öljy- ja kemianteollisuus sekä maatalous ja turismi. Viime vuosina maan tekstiiliteollisuus sekä pankki- ja finanssiala ovat kasvaneet nopeasti. Teollisuus on keskittynyt erityisestiGautengin alueelle, jossa sijaitsee pääosa maan kaivoksista. Maalla on vahva finanssi- ja teollinen infrastruktuuri, jolla on merkittävä kasvupotentiaali. Apartheidin aikana maahan syntyi vaikea sosioekonominen epätasa-arvo, joka edelleen ilmenee muun muassa korkeana työttömyytenä, laajana köyhyytenä ja rikollisuutena. Työttömyys on luonut maahan mittavan harmaan talouden, joka on haaste maan taloudelliselle kehitykselle.[106]
Vaikka Etelä-Afrikan talous on monilta osin pitkälle kehittynyt, apartheidin aikainen eristyneisyys on jättänyt siihen merkittäviä jälkiä.[107] Mandelan presidenttikaudella maan hallitus paneutui Etelä-Afrikan talouden avaamiseen. ANC loi uuden talouspoliittisen ohjelman GEAR:in (engl.Growth, Employment and Redistribution), joka perustui markkinalähtöiseen talouspolitiikkaan.[107] Vuoden 1994 jälkeen Etelä-Afrikka on pyrkinyt tekemään itsensä houkuttelevaksi ulkomaisille investoinneille ja se tarjoaa insentiivejä sekä ulko- että kotimaisille investoinneille kaikille teollisuuden aloille.[106] Maan talous on suuressa muutoksessa, jossa yritykset ovat integroitumassa kansainväliseen talouteen ja ulkomaiset investoinnit ovat lisääntyneet merkittävästi.[107]
Etelä-Afrikan randi (ZAR) on viimeisen kymmenen vuoden aikanamilloin? menettänyt lähes puolet arvostaan suuriin valuuttoihin verrattuna, vaikka rahan arvoa pyrittiin ylläpitämään korkeilla koroilla jainflaatio hidastui tuona aikana. Valuutan arvon heikkenemisen syyksi on epäilty kansainvälisten valuuttakeinottelijoiden toimintaa, ja joidenkin markkina-analyytikkojen mukaankenen mukaan? valuutta on 15–20 prosenttia aliarvostettu. Alhainen randin arvo on auttanut maan turismi- ja kaivosteollisuutta. Vuonna 2005 luottoluokituslaitosMoody's Investors Service nosti maan luokituksen Baa1:ksi viitaten maan valuuttavarannon paranemiseen ja nopeaan talouskasvuun.[108] Vuonna 2014 yhdelläeurolla sai 14 randia ja Yhdysvaltain dollarilla noin 10.[109]
Etelä-Afrikan työttömyysprosentti vuonna 2013 on noin 25.[41] Sosiaali- ja työttömyysturva ovat lähes olemattomia.[76]
Maatalouden osuus maanBKT:stä on neljä prosenttia. Tärkein maatalouden alue on karjankasvatus, ja vain 13 prosenttia maan pinta-alasta on viljelykäytössä. Tärkeimmät viljelykasvit ovatmaissi,vehnä,kaura,sokeriruoko jaauringonkukka. Maan hallitus pyrkii kehittämään pienviljelyä luodakseen työpaikkoja. Tärkeimmät maatalouden vientituotteet ovat sitrushedelmät, viini ja kukat.[106] Apartheidin aikana mustien maaomistus oli rajattu vain 13 prosenttiin maan pinta-alasta. Maassa on aloitettu mittavanmaareformin toteuttaminen, koska suurin osa viljelymaasta on edelleen valkoisten omistuksessa. Valkoisten omistamien maatilojen keskikoko on 1 300 hehtaaria, kun mustien maatilojen on vain 5,2.[110] Tähän asti reformia on toteutettu vain halukkaiden myyjien ja ostajien avulla, mutta viranomaiset ovat ilmoittaneet, että myös laajat pakkolunastukset ovat mahdollisia. Maareformin tavoitteena on siirtää 3 prosenttia viljelymaasta mustille eteläafrikkalaisille vuoteen 2014 mennessä.[6]
Talouspakotteiden päätyttyä eteläafrikkalaisen viinin vienti lähti kasvuun, ja vuonna 2000 maasta vietiin jo 139 miljoonaa litraa viiniä. Suosituimmat valkoviinirypäleet ovatchenin blanc,colombard jachardonnay ja punaviinirypäleetcabernet sauvignon,pinotage jashiraz.Punaviinin osuus on kasvussa,valkoviini muodosti aiemmin 85 prosenttia, vuonna 2000 2/3 tuotannosta.[111] Vuonna 2005 valkoisen osuus oli enää 55 prosenttia.[112]
Etelä-Afrikka panostaa runsaasti tieto- ja viestintäteknologiaan. Suuressa maassa etäisyydet ovat pitkiä. Marginalisoituneilla alueilla internet ja matkapuhelin ovat tärkeitä kaupankäynnin välineitä.
Vuonna 2010 matkapuhelinta käytti 76 prosenttia väestöstä eli noin 28 miljoonaa henkeä. Internetin käyttäjiä arvioitiin vuoden 2011 lopussa olevan 8,5 miljoonaa, ja kymmenen miljoonan rajan ennustettiin rikkoutuvan vuoden 2012 kuluessa. Valtion tavoitteena on saada laajakaistayhteys koko maahan vuoteen 2020 mennessä.[113]
Etelä-Afrikan tavoitteena on edistää kehitystä tieto- ja viestintäteknologian avulla, koska sen nähdään myös parantavan tasa-arvoa. Syrjäseudun ihmiset pääsevät käsiksi samaan tietoon kuin kaupunkilaiset. Viestintäteknologia edistää myös kaupankäyntiä ja voi siten luoda myös uusia työpaikkoja. Samalla mielipiteenvapaus kasvaa, ihmiset pääsevät julkaisemaan verkossa omia ajatuksiaan ja pääsevät käsiksi monipuoliseen materiaaliin.[114]
Etelä-Afrikan kulttuuri kuvastaa maan monietnistä ja -kulttuurillista luonnetta. Maan nopea kaupungistuminen ja pyrkimys perinteisten kulttuurien hävittämiseenapartheidin aikana on johtanut siihen, että perinteiset elämänmuodot ovat katoamassa, vaikka mustien perinteiset kulttuurit vielä ovatkin vahvoja maaseudulla. Afrikaanerien kulttuuri kehittyi 1800-luvun aikana omaehtoisessa eristyksessä aikakauden liberaaleista ja demokraattisista aatesuuntauksista. Maaseudulla afrikaanerien elämänmuoto usein keskittyy edelleen konservatiivistenreformoitujen kirkkojen ympärille. Afrikaanerien jälkeen valtaosa maan valkoisesta väestöstä on brittiläistä alkuperää. Britit asuvat pääosin kaupungeissa ja hallitsevat edelleen maan liike-elämää.[115]
Vuoden 1994 jälkeen syntyneessä uudessa Etelä-Afrikassa on edelleen käynnissä uuden kansallisen luonteen ja kulttuurin luominen.[115]
Etelä-Afrikan musiikkiperinteessä yhdistyvät maan kotoperäiset ainekset ja ulkopuolelta tulleet vaikutteet. 1800-luvun lähetystyön ja yhdysvaltalaistennegrospirituaalien vaikutuksesta maahan syntyi myös omagospel-perinne, joka on edelleen elinvoimainen ja on yksi maan suosituimmista musiikkimuodoista. Hengellisen musiikin kuoroperinteeseen sekoittui myös afrikkalaisia vaikutteita. Tämänisicathamiyaksi kutsutun tyylin tunnetuin edustaja on länsimaissakin tunnettuLadysmith Black Mambazo.[116]
1900-luvun alkupuolella mustien eteläafrikkalaisten kaupungistuminen kaivoskeskuksiinWitwatersrandiin synnytti uudenlaisia musiikkimuotoja, kutenmarabi jambaqanga, jonka vaikutus näkyy edelleen maan jazz-musiikissa. Mbaqangan ydinaluetta oli erityisestiSophiatownin township Johannesburgissa.[116]
Senzeni na Senzeni na senzeni na x 3 Senzeni na kulomhlaba? Amabhulu azizinja. x 4 Kuyisono ‘kubamnyama. x 3 Kuyisono kulelizwe.
Mitä olemme tehneet, mitä olemme tehneet? x 3 Mitä olemme tehneet tässä maassa? Buurit ovat koiria. x 4 On synti olla musta. x 3 Se on synti tässä maassa.
1950-luvun puolessavälissä edistykselliset jazzmuusikot Sophiatownissa olivat perustaneetSophiatown Modern Jazz Clubin, joka teki tunnetuksi uuden polven jazzia, kutenCharlie Parkeria jaDizzy Gillespietä. Kerhon piiristä syntyi myös maan ensimmäinenbebop-yhtyeJazz Epistles, jonka jäseniin kuului muun muassaHugh Masekela. Omintakeisella jazztyylillään kansainvälisen uran loi myösAbdullah Ibrahim (alun perin Dollar Brand), joka yhdistiDuke Ellingtonin rikkaan orkestroinnin 1960-luvun avantgardejazz-suuntauksiin.[116]
Apartheidin vastaisen kamppailun aikana musiikki nousi yhdeksi keskeiseksi elementiksi mustien liittyessä yhteen vastustamaan maan epäoikeudenmukaisena pitämäänsä hallintoa. Musiikin merkitys apartheidin vastaiselle liikkeelle oli niin suuri, että eteläafrikkalainen jazzmuusikkoAbdullah Ibrahim on kutsunut maan vallankumousta ainoaksi, "joka toteutettiin neliäänisellä harmonialla".[117] Tunnetuimpia liikkeen lauluista on eteläafrikkalaisen muusikonVusi Mahlaselan YhdysvaltainkansalaisoikeusliikkeenWe Shall Overcome-lauluun vertaamaSenzeni Na (suom.Mitä olemme tehneet).[118]
1960-luvulla maahan alkoi syntyä myös valkoisten muusikoiden rock- ja pop-yhtyeitä, jotka esiintyivät rotuerotellun maan valkoiselle yleisölle. Maan konservatiiviset piirit protestoivat voimakkaasti uutta musiikinmuotoa vastaan. 1970-luvun lopulla Etelä-Afrikkaan saapui Britanniassa syntynytpunk-liike, josta tuli suosittu erityisesti Johannesburgin köyhissä valkoisten asuttamissa esikaupungeissa. Liikkeen piirissä syntyneet yhtyeet arvostelivat musiikkialan kaupallisuutta ja maan valkoista sortohallintoa. Etelä-Afrikanvaihtoehtorock syntyi 1980-luvun puoleenväliin mennessä. Sen yhteyteen muotoutui "vaihtoehtoafrikaaneri"-liike, joka vastusti hallituksen yhteiskunnallista sortoa.[116]
Mustien townshipeissa syntyivät 1980- ja 1990-luvun aikana uudet musiikinlajitbubblegum jakwaito, jotka ottivat vaikutteita yhdysvaltalaisestadisko- ja tanssimusiikista. Kwaito on nykyisin maan kaupallisesti merkittävin musiikkityyli, jossa rytmi on voimakkaasti korostunut ja jossa on piirteitähip-hop- ja rapmusiikista.[116] Vuonna 2007 perustettiin myös hiphop- ja ravemusiikkia yhdistelevä,zef-musiikiksi itsensä luokittelevaDie Antwoord -niminen ryhmä.
Olive SchreinerJohn M. Coetzee Varsovassa, Puolassa (7. kesäkuuta 2006)
Ensimmäisiä eteläafrikkalaisia kaunokirjallisia teoksia kirjoittivat maahan tulleet valkoiset siirtolaiset, joiden suhtautuminen maan alkuperäisväestöön oli usein asenteellista. Tunnetuin tämän aikakauden kirjailija onH. Rider Haggard, jonka seikkailuteokset, kutenKuningas Salomon kaivokset jaAllan Quartermain, olivat aikansa myyntimenestyksiä. Eteläafrikkalaisen kirjallisuuden perusteoksena pidetään useinOlive Schreinerin teostaThe Story of an African Farm, joka käsitteli monia aikakautensa yhteiskunnan piirteitä ja jossa on havaittavissa jo siirtomaaideologiaa vastustaneita ajatuksia.[119]
Musta eteläafrikkalainen kirjallisuus syntyi 1900-luvun alkupuolella. Ensimmäiset mustat kirjailijat olivat lähetyskoulujen kouluttamia ja pyrkivät palauttamaan maan mustan väestön omanarvontunnon palaamalla sankarilliseen afrikkalaiseen historiaan. 1940-luvulla musta eteläafrikkalainen kirjallisuus puhkesi kukkaan.Peter AbrahamsinMine Boy (1946) kuvasi maalta kaupunkiin muuttaneiden mustien huonoja oloja. Vuonna 1948Alan Paton julkaisi teoksensaItke, rakastettu maa (engl.Cry, The Beloved Country), joka nosti mustien aseman maassa koko maailman tietoisuuteen. Kirjasta tuli kansainvälinen myyntimenestys. Teos käsittelee korruption ja anteeksiantamuksen teemoja, ja siitä välittyy Patonin syvä kristillinen vakaumus.[119]
Vuonna 1991Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanutNadine Gordimer julkaisi ensimmäiset novellinsa 1950-luvun alkupuolella. Gordimerin kaunokirjallisissa teoksissa on havaittavissa kirjailijan kehitys liberaalista valkoisesta kohti radikaalimpaa ajattelua ja pyrkimystä antaa maan mustien vapaustaistelulle ääni. 1960-luvulla myös afrikaanerikirjallisuuden piiristä nousi lukuisia uusia kirjailijoita, joiden teokset käsittelivät usein poliittisia aiheita. Sekä englanniksi että afrikaansiksi kirjoittaneenAndré Brinkin vuonna 1973 julkaistusta kirjastaKennis van die Aand tuli ensimmäinen afrikaansiksi kirjoitettu Etelä-Afrikassa kielletty kirja poliittisen ja seksuaalisen sisältönsä vuoksi.[120]
1970-luvulla maan musta kirjallisuus nousi uuteen kukoistukseenmusta tietoisuus -liikkeen vanavedessä. Musta tietoisuus korosti mustien kulttuurin merkitystä ja rotusolidaarisuutta. Kirjallisuudesta tuli tärkeä kanava uusien poliittisten ajatusten edistämisessä.J. M. Coetzee, eräs Etelä-Afrikan palkituimmista kirjailijoista, julkaisi ensimmäiset teoksensa 1970-luvulla. Hän on ensimmäinen kirjailija, joka on saanut Booker-palkinnon kahteen kertaan: teoksistaanThe Life and Times of Michael K (1983) jaDisgrace (1999).Disgracen kuvaus apartheidin jälkeisestä eteläafrikkalaisesta todellisuudesta, jossa menneisyyden haavat eivät ole parantuneet aiheutti maassa suuren kohun. Coetzee palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2003.[119]
Etelä-Afrikassa on 22 päivittäistä ja 25 viikoittaista sanomalehteä (2013), joista valtaosa on englanniksi. Suurten kaupunkien sanomalehtien levikki on noin 14,5 miljoonaa ja pienempien paikallislehtien 5,5. Maassa on myös useita uutisverkkosivustoja.Toimittajat ilman rajoja -järjestö arvioi vuonna 2013 maan lehdistön maailman 52:nneksi vapaimmaksi 179 maasta.[121]
Televisiolähetykset alkoivat Etelä-Afrikassa vasta vuonna 1975, joten se oli viimeisiä Afrikan maita ilman säännöllistä televisiotarjontaa. Syynä tähän oli maan hallituksen vastustus: hallitus pelkäsi television heikentävän sen otetta maan viestimistä. Etelä-Afrikan televisiolähetykset on alusta asti lähetetty värillisinä ja käyttäenPAL-standardia. Etelä-Afrikan julkisen palvelun televisioyhtiölläSABC:llä oli monopoli televisiolähetyksissä vuoteen 1986 asti, jolloin tilausperiaatteella toiminutMNet-kanava perustettiin. Vuoden 1994 jälkeen niin SABC kuin yksityiset toimijat ovat perustaneet maahan lukuisia uusia kanavia. Sekä SABC että MNet lähettävät ohjelmaa Afrikan laajuisesti.[122]
Etelä-Afrikan suosituimmat urheilulajit ovatrugby,kriketti jajalkapallo.[123] Apartheidin aikana kaikki maan urheiluelämä oli täysin rotueroteltua, ja tämän vuoksi muun muassa maailmanluokan kriketinpelaajaBasil D’Oliveira joutui muuttamaan 1960-luvulla Englantiin, jonka maajoukkueessa hän loi uran. Vuonna 1968 Englannin maajoukkueen tullessa maaotteluun Etelä-Afrikkaan maan hallitus esti D’Oliveiran pääsyn maahan.[124]
Etelä-Afrikka on isännöinytFormula 1 -kilpailuja kaikkiaan 20 kertaa vuosina 1967–1993. Kilpailu on kulkenut nimelläEtelä-Afrikan Grand Prix. Etelä-Afrikan viimeisen Formula 1 -kilpailun voittiAlain Prost.[125]
Etelä-Afrikan kansallisen jalkapallon mestaruussarjan menestyneimpiä ja tunnetuimpia joukkueita onSowetosta kotoisin olevat vuonna 1970 perustettuKaizer Chiefs ja 1937 perustettuOrlando Pirates. Kansallinen jalkapallon mestaruussarja on sponsorirahalla mitattuna maailman seitsemänneksi suurin mestaruussarja.[127] Paikallisen jalkapallokulttuurin erikoispiirre onvuvuzela: muovinen, noin metrin pituinen ja värikäs puhallinsoitin.[128]
Etelä-Afrikan jalkapallomaajoukkue eliBafana Bafana (suom."Pojat")[129] on apartheidin jälleen toiminut 1990-luvun alusta. Vuonna 1996 se voitti omalla maallaan pelatut Afrikan-mestaruuskilpailut ja osallistui maailmanmestaruuskilpailuihin vuosina 1998 sekä 2002. Molemmilla kerroilla se jäi 1. kierrokselle.[130] Vuonna2010 Etelä-Afrikka toimi maailmanmestaruuskilpailujen isäntäjoukkueena.[131] Turnausta varten rakennettiin viisi uuttastadionia, joista kolme on ottelustadioneja ja kaksi harjoituskenttiä.[132] Viidelle muille jo valmiina oleville stadionille tehtiin kunnostustöitä[132].
Eteläafrikkalainen keittiö ilmentää maan monikulttuurista taustaa. Hollantilaisten siirtolaisten maatilojen työvoimaksi tuomatmalaijiorjat toivat maahan myös oman ruokaperinteensä samoin kuin uskonnollista vainoa Ranskasta paenneet hugenotit, jotka perustivat maahan ensimmäiset viinitilat jo 1600-luvulla. Myöhemmin 1800-luvun aikana erityisesti Natalin sokeriplantaaseille tuodut intialaiset rikastuttivat maan ruokakulttuuria omalla perinnöllään, kuten myös kullan perässä maahan muuttaneet britit ja saksalaiset.[133]
↑Marianna Pietilä & Taru Väyrynen: Mitä tilastot kertovat Etelä-Afrikasta. Ritva Kivikkokangas-Sandgren & Suvi Jääskeläinen (toim.): Kaupunki apartheidin jälkeen Etelä-Afrikassa, Helsingin yliopiston maantieteen laitoksen tutkimusraportteja 44, 2008, s. 119. Helsinki. ISSN 0786-2172Tutkimusraportin verkkoversio. (PDF) Viitattu 5.8.2012.
↑Azania. The American Heritage Dictionary of the English Language, Fourth Edition. 2003. Houghton Mifflin Company 15 Aug. 2007
↑Gary Baines: The rainbow nation? Identity and nation building in post-apartheid South-Africa. Mots Pluriels, 1998, nro no 7. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
↑South Africa's geography 2002. International Marketing Council of South Africa. Viitattu 16.4.2014. (englanniksi)
↑Wallace G. Mills: The Great Trek Saint Mary's University. ”"Another estimate is that over 15,000 people in total left in that period; however, this includes non-whites who made up at least half of the total. Thus, a total 7–8,000 Afrikaners is probably about right."” Viitattu 5.4.2007. (englanniksi)
↑The Great Trek Online Travel Guides. Viitattu 5.4.2007. (englanniksi)
↑Kaikkonen, Olli, Rytkönen, Seppo & Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 236. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4
↑Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa – The Rise and Fall of Apartheid, s. 21. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7
↑abKaikkonen, Olli, Rytkönen, Seppo & Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 233–234. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4
↑Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid, s. 41-45. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7
↑Martin Meredith: The Faith of Africa: A History of Fifty Years of Independendence, s. 436–437. Public Affairs. ISBN 978-1-58648-398-2
↑Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa – The Rise and Fall of Apartheid, s. 109. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7
↑Frene Noshir Ginwala South African History Online. Viitattu 7.6.2008. (englanniksi)
↑South Africans reconciled? 30.10.1998. BBC. Viitattu 12.9.2007. (englanniksi):"[TRC] was never meant to punish people, just to expose their role in crimes committed under apartheid. It is in this respect that the achievements of the Truth and Reconciliation Commission stand out."
↑Rita M. Byrnes (ed.): Education under Apartheid. Federal Research Division, Library of Congress, 1996. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
↑Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa – The Rise and Fall of Apartheid, s. 48—52. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7
↑abcdeSouth Africa 19 July, 2007. CIA - The World Factbook. Arkistoitu 21.6.2020. Viitattu 15. elokuuta 2007. (englanniksi)
↑abcRainbow immigration 5 November 2004. International Marketing Council of South Africa.. Arkistoitu 12.7.2007. Viitattu 15.8.2007. (englanniksi)
↑Hussein Solomon Senior Researcher, Human Security Project, Institute for Defence Policy: Strategic Perspectives on Illegal Immigration into South Africa1. African Security Review, 1996, nro Vol 5 No 4. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 23.8.2007.Arkistoitu 19.8.2007.
↑Scott Johnson: Fleeing From South AfricaNewsweek. 14.2.2009. From the magazine issue dated Feb 23, 2009: Newsweek, Inc.. Arkistoitu 1.4.2009. Viitattu 12.12.2009. (englanniksi)
↑abTransportation in South Africa The South African Representative Office To The Palestinian National Authority. Arkistoitu 20.8.2007. Viitattu 23.8. 2007. (englanniksi)
↑abMartin Schönteich & Antoinette Louw, Crime and Justice Programme, Institute for Security Studies: Crime in South Africa: A country and cities profile. Occasional Paper, The Institute for Security Studies (ISS), 2001, nro 49. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 22.8.2007.Arkistoitu 26.1.2013.
↑”Conclusions and recommendations”, Report of the Committee of Inquiry into Farm Attacks, s. 444–447. Committee of Inquiry into Farm Attacks, 2003. verkkoversio (pdf) Viitattu 6.5.2009. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
↑abcBackground Note: South Africa (previous editions) 2012. The Office of Electronic Information, Bureau of Public Affairs, manages this site as a portal for information from the U.S. State Department. Viitattu 16.4.2014. (englanniksi)
↑abcdeSouth African music International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 16.8. 2007. (englanniksi)
↑Hirsch, Lee: Amandla!: A Revolution in Four-Part Harmony. 2002.
↑Nora Makky: Song in the Anti-Apartheid and Reconciliation Movements in South Africa. (A Senior Honors Thesis Presented in Partial Fulfillment of the Requirements for graduation with research distinction in International Studies in the undergraduate colleges of The Ohio State University) Määritä julkaisija!Teoksen verkkoversio.
↑abcThomas Thale: South African literature International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 17.8. 2007. (englanniksi)
↑Douglas Killam and Ruth Rowe: André Brink : profiles Contemporary Africa Database. Viitattu 11.2.2008. (englanniksi)
↑The press in South Africa 2002 / 2013. International Marketing Council of South Africa.. Arkistoitu 10.12.2013. Viitattu 16.4.2014. (englanniksi)
.svg)
.svg)
.jpg)
_-_ZAF_-_UNOCHA.svg)
.svg)
