Erioikeus eliprivilegio (lat.privilegium) on jollekinyhteisölle tai yksityiselle myönnetty etuus, jota ei ole muilla.[1]Säädyillä eliaatelistolla,papistolla,porvaristolla jatalonpojilla on ollut vahvistettuja erioikeuksia, jotka on myöhemminlainsäädännöllä kumottu,Suomessa lopullisesti 1995.[2]
Säätylaitos olikeskiajalla olemassa useimmissaEuroopan maissa. Yhteiskunnallisten erioikeuksien perusteella johonkin kansanluokkaan kuuluvat henkilöt saivat esimerkiksi yksinoikeuden tietyn kiinteän omaisuuden omistamiseen, heidät voitiin vapauttaaveroista ja rasituksista, he saattoivat saada harjoittaaelinkeinoaan vapaammin kuin muut tai he saattoivat käyttää julkistavaltaa alaisiinsa nähden.Valtiollisten erioikeuksien nojalla tietty kansanluokka saattoi muodostaa valtiosäädyn, joka yhdessä toisten säätyjen kanssa muodostisäätyvaltiopäivät. Se rajoittihallitsijan valtaa ja harjoitti joitakin valtiollisia tehtäviä. Erioikeuksien merkitys on kadonnutkansanvaltaisenvaltiojärjestyksen myötä, sillä sen mukaan kansalaiset ovat yhdenvertaisia jatasa-arvoisia.[3] EsimerkiksiRanskassa kaikki säätyerioikeudet lakkautettiin kerralla4. elokuuta1789, myöhemmin vähitellen lähes kaikissa muissakin maissa.
Ruotsin valtakunnassa ja siihen kuuluvassaSuomessa aatelisia olivat alun perin ne tilalliset, jotka sitoutuivat toimittamaan ratsumiehen sotaan. Myöhemmin aatelisto oli perinnöllinen viranhaltijoiden luokka. Pappissäädyn erioikeudet antoivatpapeille ja heidän perheenjäsenilleen oikeuksia ja etuuksia. Pappien erivapauksissa on lausuttu uskontopakon periaate ja valtion velvollisuus kouluttaa papit kustannuksellaan. Porvarissäädyn erivapaudet muodostivat perustan silloisten kaupunkien itsehallinnolle.[4]
Ruotsin valtakunnan aateliston vuonna1723 vahvistetut erioikeudet pysyivät voimassa myösVenäjän vallan aikana. Vuonna 1723 vahvistettiin myös papiston erioikeudet. Porvariston ja kaupunkien sekä talonpoikien oikeudet vahvistettiin myöhemmin vuonna 1789 annetuilla vakuutuksilla.[5]
Suomessa säätyerioikeudet lakkautettiin suurelta osin 1800-luvulla, osittain kuitenkin vasta 1900-luvulla. Jo vuonna 1789 vahvistettuyhdistys- ja vakuuskirja poisti aatelistolta yksinoikeuden korkeimpiin virkoihin[6][7] sekä myönsi talonpojillekin oikeuden ostaarälssitiloja,[6][7] ei kuitenkaansäteritiloja.[6]Vuosien 1863–1864 valtiopäivillä päätettiin kumota säädyn yksinoikeus säteritilojen omistamiseen ja vapaushenkirahan maksamisesta, ja samalla keskusteltiin jo aateliston kaikkien muidenkin erioikeuksien poistamisesta.[6]Vuoden 1867 valtiopäivillä kumottiin myös säännös, jonka mukaan aatelisilla oli eräissä asioissa oikeus käyttää ensimmäisenä oikeusasteenaanhovioikeutta.[6]
Kun vuonna1879 säädettiin joukko lakejaelinkeinovapauden toteuttamiseksi, porvariston säätyerioikeudet kumottiin siltä osin, kuin ne koskivat porvareita henkilöinä, mutta kaupungeilla julkisyhteisöinä oli vielä tämän jälkeen eräitä erioikeuksia.[8]
Säätyerioikeudet menettivät enimmän merkityksensä vuonna1906, kunsäätyvaltiopäivät lakkautettiin ja tilalle tuli yleiseenäänioikeuteen perustuvaeduskunta.[4] Kaikilta osin niitä ei kuitenkaan kumottu, ja vielä vuoden 1928valtiopäiväjärjestyksessä säädettiin, että siltä osin kuin ne olivat vielä voimassa, niitä voitiin muuttaa tai kumota vainperustuslain säätämisjärjestyksessä.[9]
Itsenäisessä Suomessavuoden 1919 hallitusmuodossa mainittiin kansalaisten olevan yhdenvertaisia lain edessä. Hallitusmuoto kielsi myöntämästä uusia aatelisarvoja tai muita perinnöllisiä arvoja.[4] Muutamia vanhoja erioikeuksia aatelisilla kuitenkin oli vielä myöhemminkin, muun muassa muita laajempi vapaus määrätätestamentillakaupungissa olevasta omaisuudestaan.[8] Vanhat arvonimet jäivät osittain käyttöön.[2]
Kirkko ja valtio -komitea esitti mietinnössään vuonna 1977, että vuonna 1723 annettu laki papiston erioikeuksista oli kumottava, samoin säätyerioikeuksia koskenut valtiopäiväjärjestyksen säännös papiston erioikeuksien osalta. Sitä ennen oli jo eräsVeli Merikosken johtama työryhmä todennut, että oli käytännöllisesti katsoen mahdotonta selvittää, minkä verran vanhoista erioikeuksista oli vielä voimassa.[10]
Säätyerioikeudet lakkautettiin kokonaan vuonna 1995[5] perusoikeusuudistuksen yhteydessä vanhentuneina, tarpeettomina ja epätasa-arvoisina.[4]
Vapaa-ajattelijoiden mielestäluterilaisen kirkonetuoikeutettu asema sekäteologian opettaminen julkisissa yliopistoissa perustuvat pappissäädyn erivapauksiin, ja tältä osin säätyerioikeuksia ei olisi heidän mukaansa vielä täysin kumottu.[4]
Naantali jaRauma saivat satamaoikeudet 1440-luvulla. Kaupunkien erioikeudet satamanpitoon perustuivat vuodesta 1789 lähtien kuningasKustaa III:n antamaan vakuutukseen. Ne kumottiin Suomen eduskunnan päätöksellä vuonna 1995.[11]
Helsingin pitäjän Koskelan kylän maille vuonna 1550 perustettu Helsingin kaupunki sai kuningasJuhana III:lta ensimmäiset privilegiot elokuussa 1569. Kaupungille myönnettiin karjalaitumeksi ja viljelysalueeksi kaksi Helsinginjoen (nykyisin Vantaanjoki) länsipuolella sijainnutta kylää,Kumpula jaKoskela. KuningasSigismundin vuonna 1594 antama privilegiokirje lisäsi Helsingin kaupungin omistuksiin tiluksiaOulunkylässä. Kuningas vahvisti kaupungin oikeuden nauttia, käyttää ja hallita lahjoitettuja maita ja vesiä laidunmaina, kalastusvesinä sekä muihin tarpeisiin. MyösKaarle IX ja kuningatarKristiina antoivat myöhemmin saman kuninkaallisen vahvistuksen. Kun Helsingin kaupunki määrättiin siirrettäväksiVironniemelle, lahjoitettiin Töölön alue sille kuninkaallisella päätöksellä maapohjaksi vuonna 1643. Vuonna 1650 kuningatar Kristiina lahjoitti kaupungille Huopalahden seudulta lisää maatiloja.Reduktio 1680-luvulla ei koskenut Helsingin kaupunkia, vaan lahjoituspäätökset vahvistettiin vuoden 1685 kuninkaallisella päätöksellä. Lahjoitusmaat olivat käytännössä Töölöä lukuun ottamatta edelleen hallinnollisesti osa Helsingin pitäjää ja lahjoituksen tulkittiin muilla alueilla sisältävän vain nautintaoikeuksia ja veronkanto-oikeutta. Samankaltaista hallinnollista rajanvetoa kruunun kaupungeille lahjoittamien maiden osalta käytiin muuallakin Suomessa.[12]
Kaupungeilla, jotka olivat saaneet kruunultatapulikaupunkioikeuden, oli oikeus käydä ulkomaankauppaa. Lakikaupunkien kaupankäyntioikeuksista kumottiin vuonna1868.[3]
Käsityöläisen oikeus harjoittaa ammattiaan perustui maaherran myöntämään lupaan. Luvan saaneet suhtautuivat jyrkän kielteisesti laittomien käsityöläisten kilpailuun omilla reviireillään. Edunvalvonnassa heillä oli laki ja oikeus puolellaan, sillä jo lupia myönnettäessä pidettiin silmällä sitä, ettei samalle alalle ollut tungosta ja ettei lupia liikaa myöntämällä syöty alalla jo toimivien leipää. Luvan saaneet käsityöläiset maksoivat ammattinsa harjoittamisesta veroa. Edunvalvonta poiki 1700-luvulla oikeudenkäyntejänurkkamestareita eli käsityöläisammattia laittomasti harjoittaneita henkilöitä vastaan.[13]
Jehovan todistajien erioikeutena Suomessa oli vapautusasevelvollisuuden suorittamisesta vuosina 1987–2019.[14] Vapautuslain katsottiin olevan ristiriidassa Suomen nykyisen perustuslain kanssa, minkä vuoksi se kumottiin vuonna 2019.[15]
