Heath oli syntyisin keskiluokkaisesta perheestä. Yliopiston hän käviOxfordinBalliol Collegessa. Hän matkusteli nuorena laajalti Euroopassa ja todistinatsienNürnbergin puoluekokousta 1937. Hänestä tuli tiukkafasismin vastustaja ja hän kannatti opiskelijana Espanjan tasavaltalaisiaFrancon kansallisia vastaan.
Heath palvelitoisessa maailmansodassa Kuninkaallisessa tykistössä ilmatorjuntajoukoissa ja kenttätykistössä ja yleni everstiluutnantiksi. Sodan jälkeen hän liittyi konservatiivipuolueen uudistussiipeen ja hänet valittiin parlamenttiin 1950.[2] Helmikuussa 1951 hänestä tuli konservatiivien puoluekuria valvovawhip ja 1955 hallituksen Chief Whip. Vuonna 1956 hän suositteli raportissaanSuezin kriisin vuoksi eronneenAnthony Edenin seuraajaksiHarold Macmillania. Vuonna 1959 Macmillan nimitti hänet työvoimaministeriksi parlamenttivaalien jälkeen.
Heath oli ajattelultaan Eurooppa-keskeinen. Hän uskoi Euroopan poliittiseen yhdentymiseen taloudellisen yhdentymisen lisäksi. Hän oli neuvottelijana ensimmäisissä epäonnistuneissa neuvotteluissaEuroopan yhteisön jäsenyydestä. Vuonna 1964 konservatiivien hävittyä vaalit puolueelle alettiin etsiä uutta johtajaa ja vuonna 1965 Edward Heath valittiin yllättäen konservatiivisen puolueen johtajaksi. Hän säilytti asemansa konservatiivien hävittyä myös vuoden 1966 parlamenttivaaleissa. Hänen puolueensa menestys vuoden 1970 vaaleissa yllätti asiantuntijat. Tämä nähtiin hänen henkilökohtaisena voittona.
Heath keskittyi verojärjestelmän ja työmarkkinalainsäädännön kehittämiseen. Heathin merkittävimpänä saavutuksenaan pidetään Britannian liittämistä EEC:hen.[3] Vuonna 1971 valmisteltiin liittymissopimus. Britannian jäsenyyden päätettiin alkavan 1. tammikuuta 1973.
Heathin hallitus tunnusti myös virallisestiKiinan kansantasavallan 1972 ja Heath vieraili tapaamassaMao Zedongia 1974 ja 1975. Hän piti myös yllä läheisiä välejä Yhdysvaltain presidenttiinRichard Nixoniin.
Ison-Britannian talous kasvoi vuosina 1972–1974. Työttömyys aleni 4–2,3 prosenttiin. Kansainvälinenöljykriisi vuonna 1974 huononsi kuitenkin talouden kehitystä. Energiakriisin vuoksi osa teollisuudesta teki vain kolmipäiväistä työviikkoa. Hiilikaivostyöläisten ryhtyessä lakkoon 5. helmikuuta 1974 Heath määräsi uudet parlamenttivaalit. Konservatiivipuolue sai kolme paikkaa enemmän kuinTyöväenpuolue, mutta Ulsterin unionistit kieltäytyivät tukemasta heitä, eivätkä koalitioneuvottelut Työväenpuolueen kanssa onnistuneet. 4. maaliskuuta 1974 hän erosi jaHarold Wilson muodosti Työväenpuolueen vähemmistöhallituksen.
Heathin aikana konservatiivit olivat hävinneet kolmet vaalit neljästä ja konservatiivien puoluejohtajaksi tuli 1975 opetusministeriMargaret Thatcher. Heath oli katkera syrjäyttämisestään, eikä ikinä hyväksynyt Thatcherin politiikkaa eikä liittynyt enää hänen hallitukseensa.[3]
Heath ei ikinä mennyt naimisiin. Myöhemmin elämäkerroissa on pohdittu, oliko Heath ehkähomoseksuaali, mitä tukevia todisteita ei ole. Hänen piti mennä aikoinaan naimisiin lapsuudenystävänsä Kay Ravenin kanssa,[6] joka kuitenkin nai 1950 lomalla tapaamansa ilmavoimien upseerin. Heath piti hänen kuvaansa esillä vielä vuosia tämän jälkeen.[7]
Heath jätti kuollessaan yli viisi miljoonaa puntaa nimeään kantavallehyväntekeväisyyttä harjoittavalle säätiölle.[8]