Edward Hallett Carr (28. kesäkuuta1892Lontoo –3. marraskuuta1982Cambridge)[1] olibrittiläinen historioitsija, toimittaja jakansainvälisten suhteiden teoreetikko. Hän vastustiempirististä lähestymistapaahistoriografiassa. Carr oli perehtynyt erityisestiNeuvostoliittoon, mutta kehitti kirjoituksissaan myös uudenlaista kansainvälisen politiikan teoriaa.
Carr opiskeliantiikintutkimustaCambridgen yliopistonTrinity Collegessa, josta valmistui vuonna 1916 parhain arvosanoin. Samana vuonna hän aloitti uransadiplomaattina, mutta jätti ulkoministeriön vuonna1936 ryhtyäkseen akateemikoksi. Vuosina 1941–1946 hän työskenteliThe Times -lehden toimittajana.[1] Hän oli neljäsWoodrow Wilson -professuurin haltijaAberystwythin yliopistossaWalesissa.[2]
Carr tunnetaan parhaitenNeuvosto-Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa vuosina 1917–1929 käsittelevästä 14-osaisesta teoksestaanA History of Soviet Russia (1950–1978).[2]
Carr korostiedistysuskon merkitystä länsimaisessahistoriankirjoituksessa. Hänen mukaansa "yhteiskunta, joka ei usko enää tulevaisuudessa kykenevänsä menemään eteenpäin, lakkaa pian tuntemasta kiinnostusta niitäkään edistysaskelia kohtaan, joita se on tehnyt menneisyydessä."[3]
Carrin teosThe Twenty Years' Crisis, 1919–1939 (1939) on nähty laajalti ensimmäisenä vakavana yrityksenä luoda modernirealismin teoria, ja se samalla ennakoi realismin läpimurtoa 1940-luvulla.[2][4]
Carr kritisoi kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa tuolloin vallinnuttaidealismia, jota hän nimitti utopianismiksi. Carrin mukaan tämä utopianismi edustaa kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa kaikkien tieteenalojen läpikäymää primitiivistä vaihetta, jossa päämäärä on nostettu analyysiä tärkeämmäksi. Utopianismissa ajatellaan, ettädemokraattisesti valitut päämiehet päätyisivät vääjäämättä järkevimpään vaihtoehtoon eli sellaiseen kansainväliseen järjestykseen, jossa kaikkien valtioiden kansainvälispoliittiset edut olisi sovitettu sopusointuisesti, jos kansojen enemmistö vain saisi tarvittavat tiedot. Utopianismin juuret ulottuivat Carrin mukaankeskiajan jälkeiseen pyrkimykseen yhdistää rationaalinen päättelyetiikkaan jamoraaliin, ja se nousi voimakkaasti esiinensimmäisen maailmansodan jälkeisessä pyrkimyksissä välttää vastaava tapahtuma, missä utopianismi kuitenkin epäonnistui.[5]
Utopianismin vastakohtana Carr piti realismia, joka perustuu toiveajattelun sijaan historiallisen kehityksen tuntemiseen. Realismi on suhteellista, sillä moraalisia ja eettisiä periaatteita ei pidetä ehdottomina vaan historiallisen kehityksen ja tilanteen muotoilemina, sekä käytännöllistä, sillä valtioiden ei ajatella ajavan koko ihmiskunnan etua vaan kunkin valtion omaa kansallista etua. Carr ei kuitenkaan pyrkinyt korvaamaan utopianismia täysin realismilla, vaan hänen mukaansa niitä molempia tarvitaan tasapainottamaan toisiaan. Vasta kun ymmärretään realismin hengessä todellisuuden syyn ja seurauksena logiikka, utopianismin tavoittelemat muutokset tulevat mahdollisiksi. Realismin painottama voima ja utopianismin painottama moraali ovat kansainvälisen politiikan yhdenvertaisia ainesosia, jotka molemmat tulee huomioida.[6]
