Douglaskuusten suomenkielinen nimi viittaa skotlantilaiseen kasvitieteilijäänDavid Douglasiin, joka toilännendouglaskuusia ensimmäisenäEurooppaan.[1][7] Suomenkielisen nimen loppuosasta huolimatta douglaskuuset eivät ole erityisen läheistä sukuakuusille (Picea). Suvun tieteellinen nimiPseudotsuga (suom.”valehemlokki”)[7] viittaa douglaskuusten jahemlokkien (Tsuga) samankaltaisuuteen.[1]
Douglaskuuset ovat tyypillisestisuorarunkoisia keskisuuria tai suuria puita, jotka kasvavat 20–100 metriä korkeiksi. Useimmat douglaskuusten osat ovat pihkaisia japihkatiehyitä onpuuaineessa,kaarnassa,neulasissa jakävyissä. Kaarna on vanhemmilla puilla hyvin paksu ja uurteinen.Silmut ovat hieman kartiomaisen munanmuotoisia tai sukkulamaisia. Silmuja peittävät kolmiomaiset silmusuomut pysyvät silmusta kasvavanverson tyvessä yhdestä kahteen vuotta.[1][4]
Lehdet eli neulaset ovat litteitä ja muodoltaan tasasoukkia. Niidenasento on kierteinen, ja ne voivat siirottaa lähes säteittäisesti rangan ympärillä tai olla tyvestään kääntyneitä kaksirivisen kampamaisesti rangan kummallekin puolelle. Neulanen jättää varistessaan pyöreän lehtiarven.Ilmarakoja on ainoastaan neulasten alapinnoilla, missä on kaksi näkyvää ilmarakojuovaa. Douglaskuuset ovat ainavihantia.[1][4]
Douglaskuuset ovatyksikotisia, joten hede- ja emikukinnot kehittyvät samaan puuyksilöön. Kukinnot kasvavat yksittäin lehtihangoissa. Hedekukinnot elihedekävyt ovat norkkomaisia ja tavallisesti 1–2 senttimetriä pitkiä. Ne muodostuvat kierteisesti asettuneista kilpimäisistä hedelehdistä, joissa on kussakin kaksisiitepölyä tuottavaa pölylokeroa.[1] Emikukinnot eli kävyt ovat perällisiä ja kypsyvät yhden kasvukauden aikana.[4] Ne ovat pölytyksen aikaan pystyjä, mutta kääntyvät kypsyessään riippuviksi. Käpysuomut ovat leveitä ja kärjestään pyöristyneitä. Käpyjen kolmiliuskaiset suojussuomut ovat yleensä pidempiä kuin käpysuomut, joten ne näkyvät käpysuomujen alta.Siemenet ovat siivellisiä, ja puikealenninsiipi on kiinnittynyt siementä yhdeltä puolelta ympäröivällä maljalla.Sirkkalehtien määrä voi vaihdella viidestä neljääntoista.[1][4]
Japanindouglaskuusen neulasia.
Lännendouglaskuusen hedekukintoja.
Vasemmalla kaliforniandouglaskuusen käpy, oikealla lännendouglaskuusen käpy.
Douglaskuuset ovatlauhkean ilmaston puita. Osa lajeista kasvaa hyvinkin kosteassa ilmastossa, kun taaskaliforniandouglaskuusi kasvaa kuivissa vuoristometsissä, joissa ei usein sada kesäkaudella ollenkaan. Pohjois-Amerikassalännendouglaskuusi muodostaa usein lähes yksilajisia metsiä. Aasiassa douglaskuuset kasvavat yleensä monilajisissa sekametsissä.[1]
Douglaskuusten lajeja luokiteltiin 1800-luvulla vaihtelevasti hemlokeiksi,pihdoiksi (Abies) jamännyiksi (Pinus). Lännendouglaskuusen sijoitti omaan sukuunsa ensimmäisen kerran vuonna 1867 ranskalainen kasvitieteilijäElie-Abel Carrière. Myöhemmin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tähän lännendouglaskuusesta kuvattuun sukuun siirrettiin muita lajeja.[6][8][9]
Sukuun kuuluu havupuihin erikoistuneen kasvitieteilijänAljos Farjonin määrityksen mukaan neljälajia ja viisimuunnosta.[1] Jotkin tutkijat pitävät osaa muunnoksista tai osaa niidenpopulaatioista omana lajeinaan taialalajeinaan, ja esimerkiksi useiden yliopistojen ja tutkimuslaitosten kokoamassaFlora of Chinassa sukuun katsotaan kuuluvaksi kuusi lajia.[1][4][5][6]
Lännendouglaskuusi on yksi maailman taloudellisesti tärkeimpiä puita.[8][7] Sitä käytetään laajaltimetsäteollisuudessa varsinkin läntisessä Pohjois-Amerikassa, jossa se on yksi yleisimpiä luonnonpuita, mutta myös muilla maailman lauhkean vyöhykkeen alueilla, missä puuta on käytetty paljon metsänistutuksessa. Myös japanindouglaskuusta ja lajiaPseudotsuga sinensis on käytetty sahateollisuudessa. Douglaskuusia, lähinnä lännendouglaskuusta, käytetään myös koristepuina.[1][6][8]
↑abcdefgFu, Liguo; Li, Nan; Elias, Thomas S. ja Mill, Robert R.: PseudotsugaFlora of China. Vol. 4. 1999. Science Press, Beijing & Missouri Botanical Garden Press, St. Louis.. Viitattu 27.9.2015. (englanniksi)
↑abLipscomb, Barney: PseudotsugaFlora of North America North of Mexico. Vol. 2. 1993. Flora of North America Editorial Committee. Viitattu 27.9.2015. (englanniksi)