Dhimmi (arab.أهل الذمةahl aldhimat) onislamilaisessa valtiossa asuvamonoteistiseen uskontoon kuuluva henkilö, erityisestikristitty,juutalainen taizarathustralainen, joka alistuuislamin määräämään asemaan. Sana tarkoittaasuojeltua.Dhimmejä koskeva järjestelmä nähtävästi kehittyiarabiheimojen tavoista, joissa päällikkö saattoi ottaa "suojelukseensa" oman klaaninsa ulkopuolisia henkilöitä. Henkilö, joka oli käytännössä lainsuojaton oman heimonsa ulkopuolella, saattoi saada suojelijakseen henkilön siitä heimosta, jonka alueella hän oleskeli. Tällöin muutkin kunnioittivat häntä hyväksyttynä vieraana.[1] Sanadhimmi tulee käsitteestädhimma (sopimus).Dhimmeillä oli vähemmän oikeuksia kuinmuslimeilla, sillä he eivät kuuluneet muslimien yhteisöön.Dhimmien asemaislamilaisessa maailmassa on vaihdellut eri aikoina.
Ainoastaan ”kirjauskontoihin” kuuluvilla onislamilaisen lain mukaan mahdollisuus päästädhimmi-asemaan.Dhimmin asemaa eivät voineet saada islamista luopuneet apostaatit eivätkäepäjumalia palvelevat arabit, joten heillä vaihtoehtoina oli kääntyminen islamiin tai kuolema.[2]
Dhimmejä ei ole maailman loppuun saakka. KunJeesus ilmestyytoisessa tulemisessaan,šarian noudattaminen tulee kaikkien velvollisuudeksi, jolloin kääntyminen tai kuolema ovat ainoatdhimmeille jäävät vaihtoehdot.[3]
Dhimmi-lainsäädäntö oli voimassaOsmanien valtakunnassa vuoteen 1839[4] tai toisen lähteen mukaan vuoteen 1856.[5]Islamistiset liikkeet ovat pyrkineet ottamaan sitä uudelleen käyttöön vielä nykyisinkin ainakinPakistanissa.[6]
Islam joutui kohtaamaan kristittyä Eurooppaa paljon suuremman ongelman suhteessa eriuskoisiin alamaisiin. Kun arabimonoteismi olikalifaatissa kiteytynyt islamiksi viimeistään 800-luvun alkuun mennessä, suuri enemmistö kalifin alamaisista oli muita kuin muslimeja.[7] Dhimmi -järjestelmä syntyi arabivaltiossa sen klaanikulttuuriin kuuluneen suojeluperiaatteen laajentumana. Esimerkiksi heimopäällikön kunnianimi ”emiiri” tarkoitti juuri suojelijaa.[1] Dhimmi-järjestelmän taustalla oli tribalistinen instituutiojiwar. Sen tarkoituksena oli tarjota suojaa yksilöille ja ryhmille, jotka asuivat oman heimonsa ulkopuolella. Klaanipäällikkö saattoi ottaa suojelukseensa muukalaisen, jolloin tämä sai asua heimon keskuudessa ilman väkivallan uhkaa.[8] Suojan antaminen saattoi koskea myös kokonaista heimoa. Ulkopuoliset ryhmät tulkittiin arabiheimojen alempiarvoisiksi suojateiksi tai klienteiksi(mawali). Arabialaisessa heimojärjestelmässä mieslinjaisen suvun ympärillä saattoi olla liittolaisia, suojatteja ja muita heimoon kuulumattomia ryhmiä.[9]
Muslimien kehittämät ratkaisut suhtautumisessa kristittyihin ja juutalaisiin muistuttivat kristittyjen tapoja suhtautua juutalaisiin. Euroopassa juutalaiset saivat harjoittaa uskontoaan, mutta hintana oli kansalaisoikeuksien rajoittaminen. Vastaavasti vääräuskoisetdhimmit olivat kalifaatissa toisen luokan kansalaisia.[10]
Ibn Ishaqin mytologinenMuhammed-elämäkerta sisältää niin sanotun ”Medinan perustuslain”, jossa määritellään arabien suhde Medinan juutalaisiin.[11] Juutalaiset saivat harjoittaa uskontoaan Medinassa. He joutuivat osallistumaan Muhammedin käymiin sotiin.
Al-Tabari kirjoittaa 900-luvullaJerusalemin kristittyjen asukkaiden maksettavaksi määrätystäjizya-verosta, jota oli maksettava vastineena muslimien antamasta suojelusta.[12] Suojelu tarkoitti, että kristityt saivat pitää henkensä, kirkkonsa, omaisuutensa ja uskonsa, ja juutalaisia ei päästettäisi Jerusalemiin.
Erikoisvero mainitaan myösKoraanissa: ”Taistelkaa heitä vastaan, kunnes he maksavat nöyrinä veronsa.” (9:29) Koraanin vaatimusta nöyryyden osoittamisesta sovellettiin myöhemmin eri tavoin. Keskiaikaisten lähteiden mukaan voitiin panna toimeen seremonioita, joiden tarkoitus oli nimenomaan nöyryyttäädhimmiä. Veron maksajaa lyötiin niskaan tai hänen kaulaansa sidottiin kuitti todisteeksi maksusta.[13]Shafi'i-koulukuntaa edustava šarian käsikirjaReliance of the Traveller antaa kuitenkin päinvastaisen ohjeen:vero on koottava lempeästi ja kohteliaasti, kuten kaikki velat. Veroa ei peritä lapsilta, naisilta eikä mielenvikaisilta.[14]
Historioitsijoiden näkemykset muslimien suvaitsevaisuudesta vaihtelevat. Jotkut, kuten Mark R. Cohen[15] ja John L. Esposito[16], korostavat muslimien huomattavaa suvaitsevaisuutta, kun taas toiset, kutenPatricia Crone[17] ja Carl Salzman[18], kertovat Iraninsafavidien (1501–1732) harjoittamasta pakkokäännytyksestä, Espanjan juutalaisten joukkomurhista (1066) jaalmoravidien toimeenpanemista juutalaisten ja kristittyjen karkotuksista.Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan juutalaiset ja kristityt ovat tavallisesti eläneet ”islamin yhteisön sisällä turvassa” ainoana erona hieman suurempi verotaakka.[19]
_into_Jerusalem%2c_638-_colored_engraving%2c_19th_century..jpg)
Tunnetuindhimmien asemaa määrittelevä asiakirja on niin sanottu ”Umarin sopimus”. Tällä nimellä kulkevasta sopimuksesta oli 800-luvun alussa olemassa useita versioita, esimerkiksi Abu Yusufin tai Al-Shafin versiot. Kanonisoitu ja klassinen versioShurūt Umar vakiintuikalifi al-Mutawakkilin aikana vuoden 850 tienoilla.[20][21][22] Se on kuitenkin säilynyt vasta 1100-luvulta peräisin olevana käsikirjoituksena. Teksti on muodoltaan kahdenvälinen sopimus. Sopimuksen myöhemmissä kuvauksissa (Abu Yusuf ja Shafi'i) muslimit ovat aktiivisia ehtojen esittäjiä jadhimmit kuuntelijoita. Varhaisessa versiossa sen sijaan kristitytdhimmit itse ehdottavat, että heitä syrjittäisiin korvauksena muslimien antamasta suojelusta. He vaativat itselleen seuraavia ehtoja.[23]
Lopuksidhimmit ilmoittavat, että jos he rikkovat näitä sitoumuksia vastaan, he menettävät suojelunsa ja ovat velvollisia kärsimään rangaistuksen niskoittelusta ja kansankiihotuksesta.[24]
Sunnalaisen islamin shafi'i-koulukunnan šariakäsikirjaReliance of the Traveller sisältää ohjeita, jotka muistuttavat Umarin sopimusta. Dhimmin asema koskee pääasiassa vain ”kirjan kansoja”, joihin ei lueta islamin synnyn jälkeen kehittyneitä oppeja, kutensikhit,baha'it taimormonit.[14] Nämä eivät siis voi asua islamilaisessa valtiossa. Dhimmien tulee noudattaa islamilaisen valtion yleisiä lakeja, mutta uskonnonharjoituksessa ja yksityisasioissa he saavat seurata omia lakejaan. Dhimmejä ei rangaista esimerkiksi juopumuksesta, kuten muslimeja. Dhimmejä koskevat seuraavat säädökset.[14]
Dhimmi-järjestelmää on länsimaissa kuvattu oikeudenmukaiseksi menettelyksi, jossa korkeamman verotuksen vastineeksi ei-muslimit vapautettiin asepalveluksesta, saivat suojelua ja kokivat olonsa turvalliseksi.
Princetonin yliopiston professori Mark R. Cohen katsoo, että ehtojen tarkoituksena oli suojella arabivalloittajien haurasta identiteettiä ja tukea heidän epävarmaa asemaansa. Toisin kuin kristityssä maailmassa, pukeutumisohjeiden tarkoituksena ei Cohenin mukaan ollut syrjiä ketään, vaan ainoastaan helpottaa monikulttuuristen tapojen noudattamista.[25] Historioitsijat J.R. McNeill ja William H. McNeill ovat todenneet, että ”toisuskoiset joutuivat alistumaan vain veroihin ja muutamiin muihin muslimihallinnon määräyksiin.”[26] Andersen, Seibert & Wagner korostivat, että ”kristilliset ja juutalaiset vähemmistöt nauttivat islamin alaisuudessa Koraanin määrittelemästä suojeltujen yhteisöjen asemasta.”[27] ArabistiJohn L. Esposito on todennut, ettäjizya –vero oli korvaus siitä, että ei-muslimit saivat jatkaa uskonnonharjoitustaan. Heitä suojeltiin ulkopuolisilta hyökkääjiltä ilman, että heidän täytyi itse tehdä mitään. Erikoisasema merkitsi jopa parannusta heidän oloihinsa, mikä näkyi alempina veroina ja entistä suurempana itsenäisyytenä.[28] SuomessaJaakko Hämeen-Anttila on painottanutdhimmi -järjestelmän antamaa turvaa:
jos he maksavat veroa islamilaiselle hallinnolle eivätkä kapinoi sitä vastaan, heillä on oikeus harjoittaa uskontoaan ja heidän pyhät rakennuksensa ovat suojeltuja. Käytännössä juutalaiset ja kristityt ovat tavallisesti eläneet islamin yhteisön sisällä turvassa. Heihin on kohdistunut muslimeita hieman suurempi verotaakka, mutta ero ei useimmiten ole ollut huomattava[29]
Samaa korostaa Sari Kuustola: ”Islamilaisen yhteisön,umman, jäsenet suojelivat heitä, sillädhimmeillä ei ollut aseenkanto-oikeutta, ja tätä suojelua vastaan heidän tuli maksaa erityistäjizya-veroa.”[30]
Eunice G. Pollack ja Stephen H. Norwood ovat verranneet dhimmien asemaa mustien orjien kohteluun Yhdysvalloissa. Molemmissa tapauksissa luotiin myyttinen kuva rauhallisesta alistamisesta sekä romantisoitu kertomus ”uskollisesta orjasta” tai ”onnellisesta dhimmistä” kätkemään väkivaltaista syrjintää. Syrjintää oikeutettiin molemmissa tapauksissa niiden kohteiden moraalisella tai kulttuurisella epäpuhtaudella, joka auttoi luonnollistamaan heihin kohdistetun väkivallan.[31]
