| Delawaret | ||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Väkiluku | 16 341[1] | |||||||||||||||
Merkittävät asuinalueet
| ||||||||||||||||
| Kielet | englanti,unami,munsee | |||||||||||||||
| Uskonnot | kristinusko ja intiaaniuskonnot | |||||||||||||||
| Infobox OK | ||||||||||||||||
Delawaret ovatPohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita, jotka kansoittivateurooppalaisten siirtolaisten saapumisen aikoihin nykyisenPennsylvanian, osanDelawarea, sekäNew Jerseyn jaNew Yorkin itäosat. 1600-luvun alkupuolella heitä on arveltu olleen yli 20 000 henkeä. He kuuluivat laajaanalgonkinien kieliperheeseen ja jakaantuivat murteensa ja maantieteellisen sijaintinsa perusteella kolmeen erilliseen ryhmään, jotka olivatmunsee,unami jaunalactigo.[2]
Delawarein oma alkuperäinen nimi oli lenape (todelliset ihmiset) ja heidän kansansa koostui kymmenistä pienistä heimoista.[3] Nimi delaware juonsi alkunsalordi De la Warren mukaan, joka oliVirginian toinen kuvernööri.[4] Euroopan suurvallatEnglanti,Ranska,Hollanti jaRuotsi rakensivatsiirtokuntiaan delawarien asuttamille alueille ja niiden ympärille. Hollannin siirtokunnan kuvernööriPeter Minuit osti eräältä delawarein heimoltaManhattanin 1626. Paikalle perustettiinUusi Amsterdam, josta myöhemmin tuliNew Yorkin kaupunki.
Kulkutaudit sekä monet sodat muita intiaaneja ja eurooppalaisia vastaan vähensivät delawarien lukumääriä ja pienensivät heidän asuma-alueitaan 1600-luvulta lähtien. Seuraavan vuosisadan alussa delawaret kulkeutuivat eri suuntiin mannerta, suuremman osan siirtyessä asteittain nykyisenOhion alueelle. 1800-luvun aikanaYhdysvallat siirsiKansasiin jaTexasin asettuneet delawaretOklahomaan. Muualle kulkeutuneiden ryhmien jälkeläiset asuvat hajallaan ympäri Yhdysvaltoja jaKanadaa.[5]
Vuonna1524italialainen merenkulkijaGiovanni da Verrazzano purjehti salmeen, joka sai myöhemmin hänen nimensä, ja ankkuroi nykyisenStaten Islandin edustalle New Yorkissa.[6] Hän tapasi intiaaneja, jotka olivat uskottavasti delawareja. Intiaanit olivat uteliaita ja käyttäytyivät ystävällisesti. Lähtiessään da Verrazzanon miehistö sieppasi mukaansa joitakin alkuasukkaita. Tämän jälkeen rannikon intiaanit varoivat laivoja, jotka tulivat "suolaisen veden takaa". Seuraavien kahdeksankymmenen vuoden aikana Euroopasta tulleet laivat pysähtyivät satunnaisesti Staten Islandin alueella, ja niiden miehistö tunkeutui intiaanien kyliin hankkimaanorjatyövoimaa.[7]
Brittiläinen merikapteeniHenry Hudson teki syyskuussa 1609 vierailun nykyisenManhattanin saaren pohjoisosiin. Hän oli pestautunutHollannin Itä-Intian kauppakomppanian palvelukseen, ja etsi oikotietäKiinaan. Sankka sumu yllätti ankkuroidusta laivasta soutuvenein tutkimusretkelle lähteneen miehistön. Yksi veneistä ajautui muista erilleen. Sumun hälvetessä veneen miehistö näki joukon lähestyviä intiaanikanootteja, jossa oli useita soutajia. Eräs merimiehistä hermostui ja ryhtyi ampumaan. Kanootista ammuttiin vastaukseksi nuolia. Muuan miehistön jäsenistä menehtyi, kaksi muuta haavoittui. Intiaanit olivat delawarien suurimman heimon,wappingerien jäseniä.[7] Hudson sai houkuteltua välikohtauksen jälkeen joukon delawarien päälliköitä laivalleen neuvotteluihin. Tarjotuista ruoista, juomista ja lahjoista huolimatta intiaanit suhtautuivat epäluuloisesti Hudsoniin.[8]
Hudsonin retkikunta ei avannut kauppasuhteita delawareihin, vaan jatkoi matkaa ja päätyi nykyisenAlbanyn edustalle. Täällä he saivat innostuneen vastaanoton ja perustivat 1614mohikaanien maille ensimmäinen hollantilaisen kauppa-aseman Fort Nassaun.Irokeesien liittokuntaan kuuluvatmohawkit halusivat osallisiksi kaupankäyntiin epäonnistuttuaan luomaan suhteetUuteen-Ranskaan. Vuonna 1617 mohawkien ja mohikaanien ikivanhat riidat leimahtivat liekkeihin. Intiaanisodan rajuus lopetti seudun turkiskaupan ja hollantilaiset joutuivat sulkemaan Fort Nassaun. Pohjoiset munsee-murteita puhuvat delawaret taistelivat mohikaanien tukena. Samaan aikaan eteläiset unalactigo- ja unami-delawareryhmät joutuivat sotaan Pennsylvaniansusquehannockeja vastaan. Tuhoisa sota ajoi delawaret etelämmäs ja osa pakeni sukulaisheimojen luo New Jerseyhin. Sodan jäljiltä autioituneilla seuduilla liikkuneet brittiläiset ja hollantilaiset kauppiaat joutuivat näkemään monia poltettuja delaware-kyliä ja satoja kuolleita intiaaneja.[7] Susquehannockit valtasivat Pennsylvanian delawarien parhaat pyyntimaat, ja työntyivät mukaan merkittävään asemaan nousseeseen eurooppalaisten kanssa käytävään turkiskauppaan.[9]
Manhattanin saaren delawareilta ostanut Uusien-Alankomaiden ensimmäinen kuvernööri Peter Minuit kohteli intiaaneja hyvin ja vastineeksi nämä auttoivat siirtolaisten sopeutumista elämään uudella mantereella. Vuonna 1638, nyt jo entisenä kuvernöörinä, Minuit johdatti Delaware-joen suulle kaukaaSkandinaviasta tulleita siirtolaisia, pääosaRuotsista, mutta joukossa myössuomalaisia. Alueella asuvat delawaret ottivat tulokkaat ystävällisesti vastaan. Hollannin esimerkkiä noudattaen Ruotsi alkoi pystyttää omaa siirtokuntansa.[6]
Delaware-joen suulle rakennettu ensimmäinen linnake ristittiinFort Christinaksi Ruotsin 12-vuotiaankuningatar Kristiinan mukaan.[10] Noin 600 ruotsalaista ja suomalaista tuli laivojen mukana Euroopasta määränpäänään pohjoismainen siirtokunta.[10] Useita uusia linnakkeita rakennettiin, muun muassaUusi-Göteborg.[4] Linnoitusten tarkoitus oli suojella asukkaita muiden eurooppalaisten siirtokuntien mahdollisia sotajoukkoja vastaan.Uusi-Ruotsi koki lyhyen kukoistuskauden kuvernööriJohan Printzin johtamana. Delawaret kuljettivat siirtolaisille suuret määrät maissia ja saivat vastineeksi muiden tuotteiden ohella tuliaseita ja alkoholia.[11] Uudesta-Ruotsista tuli delawarien merkittävin kauppakumppaninsa runsaan 10 vuoden ajaksi.[12]
Siirtokunta levisi Delaware-joen varsille rakennetun haja-asutuksen myötä ja sisälsi osia New Jerseystä, Pennsylvaniasta, Delawaresta jaMarylandista. Vaikka delawaret myivät Uudelle-Ruotsille maitaan, niin siirtokunnan kasvu tyrehtyi. Vuonna 1655 Uusien-Alankomaiden sotilasjoukot valtasivat ruotsalaislinnakkeet.[13]
Hudsonin jokilaaksonwappingerit ja New Jerseynraritanit joutuivat 1630-luvun lopulla erimielisyyksiin Uusien-Alankomaitten siirtokunnan kanssa. Monen hollantilaisen uudisasukkaan taustalta löytyikalvinismi, jonka perinteisiin kuului pitää jokaista ei-kristittyäpakanana ja paholaisen kätyrinä.[14] Yritykset vieroittaa delawaret omasta uskostaan eivät tuottaneet tulosta. Ristiriitojen sävyttämät suhteet kärjistyivät. Uuden-Amsterdamin kolmanneksi kuvernööriksi 1637 valitunWillem Kieftin umpikujaan ajautunut intiaanipolitiikka johti lopulta siihen, että Kieft alkoi maksaa "tapporahaa" jokaisesta intiaanista. Päänahahka riitti todisteeksi tapetusta "villi-ihmisestä". Skalpeeraus alkoi levitä laajemmalle, ja tapa tuli tunnetuksi niin intiaanien kuin valkoistenkin keskuudessa.[15]
Vuonna1643 kuvernööri Kieftin erikoisosasto surmasi keskellä yötä erään wappingerien pakolaisleirin lähes kaikki 100 asukasta. Tapaus tunnetaan Pavonian massamurhana.[16] Sotilaat toivat Uuteen-Amsterdamiin 80 irtileikattua päätä, joista osaa pidettiin kunniamerkkeinä, ja osaa käytettiin jalkapalloina sotilaiden keskinäisissä huvituksissa.[16][17]
Kuultuaan mitä oli tapahtunut, intiaanit aloittivat laajamittaiset kostotoimet. Hollantilaiset olivat erehtyneet aliarvioimaan alueen alkuperäisasukkaiden voiman. Useista paikallisista delawarien heimoista kokoonpantu sotajoukko käsitti noin 2 000 soturia, jotka hyökkäsivät useana eri rintamana DelawarelahdeltaConnecticutin jokilaaksoon. Hollantilaisasutukset roihusivat liekeissä, ja niiden asukkaat pyrkivät Uuden-Amsterdamin suojiin.[7]
Kun lisäjoukkoja Hollannista tuova laiva eksyi reitiltä ja ajautui matalikolle oli Kieftin ostettava apua briteiltä. Hän suostui maksamaan 25 000Alankomaiden guldenia 150:stä Connecticutin siirtokunnan vapaa-ehtoisesta.[7] Uuden-Englannin ja Uusien-Alankomaiden yhdistetyt sotajoukotkapteeniJohn Underhillin johtamina onnistuivat lopettamaan delawarien hyökkäykset. Kun sota päättyi1645, olivat delawaret menettäneet arviolta 1 600 henkeä. Myös hollantilaisten tappiot olivat suuret.[18]
Uusien Alankomaiden siirtokunta kasvoi nopeasti, ja intiaanien asuinalueet pienenivät. Vuonna1651 susquehannockit myivät hollantilaisille osan delawarien maita kysymättä lupaa maan oikeilta omistajilta.[7]
Samoihin aikoihin pohjoisimmat delawaret ajautuivat hollannin siirtokunnan kanssa "persikkasotana" tunnettuun välienselvitykseen.[17] Persikoita luvatta anastanut delawarenainen maksoi hengellään varkaudestaan. Tapaus sai monet delawarien heimoista hyökkäämään hollantilaisten asuinalueille. Intiaanit piirittivät myös Uutta-Amsterdamia, jonka viimeiseksi jäänyt kuvernööriPeter Stuyvesant järjesti sotilaalliset voimat välittömiin vastaiskuihin. Useita delawarien kyliä tuhottiin ja niihin viedyt vangit vapautettiin. Lopullinen rauha solmittiin vuonna1664. Saman vuoden elokuussa loppui Uusien Alankomaiden valta Manhattanilla. Englannin laivaston neljäfregattia purjehtivat Uuden-Amsterdamin satamaan ja brittijoukot vaativat hollantilaisten antautumista. Kuvernööri Stuyvesant katsoi vastarinnan hyödyttömäksi.[19]
Vuosina1673 ja1681 brittien lisääntyvät siirtolaisperheet ostivat maita delawareilta. Erityisen paljon maakauppaa tekivät englantilaisetkveekarit johtajanaanWilliam Penn, joka arvosti intiaaneja. Delaware-päällikkö Tammanend myiPhiladelphian, "Veljellisen rakkauden kaupungin", englantilaisille1682. Samalla tehtiin alueellinen rauhansopimus. Penn valvoi delawarien oikeuksia maakaupoissa. Kveekarien menestyksekäs intiaanipolitiikka päättyi seuraavalla vuosisadalla.Skotlannista jaIrlannista tulleet hollantilaisten kalvinistien uskonveljet väheksyivät intiaanien maankäyttöä, ja saivat aikaan muiden siirtolaisten välien kiristymisen delawarien kanssa.[20]
Vuosi1737 tunnetaan delawarien historiassa murheellisena vuotena, sillä juuri tuona vuonna solmittiin "Walking Purchase" eli kävelevä kauppa.[21] Jos Pennsylvanian isänä pidetty William Penn kohteli delawareja ystävällisesti, niin samaa ei voinut sanoa hänen pojastaan Thomaksesta. Tämä myi eteenpäin maa-alueita, jotka yhä kuuluivat delawareille. Peittääkseen laittoman menettelynsä hän oli löytävinään vuonna 1686 tehdynasiakirjan, joka oli ollut kadoksissa 50 vuotta. Sopimuksessa mainittiin delawaremaiden luovuttamisesta valkoiselle miehelle Delaware- ja Lehign-jokien väliseltä alueelta niin pitkältä matkalta kuin mies pystyy kävelemään puolessatoistavuorokaudessa. Intiaanit uskoivat sopimuksen aitouteen, ja arvelivat matkan pituudeksi noin 60kilometriä.[22]
Thomas Penn palkkasi siirtokunnan joukosta kolme nopeinta miestä juoksemaan kilpaa puoleksitoista päiväksi. Heistä nopein ehti edetä 113 kilometriä.[21] Delawaret olivat tyrmistyneitä matkan pituudesta ja vihaisia brittien vilpillisistä keinoista. Valkoisen miehen "kävely" oli ollut suuren palkinnon toivossa kilpailleiden miesten lähes tauotonta juoksua. Delawaret käsittivät tulleensa huijatuiksi. Päällikkönsä Lappawinsoen johdolla he koettivat kumota sopimusta siinä onnistumatta.[21] Epäreilun kaupan seurauksena delawaret menettivät maitaan koillisesta Pennsylvaniasta liki 5000neliökilometriä. Kapinoiminen Pennsylvanian siirtokuntaa vastaan oli hyödytöntä uusisasukkaiden määrän vuoksi. Lappawinsoe ja muut päälliköt joutuivat tyytymään siihen, että heidän maansa riistettiin pala palalta. Pennsylvanian hallituksen lupaukset uusista maista olivat vailla katetta. Delawarien matka kohti länttä lisääntyi. Monet heistä päätyivät Ohion maaseudulle, jonne useat pohjoisemmilta alueilta paenneet heimot olivat pystyttäneet kylänsä.[23]
Kaiken kaaoksen ja jatkuvan muuttovaelluksen aikana delawarien alkoholinkäyttö lisääntyi. Heistä tuli aggressiivisia raivopäitä, ja heitä alettiin verrata suomalaisiin.[4] Myös delawarien aineelliseen kulttuuriin sekoittui eurooppalaisilta omaksuttuja tapoja. Eräs näistä oli hirsimajan käyttö, joita aluksi rakennettiin valkoistenkirvesmiesten voimin.[24]
Vuonna1740saksalaisen David Zeisbergerin johtamatherrnhutilaiset alkoivat tehdä käännytystyötä delawarein, eritoten munseiden parissa. Moravian lähetysasema perustettiin ja munseille rakennettiinyhteisö Ohioon Muskingum-joen varteen. Zeisberginanglosaksit koettivat lähetystyötä myös Stockbridgen mohikaanien parissa. Varsinkin delawareihinkristinusko vaikutti voimakkaasti ja heidän omatprofeettansa nousivat vastustamaan väkijuomia.[25]
1700-luvun monissa sodissa delawaret taistelivat ranskalaisten puolella. Ottawa-päällikköPontiacin aloittamassa suuressaintiaanikapinassa Englantia vastaan oli delawareilla tärkeä osuus.[26] Kun lähes 20 heimoa valtasi brittiläisten linnakkeitaIsojenjärvien alueilla oli eräs kapinan tärkeimmistä johtajista delawarien Hopokan (piippu). Vaikka Pontiac jälkeenpäin on kerännyt kunniaa ja mainetta kapinahankkeen alullepanijana, oli Hopokanin osuus merkittävä.[24]
Vuonna1775 alkaneenYhdysvaltain vapaussodan aikana monet delawaret tukivat brittejä Hopokanin johtamina. Osa pysytteli puolueettomana, ja jotkut asettuivat siirtolaisten puolelle. Yhdysvaltain tulevanpresidentinGeorge Washingtonin johtamat siirtokuntien sotavoimat pakottivat brittijoukot vetäytymään. Sodan aikana Moravian kristityt ja puolueettomat delawaret joutuivat vaikeaan asemaan, kun sekä amerikkalaiset että näitä vastaan taistelevat intiaanit pitivät heitä vihollisinaan.Pittsburghista Pennsylvaniasta lähetetty 60-miehinen vapaaehtoisten joukko ratsasti delawarien lähetysasemalle ja nuiji lähes sata intiaania sukupuoleen katsomatta hengiltä. Tapahtuma tunnetaanGnadenhuttenin verilöylynä.[27] Kaksi pakoon päässyttä delawarea kertoi ystävilleen mitä oli tapahtunut.[28][29]
Gnadenhuttenin jälkeen pennsylvanialaiset päättivät hävittää myös ei-kristittyjen delawarien kylät. Lähes 500 vapaaehtoista suostui tehtävääneverstiWilliam Crawfordin johtamina. Delawaret ja wyandotit olivat asiasta toista mieltä. Noin 50 amerikkalaista sai surmansa ja eversti Crawford päätyi kidutuspaaluun. Kostoksi lähetysaseman verilöylystä everstin kohtalo jätettiin naisten käsiin, jotka toimeenpanivat kuolemantuomion.[30] Tapauksen uskotaan tiukentaneen Yhdysvaltain intiaanipolitiikkaa, sillä Crawford oli ollut George Washingtonin hyvä ystävä.[25]
1800-luvun alkupuolella delawaret levisivät niin laajoille alueille Amerikan mannerta, että heitä liikkui niinOregonissa,Uudessa-Meksikossa kuinMeksikossakin.Kanadan rajaseuduilla monet delawaret elättivät itsensä turkismetsästäjinä. Ohioon jääneet delawaret kulkeutuivat 1814 Indianan alueille, josta liittovaltion hallitus painosti heidät siirtymään Mississipin länsipuolelle. Myöhemmin osa delawareista muuttiKansasiin, ja ryhtyi uutteriksi maanviljelijöiksi.[5]
Nuoret seikkaulunhaluiset soturit kunnostautuivat monissa eri taisteluissa Yhdysvaltain joukoissa; niinFloridassaseminoleja vastaan kuinTexasissakiowia jacomancheja vastaan.Yhdysvaltain sisällissodassa delawaret taistelivatPohjoisvaltioiden joukoissa.[5] Hallitus pyrki yhdistämään hajallaan olevaa kansaa ja onnistui keräämään suurimman osan delawarejaOklahomanreservaattiin, josta on muodostunut eri puolilta tulleiden heimojen pitkäaikainen kotimaa. Euroopan mahtivaltojen ja lopulta Yhdysvaltain etujen edessä seisoneet delawaret olivat kolmen vuosisadan aikana menettäneet 90% väestöstään 1800-luvun loppuun mennessä. Sotien lisäksiIsorokko,malaria,kurkkumätä jatuhkarokko olivat tappaneet kokonaisia sukuja ja kommuuneja.[31]
Delawaret eivät kuolleet sukupuuttoon, mutta suurin osa polveutuu puoliksi valkoisista. He tunnustautuvat kuitenkin intiaaneiksi ja kutsuvat itseään delawareiksi. Oklahomassa delawareja asuu nykyään noin 10 000, New Jerseyssä ja Pennsylvaniassa yli 4 000, jaOntariossa jaWisconsinissa lähes 3 000 henkeä.[32]
Delawaret eivät olleet yhtenäinen kansakunta, vaan joukko itsehallinnollisia kyliä ja ryhmiä, joilta puuttui yhteinen politiikka. Ensimmäiset siirtolaiset Pennsylvaniassa ovat kuvanneet heitä vieraanvaraisiksi ja rauhanomaisiksi ihmisiksi, jotka elivät sopusoinnussa luonnon ja toistensa kanssa. Delawaret eivät olleet kiinnostuneita valtansa ja asuinalueittensa laajentamisesta.[33] Heidän elämäntapa sisälsi yksinkertaisen suhtautumisen maan hallussapitoon, ja tiiviin kosketuksen sukulaisuuteen ja uskontoon. Päälliköiden valta ei yltänyt naapurikylään. Tämä aiheutti monia väärinkäsityksiä eurooppalaisten kanssa tehdyissä rauhansopimuksissa, jotka delawarien puolelta koskivat vain yhtä kylää.[33]
Delawarien kylät olivat suuria, ja niistä pohjoisimmat oli suojattu paaluvarustuksin. Isoissawigwameissa saattoi asua kaksi tai kolmekin perhettä. Pienetsaunat tai löylymajat oli tehty oksista ja rapattu savella. Vaikka delawaret metsästivät ja kalastivat oli maanviljely heidän pääelinkeinonsa. Kylien laidoilla oli isojamaissi-,kurpitsa- jatupakkapeltoja.[7] Näiden lisäksi delawaret hyödynsivät ravinnokseen erilaisia juuria, marjoja ja puiden lehtiä. Rannoilta kerättiinsimpukoita,rapuja,kotiloita jaostereita. Jos viljelymaat muuttuivat hedelmättömiksi kylien ympärilla, muutettiin asuinpaikkaa. Naiset hoitelivat kaikki kevyemmät askareet, ja vastasivat peltotöistä. Kotona ollessaan he eivät olleet miestensäpalvelijoita. Naisia kunnioitettiin ja heidän mielipiteitään kuunneltiin.Sukulaisuus tuliäidin puolelta.Lapsia ei kuritettu, koska vanhemmat pelkäsivät sen olevan merkki rakkaudettomuudesta, jonka nähdessäänSuuri Henki saattaisi ottaa jälkikasvun pois.[33]
Henkinen vakaumus hallitsi delawarien elämää. He uskoivat muiden algonkinien tavoinManitoon, jota usein pidettiin kokomaailman jaihmisten luojana.[24] Maniton asuinpaikka oli ylimpänätaivaassa, kahdennellatoista tasolla. Häntä alempana asui 11 Henkeä tai Puolijumalaa, jotka hallitsivat omia tasojaan Taivaassa.[34] Maailmankaikkeuden lisäksi kuun eri vaiheet ja tähtien asema taivaalla olivat tärkeitä, sillä ne auttoivat järjestämään monet sosiaaliset toiminnat. Yötaivas ilmoitti ajankohdat sadon istuttamiseen, villieläinten poikimiseen ja kalojen liikkumisen vastavirtaan. Kuun määrätyllä vaiheella on sanottu olleen vaikutus sellaisiin sairauksiin kuin esimerkiksiepilepsia.[33]
Tatuoinnit olivat yleisiä kummankinsukupuolen keskuudessa. Yleisen tavan mukaan monet soturit nyppivät hiuksensa jättäen vain scalppitöyhdön, joka rasvattiin kovaksi ja muotoiltiin pystyasentoon. Päälliköillä ei ollutsulkapäähineitä, yksi kotkansulka riitti. Peurannahkavaatteet oli koristeltu helmin tai piikkisian piikein. Simpukankuorista tehdytkorvakorut olivat yleisiä. Erilaisia kiviä ja eläintenhampaita riiputettiin kaulassa. Naiset pitivät pitkiä hiuksiaan palmikoilla ja pukeutuivat kesäaikaan polvipituisiin hameisiin.Talveksi punottiin turkiseläinten taljan suikaleista lämpimiä viittoja. Joskus1750-luvulla delawareista tuli hyvin muotitietoisia pukeutumisensa suhteen.Hopeiset nenärenkaat ja eurooppalaisilta ostetuttujen vaatteiden koristelu kirkkain värein valtasivat alaa. Myöslempinimiä käytettiin. Päällikkö Hopokan tunnettiin yleisesti nimellä piippu tai Captain Pipe. Delawaret olivat haluttomia sanomaan koko nimensä, joten liikanimet yleistyivät.[7]
Kun suurin osa muista itärannikon alkuperäisasukkaista liikkuikanootein katsoivat delawaret tarkoituksenmukaisemmaksi tehdä matkansa jalkaisin. Heidän omat kanoottinsa oli koverrettu tukeista. Ne olivat epäkäytännöllisiä, niitä oli huono ohjata ja raskas kantaa mukanaan. Lukemattomat intiaanipolut jokien varsilla ja vaikeakulkuisissa korpimaastoissa helpottivat liikkumista. Niitä käytettiin yhtä hyvin metsästysmatkoilla kun kyläilemään tai neuvotteluihin mentäessä. Myöhemmin näistä historiallisista poluista kehittyi ensin kyläteitä ja1900-luvulla jopa valtateitä. Eräs tällainen onPhiladelphia-New York välillä kulkeva King's Highway.[33] SamoinBroadway on alkuperältään delawareheimojen käyttämä polkuWickquesgegk path.[35]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheestaDelawaretWikimedia Commonsissa
