Kreikan kirjoitusta lainatessaanetruskit jättivät Δ:n – samoin kuin Β:n (beeta) – pois, koskaetruskin kielessä ei esiintynyt soinnillisiaklusiileja [b d g]. Kreikkalaisissa lainasanoissa nämä äänteet korvattiin niin ääntämyksessä kuin kirjoituksessakin vastaavilla soinnittomilla klusiileillak,t jap.[2]Latinan jafaliskin kirjoitusjärjestelmissäD kuitenkin esiintyi alusta saakka, ja sen muoto oli varhaisvaiheista saakka pikemmin pyöreälinjainen kuin deltan tavoin kolmikulmainen,[3] mille oli malleja etenkin kreikkalaisen kirjoituksen läntisissä muunnelmissa.[4]
D ei ole alkujaan kuulunutsuomen kielen äännerakenteeseen. Nykyisessä suomenyleiskielessäd esiintyy omakielisissä sanoissa sanan sisällä, lainasanoissa myös sanan alussa.
Useimmista suomenmurteistad puuttuu.[5] Toisaalta niissä hyvin harvoissa suomen murteissa, joissad esiintyy, se voi, toisin kuin yleiskielessä, esiintyä myös geminaattana (dd).[6]Suomen murrekirjan näytteissäd esiintyyAhlaisten jaMerikarvian puheessa, varhaisestaruotsin vaikutuksesta johtuen.[7]
Tavallisimmin d esiintyy t:tä vastaavana heikkona asteenaastevaihtelun yhteydessä (esimerkiksi:äiti - äidin,sade - sateen,kaataa - kaadan,lähteä - lähden). Lisäksi se esiintyy joidenkinverbieninfinitiivien päätteissä (esimerkiksitehdä,viedä,tuoda) sekänominien monikongenetiivin päätteessä (esimerkiksimaiden, meidän, teidän). On myös sanoja, joissa se esiintyy kaikissa taivutusmuodoissa (odottaa,sydän,vadelma).
Monissa uudehkoissalainasanoissad esiintyy sanan alussakin, esimerkiksidemokratia,dosentti. Vanhemmissa lainasanoissa se on säännöllisesti korvattut:llä, esimerkiksitanssi (dans). Sama koskee sanaatohtori (doctor). Vaikka tohtori ja dosentti onkin johdettu samastalatinan sanasta, ne alkavat suomessa kielihistoriallisista syistä eri kirjaimella.[8]
D-kirjain ääntyy suomen yleiskielessä, samoin kuin monessa muussakin kielessä,soinnillisena alveolaarisena klusiilina, jonka kansainvälinenfoneettinen merkki on[d]. Olennaisin erod- jat-äänteiden välillä on se, että t on enimmäkseen soinniton (suomessa kuitenkin mahdollisesti alustaan ja lopustaan aivan lyhyen matkaa soinnillinen[9]) mutta d koko matkaltaan selvästi soinnillinen. Suomen nykyisen yleiskielend (samoin kuin ruotsind) eroaa kuitenkin t:stä myös siten, että sitä äännettäessä kielenkärki on hieman kauempana yläetuhampaista kuint:tä äännettäessä.[10][11]
Nykyisessä puhekielessä yleiskielend ääntyy usealla eri tavalla. Se ääntyy useind:nä, mutta se voi myös kadota (lähden >lähen) tai muuttuaj:ksi (meidän >meijän). Itä- ja Pohjois-Suomessad:tä käytetään vähemmän kuin Länsi- ja Etelä-Suomessa. Myösr voi ääntyäd:n sijasta, mutta tämä on alueellisesti leimaavaa.[12] Murteista tunnetaan myös muita tapauksia (mm.l). Näistä lähemmin seuraavassa kappaleessa.
Aikoinaan suomen kielessä on nykyisend-äänteen paikallat:n astevaihteluparina ollut soinnillinenspiranttiäänneð. Se oli samanlainen soinnillinen äänne, jokaenglannin kielessä kirjoitetaanth (esimerkiksi sanoissathe jathis). Tämä äänne esiintyi laajalti ainakin Länsi-Suomessa vieläMikael Agricolan aikana 1500-luvulla. Agricola merkitsið-äänteen yleensäd taidh (esimerkiksimeiden taimeidhen 'meidän'). Vuoden 1642 Raamatussa kirjoitustavaksi vakiinnutettiind.[5][13]
D-kirjainta käytettiin vanhassa kirjasuomessa merkitsemäänð:n lisäksi myös muita äänteitä. D-kirjain saattoi merkität-äännettä joko yksinään tai mm. yhdistelmissäld,nd,dh,dt (waldacunda 'valtakunta'). Yhdistelmädz puolestaan merkitsi kaksoiskonttia, soinnitonta spiranttiäännettäθθ. Myöhemmin näistä kirjoitustavoista luovuttiin.[13]
Sittemminð-äänne hävisi useimmista suomen murteista. Itämurteissa se on tavallisesti kadonnut eikä korvautunut millään. Useimmissa länsimurteissa se on muuttunutr:ksi tail:ksi. 1900-luvullar-äänne työnsi hämäläismurteissal-äännettä tieltään yleiskielend:n vastineena. Muutamilla harvoilla paikkakunnillaruotsinkielisten alueiden läheisyydessä soinnillinen dentaalispirantti muuttuiruotsin kielen vaikutuksestad:ksi. Vain pienellä alueellaSatakunnassa alkuperäinenð esiintyi paikoitellen vielä 1900-luvulla[5].
Kunð-äänne alkoi käydä suomalaisille täysin vieraaksi, alkoi jo 1700-luvulla yleistyä tapa lausua d-kirjain kirjoitettua tekstiä luettaessa nykyisellä tavalla, samoin kuin ruotsissa. Osittain muutos johtui siitä, että ruotsinkielinen yläluokka alkoi opetella suomea. Sen ääntämys ja kirjoitustapakin tuli kuitenkin 1800-luvullamurteiden taistelun aikana yleiseksi kiistanaiheeksi, ja useat itäsuomalaiset kirjailijat ehdottivat sen poistamista kokonaan. Lopulta d kuitenkin päätettiin säilyttää. Yleiskielessä se oli lausuttavad. Kun äänne kuitenkin oli useimmille suomalaisille vieras, jouduttiin sen ääntämistä vielä pitkään 1900-luvullakansakouluissa erityisesti harjoittelemaan.[8] Kun kaikki eivät sitä kuitenkaan oppineet, jotkut korvasivatd:n sitä muistuttavallat:llä (kahdeksan >kahteksan), mikä kuulijan korvaan usein kuulosti todella alkeelliselta, kun taas d:n jättäminen itäsuomalaiseen tapaan pois korvaamatta millään (kaheksan) kuulosti vain hieman huolimattomalta.[14][8] EsimerkiksiSMP:n "kansanetustaja"Eino Poutiainen joutui d:n t:nä ääntämisen vaikutuksesta yleisen pilanteon kohteeksi 1970-luvulla.[8]Uuno Turhapuro -elokuvissa Uuno Turhapuro ääntää d:n t:nä.
Nykyisin, osittain radion ja television vaikutuksesta, useimmat lapset oppivatd:n jo kauan ennen kouluikää eikä se enää tuota vaikeuksia. Kuitenkin sen poisjättäminen itämurteiden tapaan on nykyisessäkin puhekielessä yleistä varsinkin eräissä tavallisimmissa sanoissa (lähetään = lähdetään,kaheksan = kahdeksan).
↑abWichmann, Yrjö ym.: Tietosanakirja. (Hakusana D) Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1909–1922. Teoksen verkkoversio.
↑Bonfante, Giuliano & Bonfante, Larissa: The Etruscan language: An introduction (uudistettu laitos), s. 77. Manchester University Press, 2002.
↑Bonfante, Larissa: The scripts of Italy. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.):The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford. 297–311.
↑Swiggers, Pierre: Transmission of the Phoenician script to the west. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.):The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 261–270.
↑abcIso tietosanakirja, 12. osa (Siemen-Suomyrtti), art. Suomen kieli, 1936
↑Lyytikäinen, Erkki: Sehän on murretta! s. 165. Helsinki: Gaudeamus, 2020. ISBN 978-952-345-060-8
↑abcdOlli Nuutinen: Hetkisen pituus ja muita kirjoituksia kielestä, luku Vinskaa, venskaa, tanskaa ja ranskaa, Suomalaisen kirjallisuuden seura 1994,ISBN 951-717-786-0
