| Camel | |
|---|---|
 Camel vuoden 2015 Ramblin’ Man Fair -festivaaleilla. | |
| Tiedot | |
| Toiminnassa | 1971–1984, 1991– |
| Tyylilaji | progressiivinen rock,fuusiojazz popmusiikki(1982–1984) |
| Kotipaikka | Lontoo,Yhdistynyt kuningaskunta |
| Laulukieli | englanti |
| Jäsenet | Andrew Latimer |
| Levy-yhtiö | |
| Aiheesta muualla | |
| www.camelproductions.com | |
| Infobox OKNimi-testi OK | |
Camel on vuonna 1971 perustettubrittiläinen yhtye, joka esittääprogressiivista rockia. Myösjazz-elementeillä on merkittävä rooli Camelin musiikissa. 1980-luvun alussa yhtye levytti lisäksi kaksipop- jasoft rock -tyylistä albumia. Monet Camelin albumeista ovatkonseptialbumeja, joiden aiheina ovat olleet esimerkiksikirjallisuus jahistoria.
Toisin kuin eräät muut 1970-luvun progressiiviset yhtyeet, Camel ei koskaan saavuttanut laajaa valtavirran menestystä. Yhtyeellä on kuitenkin ollut kestävä kulttisuosio, ja sen vaikutus 1980-luvun alussa suosittuihinneo-prog-yhtyeisiin oli huomattava. Camelin kokoonpano on vaihdellut vuosien kuluessa useasti. Ainoastaan kitaristiAndrew Latimer on ollut yhtyeen jäsen koko sen elinkaaren ajan.
Camelin perustajajäsen Andrew Latimer soitti 1964 perustetussa The Phantom Four -nimisessä yhtyeessä. Vuonna 1968 Latimer ja rumpali Alan Butcher etsiskelivät uutta basistia, jolloin ilmoitukseen vastasi Doug Ferguson. Miehet perustivat kolmehenkisenbluesyhtyeen nimeltä The Brew. Pian tämän jälkeen Ferguson kertoi Latimerille tavanneensa taitavan rumpalin nimeltä Andy Ward, josta tuli 14-vuotiaana vuonna 1969 yhtyeen uusi rumpali. Kokoonpano konsertoi aktiivisesti ja kiinnitti vähitellen myöspromoottorien huomion.[1]
The Brew julkaisiCrossroads-nimisen demon, joka toi kiinnityksenDJM Recordsille. Yhtye ei kuitenkaan saanut omaa levytyssopimusta, vaan siitä tehtiinlaulaja-lauluntekijäPhilip Goodhand-Taitin taustayhtye. The Brew julkaisi 1971 Goodhand-Taitin kanssa albuminI Think I’ll Write A Song. Se menestyi varsin heikosti, eikä pestiä jatkettu. Kokemus kuitenkin auttoi Latimeria, Fergusonia ja Wardia huomaamaan kosketinsoittimien mahdollisuudet.[1]
Peter Bardens oli ollut 1960-luvulla kulttisuosiota nauttineessarhythm & blues -kokoonpanossaShotgun Express.[2] Hän liittyi The Brew’hun koesoiton jälkeen vastattuaan ilmoitukseenMelody Maker -lehdessä.[3] Pian tämän jälkeen jäsenet päättivät vaihtaa yhtyeen nimeksi Camel.[1]
.jpg)
Camelin ensimmäinen konsertti oli 4. joulukuuta 1971Waltham Forest Collegessa, missä yhtye esiintyiWishbone Ashin lämmittelijänä. Elokuuhun 1972 mennessä yhtye sai levytyssopimuksenMCA Recordsilta ja aloitti ensimmäisen albuminsa äänittämisen. Albumia ei suunniteltu kokonaisuudeksi, vaan se koostettiin Latimerin ja Bardensin tekemistä yksittäisistä kappaleista.[1]Cameliksi nimetty esikoisalbumi ilmestyi 1973.[4]
Camelilla oli nyt ensimmäistä kertaa ulkopuoliset manageritGeoff Jukes ja Max Hole,[1] joidenGemini Artists -yhtiöstä muotoutuiDecca Recordsin alaisuudessa toiminutGama Records -levymerkki.[1][4] Camel pysyi Deccan leivissä vuoteen 1985 saakka.[1] Camelin ensimmäinen Gama-albumiMirage ilmestyi vuonna 1974.[4] Kappalemateriaali oli Latimerin ja Bardensin entistä tiiviimmässä yhteistyössä säveltämää.[1] SekäCamelin ettäMiragen myyntiluvut jäivät melko heikoiksi.[5] Aktiivinen konsertointi alkoi kuitenkin tuoda yhtyeelle näkyvyyttä.[1]
YhdysvalloissaMirage sai yllättävää julkisuutta, kunCamel-savukkeiden valmistaja uhkasi yhtyettä oikeustoimilla. Savukeaskin etiketistä mukailtu kansitaide vaihdettiinkin Yhdysvalloissa pikaisesti uuteen kuvaan. Muualla maailmassa käytettiin alkuperäistä kantta, ja Euroopassa tupakkayhtiö teki yhtyeen kanssa markkinointisopimuksen, jonka nojalla konserteissa jaettiin pieniä viiden savukkeen askeja. Yhtiö jopa ehdotti, ettäMiragen kappaleet nimettäisiin uudelleen tupakointiaiheisiksi. Manageriporras oli tilanteeseen tyytyväinen, mutta yhtyeen jäsenet eivät halunneet mainostaa terveydelle vaarallisia tuotteita ja yhteistyö loppui lyhyeen.[1]
Seuraavasta levystään Camel päätti tehdä konseptialbumin. Kaikki jäsenet harrastivat lukemista, ja kukin alkoi tahollaan etsiä sopivaa kirjaa albumin aiheeksi. Bardens ehdottiHerman HessenSiddharthaa jaArosutta. Fergusonin ehdotuksesta tarinan pohjaksi otettiin kuitenkinPaul GalliconpienoisromaaniThe Snow Goose, joka tuli myös albumin nimeksi. Tupakointia vastustanut Gallico uhkasi haastaa Camelin oikeuteen, joten otsikkoon lisättiin sanat ”inspired by”.[1] Vuonna 1975 ilmestynytThe Snow Goose muodostui Camelin läpimurtolevyksi.[4] Se oli Britannian albumilistalla parhaimmillaan sijalla 22[6] ja myihopealevyyn oikeuttavan määrän eli vähintään 60 000 kopiota.[7] Lokakuussa 1975 Camel esittiThe Snow GoosenLontoon sinfoniaorkesterin kanssaRoyal Albert Hallissa. Tapahtuma oli loppuunmyyty.[1]
Seuraavan vuoden alussa ilmestyneenMoonmadnessin listasijoitus oli brittilistalla 15. eli yhtyeen historian paras.[6] Britanniassa se ylsi hopealevyyn oikeuttaviin myyntilukuihin,[8] ja Yhdysvalloissakin levy sai kriitikoilta aiempaa parempaa palautetta.[1] Se nousiBillboardin albumilistalla sijalle 118, mikä jäi yhtyeen parhaaksi listasijoitukseksi Yhdysvalloissa.[4]
PianMoonmadnessin julkaisun jälkeen Fergusonin ja Wardin välillä alkoi ilmetä musiikillisia erimielisyyksiä. Ward olisi halunnut viedä Camelin musiikkia rytmisesti monimutkaisempaan suuntaan, mihin Fergusonilla ei ollut sen enempää taitoa kuin kiinnostustakaan. Hän jätti Camelin alkuvuodesta 1977, ja uudeksi basistiksi tuliCaravan-yhtyeessä soittanutRichard Sinclair. Sinclairin soittotapa oli Wardin toiveiden mukaisesti Fergusonia jazz-tyylisempi. Toisena uutena jäsenenä mukaan tuli saksofonistiMel Collins, joka hänkin mahdollisti entistä voimakkaammat jazz-vaikutteet. Sessiomuusikon vapautta arvostanut Collins ei ollut yhtyeen virallinen jäsen, mutta osallistui aktiivisesti sekä studiotyöskentelyyn että konserttikiertueisiin. Hän vaikutti yhtyeessä säännöllisen epäsäännöllisesti aina vuoteen 1985 saakka.[1]
Uusi kokoonpano julkaisi albumitRain Dances (1977) jaBreathless (1978).[4]Rain Dances saavutti kohtalaista listamenestystä ja oli parhaimmillaan sijalla 20.[6] Musiikkityylin muuttuminen alkoi kuitenkin aiheuttaa ristiriitoja Latimerin ja Bardensin välille.[1][4]Breathlessin myötä yhtyeen musiikki kaupallistui, mihin vaikutti uusituottajaMick Glossop.[1] Myyntiluvut jäivät pop-vaikutteista huolimatta aiempaa heikommiksi, eikäBreathless pysynyt Britannian albumilistalla kuin yhden viikon.[1][6] Juuri ennen konserttikiertueen alkua Bardens jätti yhtyeen.[4] Bardensin mukana lähti manageri Geoff Jukes, joka myöhemmin haastoi yhtyeen oikeuteen.[1] Vaikeuksia aiheutti myöspunkin esiinmarssi,[4] minkä seurauksena vuosikymmenen alkupuoliskolla suurta suosiota nauttinut progressiivinen rock muuttui marginaaliseksi tyylilajiksi.[9]
Latimer ja Ward näkivät Bardensin lähdön mahdollisuutena laajentaa kokoonpanoa. Tilalle otettiin kaksi kosketinsoittajaa:Jan Schelhaas ja basisti Richard Sinclairin serkkuDave Sinclair.Breathless-albumin promootiokiertue tehtiin uudella kokoonpanolla.[1] Kiertueen päätyttyä Richard Sinclair päätti rankkojen kiertueiden uuvuttamana jättää Camelin.[10] Lisäksi Dave Sinclair erotettiin yhtyeestä. Uudeksi basistiksi tuliColin Bass ja kosketinsoittajaksiKit Watkins. Latimer ja Ward olivat tykästyneet Watkinsin soittoonHappy the Man -yhtyeen albumilla.[1]
Uusi kokoonpano julkaisi vuonna 1979I Can See Your House from Here -nimisen albumin. Sen näkyvyys musiikkilehdistössä jäi kuitenkin vähäiseksi,[4] ja kaupallinen menestys oli huonointa sitten 1970-luvun alun.[4][6] Lisäksi yhtye oli jatkuvan levyttämisen ja konsertoinnin teon jäljiltä pahasti ylirasittunut.[1]
Vuoden 1981 albumiNude oli konseptialbumi syrjäisellä saarella 29 vuotta yksin sinnitelleestäjapanilaisesta sotilaasta.[11] Sen kaupallinen menestys oli selvästi parempaa kuin edellisen albumin.[6]Nude äänitettiinAbbey Roadin studioilla. Viereisessä äänitystilassa työskenteliThe Alan Parsons Project, jonka jäsenet tulivat uteliaisuuttaan seuraamaan Camelin äänityksiä. Usea heistä liittyi sittemmin Cameliin.[12]
Pitkäaikainen rumpali Andy Ward jätti yhtyeen 1982.[4] Hän oli käyttänyt runsaasti alkoholia ja huumeita jo pitkään, mikä johti itsemurhayritykseen. Julkisuuteen kerrottiin Wardin saaneen vakavan käsivamman.[13] Hänen lähtönsä jälkeen Camel kävi lähellä hajoamista.[1]
Decca edellytti Camelin pitäytyvän levytyssopimuksessa ja julkaisevan uuden albumin. Kun Ward ei toipunut, jäi Latimer yhtyeen ainoaksi alkuperäisjäseneksi. Uuteen kokoonpanoon värvättiin The Alan Parsons Projectin laulajaChris Rainbow ja basistiDavid Paton. Myös rumpaliStuart Tosh oli aiemmin soittanut Parsonsin albumeilla.[12][14] Lisäksi nauhoituksiin osallistui suuri joukko muissa progressiivisen rockin yhtyeissä vaikuttaneita sessiomuusikoita.[12]
The Alan Parsons Project oli saavuttanut huomattavaa kaupallista menestystä siirryttyään progressiivisen rockin esittämisestä valtavirran popiin jasoft rockiin.[15][16] Vuoden 1982The Single Factor -albumillaan myös Camel uudisti tyyliään aiempaa kaupallisempaan suuntaan.[4][15] Latimer ja Bardens olivat sopineet riitansa, ja jälkimmäisenä mainittu soittiThe Single Factorilla vierailevana muusikkona. Samalla Bardens tutustui The Alan Parsons Projectin jäseniin, joiden kanssa hän perustiKeats-nimisen yhtyeen.[12] Camelin vakituiseksi jäseneksi Bardens ei enää ryhtynyt, vaan kiertueella kosketinsoittajaksi palasi Kit Watkins. Konserttien myötä yhtyeen ilmapiiri muuttui pitkästä aikaa toiveikkaaksi, ja Latimer ystävystyi erityisesti laulaja Chris Rainbow’n kanssa. Vuosia myöhemmin Latimer kuvaili kiertuetta elämänsä hauskimmaksi.[12]
The Single Factorin myyntiluvut jäivät varsin heikoiksi. Britanniassa paras listasijoitus oli vasta 57.,[6] kun taas Yhdysvalloissa albumi ei noussut listoille lainkaan.[4] Kiertueen päätyttyä manageri Max Hole ilmoitti eroavansa, jolloin Camel jäi kokonaan ilman manageria. Ward ei myöskään toipunut alkoholiongelmastaan, vaan hänen poissaolonsa osoittautui pysyväksi. Lisäksi oikeustaistelu entisen managerin Geoff Jukesin kanssa alkoi enenevässä määrin kuormittaa Latimeria, joka toimivastaajana käytännössä yksin.[12]
Vuonna 1983Polygram Recordsin ostama Decca uusi Camelin levytyssopimuksen. Kosketinsoittajaksi tuli hollantilaisessaKayak-yhtyeessä soittanutTon Scherpenzeel, jonka soittoa Latimer suuresti ihaili. Rumpaliksi tuli Paul Burgess. Latimer ja Scherpenzeel alkoivat tämän jälkeen suunnitella Camelin seuraavaa albumia.[12] Vuonna 1984 ilmestynytStationary Traveller oli jälleen konseptialbumi, jonka aiheena olijaettu Berliini. Musiikillisesti albumi jatkoi edeltäjänsä pop-linjalla.[17]Stationary Traveller sai myönteisiä arvosteluja,[12] mutta myyntiluvut jäivätThe Single Factorin tapaan vaatimattomiksi. ParhaimmillaanStationary Traveller oli brittilistan sijalla 57, mikä oli samalla Camelin viimeinen listasijoitus kotimaassaan.[6]
Stationary Travellerin kiertueella taltioitu livealbumiPressure Points ilmestyi 1984. Levytyssopimus Deccan kanssa päättyi seuraavana vuonna, ja Latimer halusi löytää levy-yhtiön, joka sallisi enemmän taiteellista vapautta.Dust and Dreams -nimisen albumin äänitykset alkoivat 1985, mutta ne pitkittyivät Jukesin kanssa käydyn oikeustaistelun vuoksi. Vuonna 1985 Camelin alkuperäinen kokoonpano haastoi lisäksi Gama Recordsin oikeuteen. Juttu tuomittiin Latimerin, Bardensin, Fergusonin ja Wardin hyväksi, minkä seurauksena he alkoivat saada Camelin ensimmäisistä levyistärojalteja. Pitempi oikeuskiista päättyi vasta vuosikymmenen lopulla, jolloin Jukes suostui sovitteluratkaisuun. Camel maksoi hänelle oikeudenkäyntikulut ja lisäksi pienehkön muodollisen korvauksen.[12] Oikeudenkäyntien vuoksi Camelin toiminta oli kuitenkin käytännössä katkolla 1980-luvun loppuun saakka.[4]
Latimer neuvotteli vuonna 1987 levytyssopimuksestaEG Recordsin kanssa, mutta keskustelut päättyivät tuloksettomina. Hän muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1988 ja palasi seuraavana vuonnaDust and Dreamsin pariin. Vuonna 1990 hän kirjoitti sen jälkipuoliskon kokonaan uusiksi. Albumi oli tämän jälkeen valmis ja Latimer perusti puolisonsa Susan Hooverin kanssa itsenäisen Camel Productions -levy-yhtiön.[12]
Dust and Dreams ilmestyi lopulta 1991. Camel oli tässä vaiheessa muuttunut käytännössä Latimerin sooloyhtyeeksi.[4] Hän kirjoitti kappalemateriaalin enimmäkseen yksin, mutta joidenkin kappaleiden tekijäksi on lisäksi merkitty Hoover. Mukana oli silti useampia aiemmilla albumeilla vaikuttaneita muusikoita, mukaan luettuna Colin Bass ja David Paton.[18] Albumi sai myönteisen vastaanoton, ja Camel teki sen tiimoilta ensimmäisen maailmankiertueensa vuosiin. Latimerin ohella muita aiempia jäseniä olivat rumpali Paul Burgess ja basisti Colin Bass. Kosketinsoittajaksi tuliFish-yhtyeessä vaikuttanutMickey Simmonds. Samoihin aikoihin ilmestyi CD-uusintapainos yhtyeen ensimmäisestä albumistaCamel.[12]
Andy Ward kävi katsomassa Camelin Lontoon-konsertin vuonna 1992, mistä hän sai idean omaan yhtyeeseen. Seuraavana vuonna Ward tapasi Peter Bardensin ensimmäistä kertaa 15 vuoteen. He perustivatMirage-nimisen progressiivista rockia esittäneen kokoonpanon. Muiksi jäseniksi otettiin Caravanin jäseniä, mukaan luettuna Camelissa soittanut kosketinsoittaja Dave Sinclair. Basisti Richard Sinclair sen sijaan jättäytyi yhtyeen ulkopuolelle. Kokoonpano konsertoi vuosikymmenen puolivälissä aktiivisesti,[19] ja siltä julkaistiin kaksi livealbumia vuosina 1995 ja 1997.[20] Ohjelmisto koostui Camelin kappaleista ja Bardensin soolotuotannosta. Mirage hajosi 1997, jolloin myös suunnitelmat uutta materiaalia sisältäneen studioalbumin teosta peruuntuivat.[19]
Vuosina 1993–1996 Latimer oli Camelin ainoa jäsen. Hiljaiselon syynä oli hänen isänsä kuolema vuonna 1993. Vuonna 1994 Latimer alkoi säveltää materiaalia seuraavalle albumille.[12] Samana vuonna ilmestyi PolyGramin julkaisema kokoelma-albumiEchoes ja kaksi vuotta myöhemmin studioalbumiHarbour of Tears. Se oli vuoden 1999Rajazin ja vuoden 2002A Nod and a Winkin tavoin Camel Productionsin julkaisu.[21] Vuodesta 1997 alkaen yhtye teki jälleen myös kiertueita, joilla Bass palasi basistiksi. Kosketinsoittaja ja rumpali sen sijaan vaihtelivat lähes vuosittain.[12][22]
Camel piti vuonna 2003 jäähyväiskiertueeksi nimetyn konserttisarjan, jonka jälkeen yhtye jäi horrostilaan Latimerin terveysongelmien takia. Yhtye teki paluun lavoilleHarrogate Royal Hall -salissa lokakuussa 2013. Seurannut kiertue oli loppuunmyyty. Yhtyeen nykyinen kokoonpano toimii pitkälti Latimerin sävellystyön ja terveyden sekä muiden jäsenten aikataulujen ehdoilla.[23]
Äänitiedostojenkuunteluohjeet
Camel tunnetaan ennen kaikkeaprogressiivisen rockin jataiderockin esittäjänä.[4] Monilla yhtyeen albumeilla on lisäksijazz-vaikutteita.[24][25][26] Sävellyksille ominaista on lauluosuuksien säästeliäs käyttö sekä syntetisaattorien ja sekvensserien runsas käyttö.[27] Yhtye on julkaissut sekäkonseptialbumeja että löyhempiä kokonaisuuksia. Sanoitusten aiheina ovat olleet varsinkin kaunokirjallisuus ja historia.[11][17][18][28][29]
EnsialbumiCamelin (1973) äänimaailmaa hallitsi Peter Bardensinurkujensoitto. Musiikki yhdisteli jazz-vaikutteisiarytmejä, suoraviivaisempaa rockia ja improvisoituja osuuksia.[24] Yhtyeen tyyli vakiintui seuraavalla albumillaMirage (1974). Tyypillisten rock-soittimien lisäksi albumilla kuultiin Latimerin soittamiahuiluosuuksia.[30]Prog Archives -sivustollaMirage on arvioitu Camelin parhaaksi studioalbumiksi.[31]The Snow Goose (1975) oli Camelin ensimmäinen konseptialbumi. Paul Gallicon pienoisromaaniin perustuva albumi kertoi tarinan yksinäisestä miehestä ja haavoittuneestalumihanhesta. Musiikki oli enimmäkseeninstrumentaalista, joskin kahdessa kappaleessa oli mukana sanatonta laulua.[28]Moonmadness-albumilla (1976) Camel hyödynsiPink Floyd -vaikutteisia kitara- jasyntetisaattorikerroksia. Levy-yhtiön vaatimuksesta musiikki siirtyi kohti progressiivisen rockin valtavirtaa, mutta albumilla oli myössynkooppipohjaisia rytmejä ja muitafuusiojazzin elementtejä.The Snow Goosen tavoinMoonmadness oli konseptialbumi. Kappaleiden aiheina olivat yhtyeen jäsenten luonteenpiirteet.[25]
Vuosina 1977–1978 yhtyeen kokoonpano muuttui ja mukaan tuli aiempaa jazz-henkisempiä muusikoita.[1]Rain Dances (1977) oli ensimmäinen Camel-albumi, jolla oli mukana Mel Collinsin soittamia puhallinsoitinosuuksia. Myös kosketinsoittajaBrian Eno vierailee albumilla.AllMusic-sivuston Matthew Pichta nimeääRain Dancesin yhtyeen ”tasalaatuisimmaksi ja edustavimmaksi pakkaukseksi”, joka ”soljuu hienostuneesti”.[32]Breathlessin (1978) myötä kappaleista tuli aiempaa lyhyempiä ja pop-vaikutteisempia. Mukana oli silti edelleen progressiivisen rockin ja jazz-improvisaation piirteitä.[26]I Can See Your House from Here -albumilla (1979) yhtye käytti joissakin kappaleissaorkesterisäestystä. Vierailevana muusikkona albumilla esiintyiPhil Collins.[33]Nude (1981) jatkoi vielä progressiivisen rockin parissa. Albumilla oli pitkiä improvisoituja osuuksia, orkesterisäestystä ja hienoisia vaikutteitamaailmanmusiikista. Sanoitukset kertoivat japanilaissotilasHirō Onodasta, joka kieltäytyi antautumasta, vaikkatoinen maailmansota oli päättynyt jo vuosikymmeniä sitten.[11]
The Single Factorilla (1982) Camel uudisti tyyliään valtavirran popiin.[4][15]AllMusicin Daevid Jehnzenin mukaan ”pop-koukkujen” kirjoittaminen ei kuitenkaan ollut Latimerin vahvuus.Stationary Traveller (1984) jatkoi edeltäjänsä kaupallisempaa tyyliä. Lauletut kappaleet olivat enimmäkseen lyhyitä, mutta niiden väliin oli sommiteltu pitkiä instrumentaaliosuuksia. Sanoitukset kertoivatkylmän sodan aikaisen Berliinin asukkaiden välisistä jakolinjoista.[17]The Single Factorin jaStationary Travellerin tyyli muistuttaa The Alan Parsons Projectin 1980-luvun alun albumeja, mikä johtuu siitä, että yhtyeissä vaikuttivat suurelta osin samat muusikot.[34]
Dust and Dreamsilla (1991) Camel palasi progressiiviseen rockiin,[35] ja albumin musiikkia on verrattuDavid Gilmourin jaSteve Hackettin tuotantoon. Innoittajana oliJohn Steinbeckin romaaniVihan hedelmät.[18] MyösHarbour of Tears (1996) oli konseptialbumi. Se käsitteliirlantilaisten maahanmuuttoa Amerikkaan, ja avausraidassa oli vaikutteitakelttiläisestä kansanmusiikista.[29]Rajaz-albumin (1999) nimi tarkoittaa muinaistaarabialaista runomittaa, jonka rytmi mukailee kamelien käyntiä. Teemaan sopivasti musiikissa oli sävyjäitämaisesta musiikista.[35] Yhtyeen toistaiseksi tuorein albumiA Nod and a Wink (2002) kertootaikamatolla ympäri maailmaa matkustavasta pojasta. Musiikillisesti albumi sekoittaa eri tyylilajeja ja tunnelmia.[36]
Toisin kuin eräät muut progressiivisen rockin yhtyeet, Camel ei koskaan saavuttanut laajaa valtavirran menestystä. Se nauttii kuitenkin vakaatakulttisuosiota.[4] Yhtyeen musiikilla oli huomattava vaikutus 1980-luvun alun Britanniassa syntyneelle ”neo-prog”-suuntaukselle. Lajityyppi yhdisteli progressiivista rockiauuden aallon popiin jaaikuisrockiin. Sen suosituin yhtye oliMarillion,[37] joka erityisesti varhaisina vuosinaan otti vaikutteita Camelin musiikista.[38]
Camel on vaikuttanut myösOpethin musiikkiin. Yhtyeen keulahahmoMikael Åkerfeldt on kertonut vaikuttuneensa erityisestiMoonmadnessista ja Andrew Latimerin kitaransoitosta. OpethinGhost Reveries -albumilla (2005) Åkerfeldt jäljitteli Latimerin kitarasoundia ja Camelille tyypillistä kitaran jaMoog-syntetisaattorin yhteissoittoa.[39] Muita Camelista vaikutteita ottaneita muusikoita ovatPorcupine TreenSteven Wilson ja uuden aallon muusikkoRick Astley. Israelissa toimii lisäksi The Humps -niminentribuuttiyhtye.[40]
Andrew Latimerille myönnettiin vuonna 2014Orange Amplificationin progressiivisen musiikin elämäntyöpalkinto. Palkinnon luovutti Marillionin kitaristi ja Camelin pitkäaikainen ihailijaSteve Rothery.[41] Kun haastattelija luonnehti Camelin jäseniä ”1970-luvun progerockin unohdetuiksi sankareiksi”, Rothery vastasi olevansa samaa mieltä.[42]
1971–1976
1977
1978–1979
1979–1981
1982
1984
1992
1997
2000–2001
2003 (Yhdysvallat)
2003 (Eurooppa) paluu 2013–
Kuvia tai muita tiedostoja aiheestaCamel (yhtye)Wikimedia Commonsissa