Kaikki alueet, jotka ovat joskus kuuluneet brittiläiseen imperiumiinBrittiläisen imperiumin laajeneminen ja pieneneminen 1492–2007
Brittiläinen imperiumi oliimperiumi, johon kuuluivatYhdistyneen kuningaskunnan hallitsematsiirtomaat ja muut alueet. Imperiumi alkoi syntyä 1600-luvulla ja oli laajimmillaan vuoden 1900 tienoilla, jolloin siihen kuului neljäsosa ihmiskunnasta. Se oli myös pinta-alaltaan suurin imperiumi ihmiskunnan historiassa.
Useimmat historioitsijat jakavat Brittiläisen imperiumin kahteen vaiheeseen, "ensimmäiseen" imperiumiin ja "toiseen" imperiumiin. Niitä erottava käännekohta oli Pohjois-Amerikan brittiläisten siirtokuntienitsenäistyminen Yhdysvalloiksi vuonna 1783. Sen jälkeen imperiumin painopiste siirtyi ensin Intiaan ja Tyynellemerelle, ja 1800-luvulla myös Afrikkaan. Siinä kun ensimmäinen imperiumi oli rakentunut meriteitse tapahtuneelle kaupalle ja asuttamiselle, toinen imperiumi rakentui valloituksille, muunrotuisten alistamiselle ja taloudelliselle hyödyntämiselle.[1]
Brittiläistä imperiumia rakensivat yhtä lailla englantilaiset jaskotit.Irlannin osuus imperiumiin on kiistanalainen: se on nähty yhtäältä Englannin ja Skotlannin kumppanina ja toisaalta imperiumin ensimmäisenä alusmaana.[2]
Britannia perusti ensimmäiset merentakaiset siirtokuntansa 1500-luvulla.[3] KaupankäyntiVenäjän kanssa alkoi 1500-luvun loppupuolellaArkangelin kautta.[4] Jotkut ajoittavat brittiläisen imperiumin alun jo vuoteen 1497, kunJohn Cabot valtasiNewfoundlandin kuningasHenrik VII:n nimiin. Yleisempää on ajoittaa imperiumin alku vuoteen 1607, jolloin britit perustivat ensimmäisen pysyvän siirtokuntansaJames RiverilleVirginiaan.[2]
Afrikan ensimmäinen pysyvä brittiläinen siirtokunta perustettiinJames IslandilleGambiajokeen vuonna 1661.Sierra Leonen alue siirtyi Britannialle vuonna 1787 ja eteläisen AfrikanHyväntoivonniemi 1806, minkä jälkeen britit jabuurit levittäytyivät brittien johdolla eteläisen Afrikan sisäosiin.[3]
Orjakauppa Afrikasta Amerikkaan oli ollut taloudellisesti välttämätöntä Britannian Karibian-siirtokunnille ja Pohjois-Amerikan eteläosille, jotka ovat nykyisin Yhdysvaltain etelävaltioita. Britit lopettivat orjakaupan vuonna 1807 ja lakkauttivat orjuuden siirtomaissaan vuonna 1833.[3]
Suezin kanavan valmistuminen vuonna 1869 lyhensi meritietä emämaan ja Intian välillä. Sen johdosta Britannia laajensi satamaansaAdenissa, perusti protektoraatinSomalimaahan sekä kasvatti vaikutusvaltaansaArabian eteläosissa jaPersianlahdella.Kyproksen Britannia valtasi 1878.[3]
Ensimmäisessä maailmansodassa Britanniandominioissa oli voimassa asevelvollisuus, vaikka sitä joissain dominioissa vastustettiinkin. Merkittävä osa Australian, Kanadan ja Uuden-Seelannin aikuisesta miesväestöstä otti osaa sotaan. Brittejä kuoli sodassa 700 000, kanadalaisia 57 000, australialaisia 60 000 ja intialaisia 65 000. Sodan seurauksena Britannia liitti imperiumiinsamandaattialueita Lähi-idästä sekä Afrikasta muun muassaTanganjikan.[6]
Toisessa maailmansodassa imperiumin ja siitä eronneiden maiden muodostamankansainyhteisön maiden sotilaiden määrä ja miestappiot olivat paljon pienemmät kuin ensimmäisessä maailmansodassa, vaikka maat mobilisoivatkin aiempaa suuremman määrän ihmisiä.[7]
Britannia menettiAmerikan-siirtokuntansa sen jälkeen, kunYhdysvallat itsenäistyi vuonna 1776.Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä jotkin muutkin siirtomaat irrottautuivat emämaasta, ja Britannia tunnusti vuonna 1931dominionsa itsenäisiksi. Intia itsenäistyi vuonna 1947, ja muut Aasian, Afrikan ja Karibian siirtomaat seuraavina vuosikymmeninä. Britannian viimeinen merkittävä siirtomaa Hongkong siirtyi Kiinalle vuonna 1997. Moni itsenäistyneistä Britannian siirtomaista on jäänyt osaksiKansainyhteisöä.[3]
Britannian siirtomaat itsenäistyivät eri syistä ja eri tavoin. Ulkoiset uhat britit onnistuivat aina torjumaan tehokkaasti, ja vain Japani toisessa maailmansodassa onnistui valloittamaan väliaikaisesti alueita Britannialta. Siirtomaat irrottautuivat imperiumista etupäässä imperiumin sisäisistä syistä. Britannia oli 1900-luvulla jo taloudellisesti ja sotilaallisesti kyvytön ylläpitämään suurta imperiumia, ja moni siirtomaa alettiin nähdä turhana rasitteena emämaalle. Brittivallan heikkeneminen samalla vahvisti siirtomaiden nationalistisia liikkeitä. Brittien dominiot Kanada, Australia, Uusi-Seelanti ja Etelä-Afrikka olivat ajautuneet Britanniasta erilleen jo ensimmäiseen maailmansotaan mennessä, kehittäneet oman kansallisen identiteetin ja muuttuneet käytännössä itsenäisiksi. Intiassa syntyi vahva itsenäisyysliike ensimmäisen maailmansodan aikana, ja vaikka Britannia pyrkikin pitämään maasta tiukasti kiinni aina toiseen maailmansotaan asti,Mahatma Gandhin johtama liike sai maalle itsenäisyyden 1947. Länsi-Afrikassa alkoi 1920-luvulta alkaen herätä vastustusta brittien poliittista yksinvaltaa kohtaan. Britit alkoivat antaa valtaa paikallisille toisesta maailmansodasta alkaen, mikä johti länsiafrikkalaisten siirtomaiden itsenäistymiseen yksi kerrallaan. Sama kehitys tapahtui Itä-Afrikassa, mukaan lukienRhodesia, jossa valkoisia oli merkittävä osuus väestöstä.[8]
Brittiläisen imperiumin ylin käskyvalta tuli Britannian kruunulta ja parlamentilta. Käskyvaltaa alusmaissa harjoittivat kuvernöörit, joskin he jakoivat valtansa usein paikallisten viranomaisten kanssa.[9] Joitain siirtomaita hallitsivat brittien omat viranomaiset suoraan, kuten Intian provinsseja ja Länsi-Afrikan rannikkoa. Joitain siirtomaitaan britit hallitsivat epäsuorasti, valvoen ja suojellen alkuperäisasukkaiden omia auktoriteetteja. Tällaisia olivat esimerkiksi Intian prinssit,Fulanin emiirit ja Malesian sulttaanit. Afrikassa britit hallitsivat heimopäälliköiden kautta, tarvittaessa nimeten sellaiset itse.[10]
Brittien valta perustui yhtäältä vallanpitäjien itseluottamukseen ja toisaalta alamaisten suostumiseen hallittaviksi. Britit vahvistivat auktoriteettiaan muun muassa pystyttämällä julkisia rakennuksia ja esittelemällä sotilaallista voimaansa paraateilla. Toisinaan valtaa tuettiin voiman avulla – valloituksilla, vastarinnan tukahduttamisella, verojen keräämisellä ja työvoiman sijoittelulla. Siirtomaasotien käyminen ja kapinoiden kukistaminen väkivallalla sekä sotimisen kalleus johtivat kuitenkin usein siirtomaahallinnon arvosteluun emämaassa. Kauppareitin tai tulonlähteen turvaamiseksi britit tyytyivätkin vaikeuksien välttämiseksi yleensä vain lain ja järjestyksen ylläpitämiseen ja verojen keräämiseen.[11]
Britannian muodollisesti hallitsemien alueiden lisäksi imperiumiin on katsottu epävirallisesti kuuluneen myös alueita, joita Britannia ei hallinnut, mutta joille sen vaikutusvalta kuitenkin ulottui esimerkiksi kaupankäynnin alueella kutenShanghai jaBuenos Aires.[12]
Britannian parlamentissa ei siirtomailla koskaan ollut omaa edustustaan, vaikka sellaista toisinaan ehdotettiinkin. Joillain parlamentaarikoilla kylläkin oli henkilökohtaista siirtomaataustaa. Britannian parlamentti jätti siirtomaiden asiat yleensä niiden omien hallintoelinten hoidettavaksi. Siirtomaiden omistus ei myöskään vaikuttanut juurikaan siihen tapaan, jolla Britanniaa hallittiin.[13]
Lähes kaikki Britannian varhaisten siirtokuntien perustajat olivat yhtiöitä jamagnaatteja, jotka hankkivat itselleen siirtokuntia yksi kerrallaan. Englannin kruunu ei osallistunut niiden perustamiseen tai johtamiseen vaikka harjoittikin jonkinlaista nimitysvaltaa ja valvontaa. Kruunu valvoi siirtokuntia 1600- ja 1700-luvuilla lähinnä kaupan ja laivakuljetusten alueella. Siirtomaita valvomaan perustettiin vuonna 1801siirtomaavirasto, jonka kautta siirtomaiden hallinnot pidettiin kurissa.[3]
Siirtokunnista tuotiin raaka-aineita Englantiin, ja niille annettiin monopolit esimerkiksi tupakkaan ja sokeriin Britannian markkinoilla. Vastineeksi niiden täytyi hoitaa kaikki kauppansa englantilaisilla laivoilla ja toimia Britanniassa valmistettujen tuotteiden markkina-alueena.[3] Tämä suljettu talousjärjestelmä kesti imperiumissa 1800-luvun alkupuolelle. Silloin käynnistynytteollinen vallankumous osoitti muun muassa sen, että yksikin valtio saattoi saada etua muihin nähden niitä suuremmalla teollisella tai maataloudellisella tehokkuudella.Adam Smith oli myös esittänyt, että useimmissa olosuhteissa varallisuus saattoi kasvaa rajattomasti. Tämän seurauksena Britannia alkoi 1820-luvulta alkaen avata omia ja siirtomaidensa markkinoita saadakseen vientituotteilleen maailmanmarkkinat. Vuonna 1846 britit lakkauttivat brittiläisten ja siirtomaiden tuotteiden tullietuudet.Vapaakauppa jatkui imperiumissa vuoteen 1932 saakka. Sen jälkeen britit palasivatprotektionistiseen kauppajärjestelmään, jossa siirtomaiden tuotteiden tullimaksuja alennettiin tai niille suotiin kiintiöt, ja siirtomaille annettiin rajoituksia maahantuontiin imperiumin ulkopuolisista maista.[14]
Parantaakseen kulkuyhteyksiä siirtomaissaan britit rakensivat niihin tarvittavan infrastruktuurin: satamia, maanteitä, rautateitä ja kanaaleja. Kulkuyhteyksiä hyödynnettiin raaka-aineiden kuljettamiseen sisämaasta rannikolle ja sitä kautta emämaahan, brittiläisten tuotteiden kuljettamiseen siirtomaiden sisäosiin, sotilaiden kuljetuksiin, sekä sisämaan kaivosten ja plantaasien omistajien tarpeisiin. Koska maa oli siirtomaissa halpaa, siirtolaiset saattoivat perustaa suuria maatiloja pienin kustannuksin.[15] Teollisuutta britit eivät siirtomaihinsa juurikaan perustaneet.[16]
Siirtomailla on katsottu olleen suuri merkitys Britannian vaurauteen. Britannia myi siirtomaistaan maahantuotuja tuotteita edelleen muualle Eurooppaan, mikä rikastutti rahtaajia ja kauppiaita sekä toi hallinnolle tullituloja. Brittiläinen teollisuus tarvitsi teollisen vallankumouksen aikana siirtomaiden avulla saatua pääomaa sekä siirtomaiden suojeltuja markkinoita tuotteilleen. Toisaalta on arveltu myös, että siirtomaatalous hidasti Britannian teollisuuden nykyaikaistamista sekä aiheutti kuluja armeijan ja laivaston ylläpitämisessä, sillä viktorianaikainen armeija oli ensisijaisesti tarkoitettu koko brittiläisen imperiumin puolustamiseen.[17]
Britit olivat 1800-luvulle asti ajatelleet, että ihmiset olivat kaikkialla maailmassa luonnoltaan samanlaisia, ja että kaikki yhteiskunnat noudattaisivat samanlaista kehityskulkua, jonka ylin aste oli brittiläinen yhteiskunta. 1800-luvulla kuitenkin jouduttiin toteamaan, että monet alusmaat eivät pysyneetkään emämaan kehityksen tahdissa. Syntyi käsitysihmisroduista, niiden eroavaisuuksista ja hierarkiasta, joilla myös oikeutettiin brittien valta-asema jarotusyrjintä. 1900-luvulla siirtokuntien johtajat alkoivat rotuajattelun sijaan nähdä siirtomaatkansakuntina, joita he pitivät tasa-arvoisina Britannian kanssa. Siirtomaavalta oli myös luomillaan rakenteilla tehnyt kansakuntien synnyn mahdolliseksi.[18]
Brittiläisellä imperiumilla on ollut syvällinen vaikutus nykyisiin rajoihin ja väestöihin. Britit vetivät uusia valtionrajoja valloituksillaan ja sopimuksillaan. Suuret ihmismäärät liikkuivat imperiumin sisällä ja määrittivät monen valtion väestörakenteen nykypäivään asti. Pohjois-Amerikasta jaAustralaasiasta tuli brittien takia kulttuuriltaan eurooppalaisia. Britit olivat myös kuljettamassa 11 miljoonaa afrikkalaista Atlantin yli orjiksi Amerikkaan. 1800-luvun puolivälistä alkaen suuret määrät intialaisia ja kiinalaisia siirtotyöläisiä muutti Britannian siirtomaihin, missä heidän jälkeläisensä muodostavat yhä suuren osan monen valtion väestöstä.[19]
Britit levittivät omia instituutioitaan, kulttuuriaan jaenglannin kieltään koko imperiuminsa alueelle, missä ne vaikuttivat paikallisiin yhteiskuntiin. Brittivaikutteita on yhä nähtävissä vaihtelevissa määrin entisten alusmaiden hallinnossa, uskonnossa, koulutuksessa, kaupunkien kaavoissa, kulttuurisissa mieltymyksissä, urheilussa ja vapaa-ajan harrastuksissa.[20]
Englannin kielen nykyinen asema maailmankielenä on seurausta Britannian englanninkielisen siirtomaan Yhdysvaltain myöhemmästä vahvasta asemasta.[20] Englannin kieli levisi imperiumissa monella tavalla. Koska englannista tuli hallinnon ja kaupan kieli, paikallisten asukkaiden Aasiassa ja Afrikassa oli hyödyllistä opetella se. 1820-lukuun mennessä siirtomaiden hallinnot vaativat englannin käyttöä paikallisten kielten ja aikaisempien siirtomaaisäntien kielten sijaan jo virallisestikin. Englanti levisi myös Britanniasta tulleiden siirtolaisten mukana etenkin Pohjois-Amerikkaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Siirtomaissa englannista kehittyi erilaisia muunnelmia,pidginejä jakreoleja.[21]
Brittiläiset papit ja lähetyssaarnaajat levittivätprotestanttista kristinuskoa alusmaihin. Eniten kristinusko levisi Afrikassa, mutta myös Intiassa käännynnäisiä oli 1900-luvun alussa nelisen miljoonaa.[22]
Pyhän Paavalin katedraali Kalkutassa edustaa 1800-luvunuusgoottilaista arkkitehtuuria.
Britit perustivat siirtomaihinsa uusia kaupunkeja ja pystyttivät lukemattomia rakennuksia. Moni kaupunki, kutenKalkutta jaKapkaupunki, kasvoivat linnakkeen ympärille. Kaivoskaupungit, kutenJohannesburg jaKimberley, syntyivät timanttikaivosten lähelle.New Delhin britit rakensivat 1900-luvulla Intian pääkaupungiksi. Pääkaupunkien keskuksiksi rakennettiin suuria hallintorakennuksia brittivallan merkiksi. Arkkitehtuuri noudatti kulloinkin Britanniassa muodissa olluttasuuntausta taiRooman valtakunnasta muistuttavaaklassista tyyliä. Joissain siirtomaissa arkkitehtuuriin otettiin vaikutteita myös intialaisesta arkkitehtuurista mutta hyvin harvoin muiden maiden perinteistä.[23]
Brittiläisen imperiumin vaikutus alusmailleen on kiistanalainen aihe. Vallitsevan kannan mukaan kolonialismi oli pelkästään pahasta, ja alusmaiden asukkaita kohdeltiin julmasti. Esimerkiksi taloustieteilijöiden Leander Heldringin ja James Robinsonin mukaan siirtomaavalta hidasti Saharan eteläpuolisen Afrikan edistystä, toteutti rasismia ja köyhdytti Afrikkaa. Jotkut tutkijat ja myös afrikkalaiset, kuten itsenäisyysjohtajaPatrice Lumumba ja kirjailijaChinua Achebe, ovat kuitenkin huomauttaneet, että brittien siirtomaavallalla oli hyviä ja hyödyllisiäkin puolia. Brittivalta oli laajalti alkuperäisten asukkaiden hyväksymää, koska se tarjosi hyvän ja asiantuntevasti johdetun hallinnon ja hyvinvointia. HistorioitsijaNiall Ferguson on kirjoittanut, että britti-imperiumi levitti läntisen lain, hallinnon ja vapaan kaupan käytäntöjä ympäri maailman. Itsenäisinä valtioina menestyneistä brittien alusmaista on nostettu esille esimerkiksiSingapore,Belize jaBotswana, jotka tutkija Bruce Gilleyn mukaan ovat rakentaneet kolonialismin perustalle.[24]
Ennen kuindominiot vuonna 1931 lopullisesti saivat itsenäisen valtion aseman, brittiläiseen imperiumiin kuuluneet valtiot ja alueet jaettiin niiden hallinnollisen ja lainsäädännöllisen aseman perusteella seuraavasti:[25]
Intia julistettiin vuonna 1877keisarikunnaksi, ja Britannian kuningatarViktoria oli samalla Intian keisarinna. Myös Viktorian jälkeiset kuninkaat olivat Intian keisareita vuoteen 1948 asti. Intialla oli oma parlamentti ja oikeus tehdä ulkopoliittisia sopimuksia, mutta käytännössä sekin oli selvästi Britannian hallinnassa,siirtomaahan verrattavassa asemassa. Vuonna 1947 keisarikunta lakkautettiin ja sen alueista muodostettiin kaksi itsenäistä valtiota,Intia jaPakistan.
Mandaattialueet olivat entisiä Saksan siirtomaita tai Turkille kuuluneita alueita, jotka ensimmäisen maailmansodan jälkeen siirtyivätKansainliiton valtuutuksella voittajavaltioiden hallintaan.
Marshall, J. P. (toim.): Cambridge Illustrated History of the British Empire. Cambridge: Cambridge University Press, 1996. ISBN 0-521-43211-1(englanniksi)
%2c_plate_V_-_BL.jpg)
.jpg)
