 BRM | |
|---|---|
| Koko nimi | British Racing Motors |
| Päämaja | Bourne,Lincolnshire,Englanti |
| Perustajat | Raymond Mays,Peter Berthon |
| Henkilökunta | Alfred Owen,Louis Stanley,Tony Rudd |
| Tunnetuimmat kuljettajat | Reg Parnell,Mike Hawthorn, Maurice Trintignant, Jo Bonnier, Dan Gurney,Graham Hill,Jackie Stewart,John Surtees, Niki Lauda |
| Valmistajat | BRM,Maserati |
| Moottorit | BRM,Maserati,Climax |
| SaavutuksetFormula 1:n MM-sarjassa | |
| Ensimmäinen kilpailu | Britannian GP 1951 |
| Kilpailuja | 216 (203 starttia) |
| Valmistajien maailmanmestaruuksia | 1(1962) |
| Kuljettajien maailmanmestaruuksia | 1(1962) |
| Voittoja | 17[1] |
| Paalupaikkoja | 11[1] |
| Nopeimpia kierroksia | 15[1] |
| MM-pisteitä | 385 (433) |
| Viimeinen kilpailu | Italian GP 1977 |
| Infobox OK | |
British Racing Motors (usein lyhennettyBRM) oliRaymond Maysin vuonna 1945 perustamabrittiläinen kilpa-autoilutalli, joka kilpaili myösFormula 1 -sarjassa.[2][1][3]
Formula 1:ssä talli kilpaili vuosina 1951 sekä 1954–1977, ja osallistui valmistajana 208 osakilpailuun (asiakastallit laskettu mukaan), joista se voitti 17.[1][3] Vuonna 1962 BRM voitti valmistajien mestaruuden[1][3] Samana vuonna sen kuljettajaGraham Hill ajoi maailmanmestariksi.[4] Vuosina 1963–1965 ja 1971 BRM sijoittui valmistajien sarjassa toiseksi.[1][3]
BRM:n perustivatRaymond Mays jaPeter Berthontoisen maailmansodan aikoihin.[2][1] Mays oli rakentanut useita moottoripyöriä ja kilpa-autojaERA-brändille ennen sotaa.[2] Berthon oli Maysin pitkäaikainen yhteistyökumppani. Maysin menestys ennen sotaa innoitti häntä rakentamaan kokonaan brittiläisen Grand Prix -auton sodan jälkeiselle aikakaudelle.[2][3] Projektia avusti brittiläisen moottoriteollisuuden ja sen yhteyksien luottamusrahasto. Tämä osoittautui kömpelöksi tavaksi organisoida ja rahoittaa hanketta. Jotkut tukijoista vetäytyivät hankkeesta syrjään pettyneinä tallin hitaaseen edistymiseen ja ensimmäisiin kunnollisiin tuloksiin. Luottamuksellisen osakkaan,Alfred Owenin, osaksi tuli ottaa tiimi kokonaisuudessaan hoitaakseen.[1] Berthon ja Mays jatkoivat tallin pyörittämistä hänen puolestaan 1960-luvulle asti.
Tehdas rakennettiinSpalding RoadilleLincolnshirenBourneen. Se oli entinen ERAn työpaikka. Useat ERA:n työntekijät ryhtyivät työskentelemään BRM:lle, kutenHarry Mundy jaEric Richter. Talli onnistui pääsemään testitiloihin Folkinghamin lentoasemalle.
Ensimmäinen sodanjälkeinen huippumoottoriurheilun sääntösopimus salli 1,5-litraiset ahdetut tai 4,5-litraiset ahtamattomat moottorit. BRM:n ensimmäinen moottorisuunnittelu oli todella kunnianhimoinen: 1,5-litrainen ahdettu V16. V16:n suunnittelutyyliä ei ollut aiemmin käytetty laajasti autoissa, joten ongelmia esiintyi paljon. Moottori saatiin täysin toimivaksi vasta kesäkuussa 1949, ja se osoitti olevansa erityisen tehokas.
Tyyppi 15, joka oli nimitys V16-autolle, voitti kaksi ensimmäistä kilpailua, joihin se osallistui. Kilpailut olivat Formula Libre- jaFormula 1 -tapahtumatGoodwoodissa syyskuussa 1950. Autoa ajoiReg Parnell.[5] Siitä ei kuitenkaan koskaan tullut menestyksekästä Grand Prix -kilpailuissa, sillä moottori osoittautui epäluotettavaksi ja vaikeasti kehitettäväksi. Kehitysyritykset eivät onnistuneet parantamaan tilannetta. Moottoririkkojen ketju tuotti tallille paljon häpeää.
Samaan aikaan Grand Prix -kilpailujen järjestäjät äänestivät autojensa ajattamisesta Formula 2 -kilpailuissa seuraavan kahden vuoden ajan, kunAlfa Romeo oli vetäytynyt autokilpailuista eikä BRM kyennyt esittelemään kilpailukykyisiä autoja. BRM:n V16-autot jatkoivat kilpailemista Grand Prix’n ulkopuolisissa, lyhyemmissä Formula 1- ja Formula Libre -lähdöissä 1950-luvun puoleen väliin asti. 1954–1955 moottorit alkoivat olla melko luotettavia, ja lyhyempiä sprinttikisoja varten tehtiin kevyempi Mark II/Tyyppi 30. Näissä vähempi merkityksellisissä lähdöissä talli saavutti useita voittoja.
2,5-litraiseen formulaan sopivaa ja kestävää omaa autoa odoteltaessa BRM ajatti kilpailuissa vuosina 1954–1956 Maseratilta ostamaansa 250F-autoa.
Tyyppi 25 (myöhemmin tunnettu nimellä P25) oli seuraava auto. Se käytti Stuart Tresilianin suunnittelemaa 2,5-litraista ahtaamatonta nelisylinteristä moottoria. Moottori toimitettiin BRM:lle tyypillisesti myöhässä, eikä sillä sen vuoksi päästy heti kilpailemaan. Lukuisten vikojen vaivaama P25 ei ollut lainkaan kilpailukykyinen vuosina 1955–1956. Julkisten epäonnistumisten jälkeen Owen uhkasi lakkauttaa koko BRM:n kilpaprojektin. Ulkoista konsultaatiota haettiinLotuksenColin Chapmanilta, jonka ehdottamien teknisten parannusten toteuduttua autot alkoivat parhaimmillaan saavuttamaan Grand Prix -kilpailujen pistesijoja.Jean Behra voitti Grand Prix -kilpailuiden ulkopuolisen Caenin kisan 1957.[6]Harry Schell pääsi BRM:llä kuljettajien pistetaulukon kuudenneksi 1958. Epäluotettavuus ja etenkin jarruongelmat vaivasivat yhä. Odotettu osakilpailuvoitto tuli viimeinJo Bonnierin ajamanaHollannin Grand Prix’sta 1959.[1][7]
Vuonna 1960 talli muutti uusiin tiloihin Bournessa. Uusiksi kuljettajiksi palkattiinDan Gurney jaGraham Hill. Kuljettajien toivomuksesta talossa vuodesta 1951 toiminut etevä insinööri Tony Rudd siirtyi kilpatoimintojen johtoon. Takamoottorinen Cooper oli voittanut maailmanmestaruuden vuonna 1959. Peter Berthonin suunnittelema enimmäkseen P25-mallin osista rakennettu takamoottorinen P48 oli nopea vastaus kaudelle 1960. Auto pysyi uusien Lotusten ja Cooperien vauhdissa, mutta oli mekaanisesti epäluotettava eikä menestyksiä tullut. Syksyllä 1960 valmistui Tony Ruddin suunnittelema P48 Mark II, joka oli koriltaan aerodynaamisempi ja ajettavuudeltaan parempi.
.jpg)
Kaudella 1961 tuli voimaan uudet Formula 1 -säännöt 1,5-litraisilla moottoreilla. BRM turvautui aluksi Coventry Climaxin voimanlähteeseen P48 Mark II-malliin pohjautuvassa P57-korissa. Loppuvuodesta valmistui Peter Berthonin ja Aubrey Woodsin suunnittelema V8-moottori, joka oli verrattavissaFerrarin Dino V6- ja Coventry Climaxin V8-moottoreihin. Tällä voimanlähteellä varustettu P57-malli toi BRM:lle sen toisen osakilpailuvoiton, jälleenHollannin GP:ssä 1962.[8] Kolmen muun voiton jälkeen talli onnistui voittamaan valmistajien mestaruuden kaudella1962, ja Graham Hill kuljettajien mestaruuden.[1]
Menestyksekästä BRM-moottoria myytiin muillekin talleille, kuten BRP:lle ja yksityisille Lotus-kuljettajille. Pienemmät tallit, kuten Scuderia Centro-Sud, ostivat myös kokonaisia autoja. Vuonna 1963,Lotus 25-mallin innoittamana, Rudd suunnitteli osittain kantavalla monokokkirungolla varustetun tyypin P61, josta kehittyi P261. Kuljettajat Graham Hill ja 1964 mukaan tullutJackie Stewart olivat P261-mallilla mukana Formula 1 -luokan kärkikamppailuissa, BRM tuli valmistajien sarjassa toiseksi kausina1963,1964 ja1965.[1][3]
Kaudelle 1966 moottorisäännöt muuttuivat 3,0-litraisiin vapaasti hengittäviin (tai 1,5-litraisiin ahdettuihin) moottoreihin. BRM kieltäytyi Aubrey Woodsin ehdotuksesta rakentaa V12. Sen sijaan rakennettiin oudohko H16-moottori.[1] Moottori oli tehokas, mutta painava ja epäluotettava. BRM:ää moottori kuitenkin kiehtoi, sillä siinä oli samoja elementtejä kuin menestyksekkäässä 1,5-litraisessa V8:ssa.Jackie Stewartin, joka oli tuolloin BRM:n kuljettaja, kerrotaan sanoneen, että ”tämä metallikasa olisi parempi laivan ankkurina kuin voimanlähteenä”. Noihin aikoihin BRM sai lisänimen ”British Racing Misery”. Lotus oli käyttänyt laajennettua versiota BRM:n 1,5 litran V8:sta vuonna 1966, kun kilpailevat 3,0 litran moottorit saivat vähän tukea sääntöjen ensimmäisinä vuosina.Lotus otti myös käyttöönsä H16-moottorin väliaikaiseksi voimanlähteeksi, rakentaen Lotus 43:n sen ympärille.Jim Clark onnistui voittamaanYhdysvaltain Grand Prix’n 1966Watkins Glenissä tällä yhdistelmällä ja voitto oli tämän moottorin ainoa maailmanmestaruussarjassa.[9]
Woodsin suunnittelema V12 korvasi H16-moottorin. Moottori oli aluksi tarkoitettu käytettäväksi urheiluautoissa, mutta sitä käytettiin ensimmäistä kertaa Formula 1:ssä McLaren M5 -autossa. Ensimmäiset vuodet uudella moottorilla eivät tuottaneet menestystä. Huonon kauden jälkeen tallin kuljettajat pikkuhiljaa vaihtuivat. Ensimmäisen voiton V12-moottorilla saavuttiPedro RodríguezBelgian Grand Prix’ssa1970 P153-autolla.[1][10] P160-autolla saavutettiin vielä lisää voittoja:Jo Siffert jaPeter Gethin vuonna 1971.[11][12] Sekä Siffert, että Rodríguez kuolivat juuri ennenkautta 1972, joten tallin oli järjestäydyttävä kokonaan uudelleen. Viimeinen voitto tuli, kunJean-Pierre Beltoise voitti sateisenMonacon Grand Prix’n 1972 P160:llä.[13]
Viimeinen merkittävä esitys oli toinen sijaEtelä-Afrikan Grand Prix’ssa1974 P201-autolla.[14] Talli ei kuitenkaan enää menestynyt, jaJohn Jordan osti osan tallista. Talli lopetti sen jälkeen toimintansa.
Palkintosijat[1]
Paalupaikat[1]
Nopeimmat kierrokset[1]
| Kaudella 2024 | |
|---|---|
| Entiset valmistajat |
|
| Indianapolis 500 -tallit (1950–1960) |
