Tähän artikkeliin tai sen osaan onmerkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaalisäämällä artikkelille asianmukaisiaviitteitä. Lähteettömät tiedot voidaankyseenalaistaa tai poistaa. |
Bjarmia (< skand.Bjarmaland) eliBjarmien maa onislantilaisissasaagoissa ja eräissä muissa skandinaaviseen traditioon pohjautuvissakeskiaikaisissa lähteissä esiintyvä alue, joka sijaitsiJäämeren taiVienanmeren rannoilla.
Tietoja Bjarmiasta on parissakymmenessä saagassa sekä eräissämuinaisenglannin- jalatinankielisissä lähteissä, jotka kertovat tapahtumista noin vuosina 890–1250. Tämän jälkeenkin Bjarmiaa on käytetty aluenimenä 1600-luvulle asti. Eräät osat Bjarmiasta sijaitsivat oletettavasti Vienanmeren rannalla,Vienanjoen suulla, nykyisenArkangelin alueella ja tätä ympäröivillä seuduilla.
Vuonna 1947Dmitri Bubrih ehdotti, että Bjarmia tulisi jonkin itämerensuomalaisen kielen sanasta, jota vastaisi nykysuomenperämaa.[1]
1800-luvun alussa vakiintuneen ja sittemmin myös uusimmasta kielitieteellisestä tutkimuksesta vahvistusta saaneen käsityksen mukaan bjarmit olivat melko varmastisuomalais-ugrilaisia.
Todisteena bjarmien (< skand.bjarmar) kielen suomensukuisuudesta on pidetty saagoissa esiintyvää bjarmien palvoman jumaluuden nimeäJomali sekäOttar Haalogalantilaisen välittämää tietoa, jonka mukaan bjarmien kieli oli läheistä sukuafennien kielelle. Nykyisin Pohjois-Venäjän paikannimistön tutkimus on osoittanut, että alueella, jolla Bjarmia on todennäköisimmin sijainnut, on puhuttuitämerensuomalaisia kieliä.
Useimmat tutkijat ovat samaistaneet saagojen bjarmit ja venäläisissä kirjallisissa lähteissä esiintyvättšuudit, joihin liittyy rikas venäläinen kansanperinne. Myös jälkimmäisiä on tutkimushistoriassa pidettyitämerensuomalaisina, jokovepsäläisinä (näin muun muassaMartti Haavio) ja taikarjalaisina (tämä oli muun muassa Bubrihin kanta). Nykyisin perustelluimmalta vaikuttaa käsitys, jonka mukaanVienanjoen vesistössä on asunut useita suomalais-ugrilaisia väestöjä (muiden muassatoimalaisia), joista kaikki eivät ole samaistettavissa nykykansoihin. Tämä käsitys perustuu lähinnä paikannimistön ja venäläisen murresanaston tutkimukseen.
Jo 1800-luvulta alkaen on tutkimuksessa kiinnitetty huomiota nimienPermi ja Bjarmaland samankaltaisuuteen. Näiden kahden nimen yhteisestä alkuperästä ei kuitenkaan voida päätellä, ettäbjarmit kuuluivatpermiläisiin kansoihin.
Saagoissa kerrotaan bjarmienhopea-aarteista, joitanorjalaiset tavoittelivat sekä käymällä kauppaa että ryöstelemällä. Bjarmien arvellaan hankkineen hopean kauppaa käymällä.Viikinkiaikana joet toimivat kauppareitteinä sekäItämereltä ettäVienanmereltäMustallemerelle jaKaspianmerelle asti, ja niitä käyttivät useat kansat.Norjalaiset havittelivat Bjarmiasta myös paikallistamursunluuta sekä turkiksia.
Saagat sisältävät tiedon, jonka mukaan bjarmien maan poikki oli mahdollista kulkea Keski-Venäjälle. 1200-luvun tapahtumista kertovien saagojen mukaan bjarmit maksoivat veroa Keski-Venäjän ruhtinaskunnille.
Skandinaavisissa saagoissa on tietoja noin paristakymmenestä Bjarmiaan suuntautuneesta retkestä. Varhaisin Bjarmiaan liittyvä lähde ei kuitenkaan ole saagat, vaanmuinaisenglanninkielinenOttar Haalogalantilaisen matkakertomus, joka on säilynytPaulus Orosiuksen maailmanhistorian käännöksen liitteenä. Teksti on kirjoitettu noin vuoden 890 paikkeilla. Sen mukaan Pohjois-Norjassa asunut Ottar purjehti rannikkoa pitkin pohjoiseen ja itään saadakseen selville, miten kauas maa ulottuu. Hän päätyi lopulta suuren joen suuhun, jossa maa oli hyvin viljeltyä. Ottarin mukaan tämän maan asukkaat puhuivat lähes samaa kieltä kuinfennit. He olivat kuitenkin suurikokoisia ja rikkaita sekä iholtaan vaaleita.
Norjanhaalogalantilainen kristinuskoa vastustanut pakanaTore Hund ('Tore Koira'), jonka kerrottiin myöhemmin tappaneenPyhän OlavinStiklestadissa, purjehti saagan mukaan vuonna 1026 miehineen Bjarmiaan. He kävivät kauppaa asukkaiden kanssa ja teeskentelivät sitten lähtevänsä. He kuitenkin palasivat yön pimeydessä bjarmien aidatun hautakummun luokse, jonne oli pystytettyJomali-jumalan patsas. Kumpuun oli sekoitettu hopeaa ja maata. Toren miehet kaivoivat hopeaa ja Tore itse meni tyhjentämään Jomalin kädessä olevaa maljaa. Lopuksi hän iski Jomalin pään poikki ottaakseen sen kaulasta kaulakorun. Tämä herätti bjarmit, ja norjalaiset pinkaisivat pakoon. Norjalaiset ehtivät juuri ja juuri laivoilleen ja saivat retkeltään suuren saaliin, vaikka enemmänkin olisi ollut saatavilla.
Bósin saagassa (Bosa saga ok Herrauds, jonka laatimisajaksi on arvioitu 1300-luku ja josta on kolme säilynyttä käsikirjoitusta 1400-luvulta) Bjarmiaan (Bjarmaland) matkaavat puolestaanJöötanmaanviikingit Bósi ja Herraudr pelastamaan kuninkaantytär Hleidriä. Hleidr on Bjarmian kuninkaan Harekin äidin, Jomalin ylipapittaren Kolfrostan vankina. Miehet tappavat Kolfrostan, vapauttavat Hleidrin ja ryöstävät Jomalin kultakruunun, kaulakäädyn, hopeamaljan täynnä punakultaa ja jumalan korukatoksen, jonka arvoksi mainitaan kolme varustettua laivaa. He käyvät joukkoinensa voitokkaan taistelun Bjarmian kuninkaan Harekin ja tämän poikien Hraerekin ja Siggeirrin joukkojen kanssa. Myöhemmin Bósi nai kuningas Harekin tyttären Eddan, ja hänet hyväksytään Bjarmian valtaistuimelle.[2] Useat tutkijat ovat huomauttaneet, että kertomus muistuttaa läheisesti kalevalaistaSammon ryöstö -tarua. Luultavasti kertomukset pohjautuvat samaan myyttiin.
Viimeisimmät tapahtumat, joissa Bjarmian asukkaat mainitaan, ajoittuvat 1200-luvun puoliväliin. Niiden mukaan joukko bjarmeja pakeni Norjaan. Bjarmia ilmeisesti tuhoutui, kuihtui tai hylättiin näihin aikoihin. Bjarmian tuhon syyksi on oletettuNovgorodin jakarjalaisten levittäytymistä Vienanmeren rannoille jamongolien hyökkäyksiä ja valloituksia Venäjällä, jotka tuhosivat kauppasuhteita ja kauppareittejä, vaikka ne eivät tänne yltäneetkään. Bjarmian tuhon – ja ylipäätäänviikinkiajan päättymisen – syyksi on ehdotettu myös ilmaston kylmenemistä, joka vaikeutti muun muassa vesiliikennettä ja siten kaukokauppaa jamaanviljelyä erityisesti Pohjois-Euroopassa.