Berliinin metro (saks.U-Bahn Berlin) muodostaa yhdessä niin ikään varsin metromaisenS-Bahnin kanssaBerliinin joukkoliikenteen tukirangan. U-Bahn kulkee lähinnä maan alla; S-Bahn liikennöi lähinnä maanpinnan yläpuolella. Metro avattiin vuonna 1902 ja on sittemmin laajentunut lähes 149 kilometriä pitkäksi[1], 173 asemaa sisältäväksi, yhdeksänlinjaiseksi verkoksi.Berliner Verkehrsbetriebe (BVG) vastaa metrosta. Se liikennöi junia ruuhka-aikaan 3–5 minuutin välein ja muulloin 5–10 minuutin vuorovälillä.
Järjestelmä suunniteltiin helpottamaan Berliinin keskustan liikennettä. Se kasvoi nopeastitoiseen maailmansotaan asti, mutta sodan jälkeen jakoItä- jaLänsi-Saksaan teki yhtenäisen metroverkoston kehittämisen mahdottomaksi. Kylmän sodan aikana verkostoa laajennettiinkin ainoastaanLänsi-Berliinissä, kun taas idässä kehitys pysähtyi lähes kokonaan. Metro pysyi avoinna molempien maiden kansalaisille ainaBerliinin muurin rakentamiseen ja Itä-Saksan matkustuskieltoihin saakka (1961).lähde? Tämän jälkeen Itä-Berliinin metrojunat eivät enää liikennöineet länsipuolella. Jotkin Länsi-Berliinin linjat kulkivat jatkossakin osittain Itä-Berliinin puolella, mutta junat eivät pysähtyneet idän asemilla lukuun ottamattaFriedrichstraßen rautatieasemaa, jolla sijaitsi rajanylityspaikka.[2]Saksan yhdistymisen jälkeen metro avautui jälleen kokonaisuudessaan.
Metroon on tehty mittavia uudistuksia. Useita Itä-Berliinin puolella sijainneita asemia on jouduttu uusimaan, koska niiden korjaukset oli laiminlyöty vuodesta 1961.lähde? Metrolinjaston viimeisin laajennus on joulukuussa 2020 avattu linjanU5 laajennus.
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliintarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä neohjeen mukaan.
1800-luvun lopulla Berliinin liikenteen ongelmiin etsittiin ratkaisua. Useiden ratkaisuehdotusten joukosta jäi jäljelle metro. Ensimmäinen linja avattiin 15. helmikuuta 1902.[3] Tämä ”kantalinjana” (Stammstrecke) tunnettu linja kulki katutason yläpuolellaWarschauer StraßeltaZoologischer Gartenille ja linjalla oli haaraPotsdamer Platzille. Linjasta tuli hyvin suosittu ja sille rakennettiin useita uusia asemia. Tuolloin vielä itsenäiset kaupungitWilmersdorf,Schöneberg jaCharlottenburg aloittivat myös omien linjojen suunnittelun. Nämä linjat johtivat etelässäDahlemiin, pohjoisessaSpittelmarktiin sekä lännessä nykyisenolympiastadionin alueelle.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen useita Berliinin lähistöllä sijainneita alueita liitettiin Suur-Berliiniin. Vuonna 1920 aloitettiin kaupungin omistaman niin kutsutun pohjois–etelä-linjan (Nord-Süd-Bahn) rakentaminenWeddingin jaTempelhof-Neuköllnin välille. MyösAEG-yhtiö aloitti oman linjan (GN-Bahn) rakentamisenGesundbrunnenin,Alexanderplatzin jaLeinestraßen välille. Linjojen rakentaminen edistyi hitaasti1930-luvun lamasta jahyperinflaatiosta johtuen. 1930-luvulla lisättiin vielä linja Alexanderplatzin jaFriedrichsfelden välille. Näillä uusilla linjoilla oli käytössä vanhoja linjoja suuremmat junat (Großprofil).
Metro kärsi suuria vaurioitatoisessa maailmansodassa. Pahimmat vahingot aiheutuivat tunneleiden tulvimisesta, silläsodan lopputaistelujen yhteydessä eräs S-Bahn-tunneli räjäytettiin Landwehr-kanavan lähellä, minkä seurauksena valtavia vesimassoja tulvi ensin S-Bahn-tunneliin ja sitä kautta eri metrolinjojen tunneleihin. Vahingot korjattiin kuitenkin nopeasti. Seuraavat ongelmat aiheutuivatBerliinin muurista vuonna 1961. NykyinenU2 jaettiin itäiseen ja läntiseen osaan. Pohjois-etelä-suuntaiset linjat kulkivatItä-Berliinin kautta pysähtymättä.U1:ltä jätettiin sen ainoa idässä sijainnut asema pois käytöstä.
Länsi-Berliinin metroverkkoa laajennettiinkylmän sodan aikana runsaasti.U9 avattiin 1961 luomaan pohjois-etelä-suuntainen yhteys kulkematta Itä-Berliinissä.U7 yhdisti Rudowin jaSpandaun.U6 (entinenNord-Süd-Bahn) jaU8 (entinenGN-Bahn) saivat myös laajennuksia. Vain yhtä Itä-Berliinin linjoista,U5:ttä, pidennettiin.
Muurin kaaduttua erillään olleet verkot yhdistettiin ja autioina olleet "haamuasemat" (Geisterbahnhöfe) avattiin uudelleen. Sittemmin joitakin linjoja on laajennettu lähinnäS-Bahnille vaihtamisen helpottamiseksi.U5:n laajennusBrandenburger Torin jaHauptbahnhofin välille avattiin elokuussa 2009, kolme vuotta aikataulusta jäljessä; laajennuksen nimeksi tuli aluksiU55[4]. Joulukuussa 2020 U55 yhdistettiin osaksi linjaa U5, kun uusi rataosuus Alexanderplatzin ja Brandenburger Torin välille valmistui.
Berliinin metron 173 aseman joukkoon mahtuu useita erikoisuuksia.
Hermannplatzin metroasema muistuttaakatedraalia. Se on seitsemän metriä korkea, 132 metriä pitkä ja 22 metriä leveä. Asema rakennettiinNord-Süd-Bahnin yhteydessä.Karstadtin tavaratalo avautui samaan aikaan aseman kanssa ja maksoi suuren summan rahaa aseman koristeluun ja sai vastineeksi suoran yhteyden asemalta tavarataloon. Metron ensimmäiset liukuportaat tulivat tälle asemalle. Nykyisin Hermannplatz onU7:n jaU8:n risteysasema.
Alexanderplatzin metroasema on myös huomionarvoinen. Se on peräti kolmen linjan (U2,U5 ja U8) risteysasema. Ainoa asema, jolla on useampia linjoja onNollendorfplatz (U1–U4). Alexanderplatzin ensimmäinen osa rakennettiin 1913 U2-linjan yhteydessä. 1920-luvulla aukio rakennettiin täysin uudestaan uusien D- (nykyinen U8) ja E-linjojen (nykyinen U5) asemien vuoksi. Hillityn siniharmaan aseman suunnitteliAlfred Grenander. Rakennuksen yhteydessä luotiin Berliinin ensimmäinen maanalainen ostosalue.
Wittenbergplatzin metroasema rakennettiin 1902Paul Wittigin suunnittelemana yksinkertaisena kahden laiturin asemana. Vuonna 1912Alfred Grenander suunnitteli aseman uudelleen, koska asemalle lisättiin kaksi uutta linjaa (Dahlemiin jaKurfürstendammille). Asemalle rakennettiin viisi laituria ja valmius kuudenteen. Uudistamisen yhteydessä rakennettiin uusi sisäänkäynti, joka sopi Wittenbergplatzin jaKaDeWen tyyliin. NykyisinU1, U2 jaU3 risteävät asemalla.
Gleisdreieckin metroaseman nimi ("kolmioraide") muistuttaa aseman alkuperäisestä rakenteesta. Kolmio rakennettiin vuonna 1902. Muutoksia ryhdyttiin suunnittelemaan lähes heti, koska kolmio ei vastannut käyttötarkoitustaan. 26. syyskuuta 1908 sattunut onnettomuus, jossa kuoli 18 ja loukkaantui 21 ihmistä, sekä vuonna 1912 sattunut samantapainen onnettomuus olivat viimeinen pisara. Samassa tasossa ollut raidekolmio muutettiin kahdessa eri tasossa olevien asemien kokonaisuudeksi, joka valmistui vuonna 1926. Liikennöinti muuttui jälleen Berliinin muurin vuoksi. Vuodesta 1972 alempaa laituria ei käytetty, koska U2:n liikennöinti sinne ei ollut tarpeellista U1:n hoitaessa saman asian. Alempi laituritaso otettiin jälleen käyttöön vuonna 1983, kunM-Bahnin testirata rakennettiin GleisdreieckistäKemperplatzille. Linja purettiin muurin kaatumisen jälkeen, koska se esti U2:n itäisten ja läntisten osien yhdistämisen. Vuodesta 1993 eteenpäin linjat U1 ja U2 ovat ristenneet asemalla.
GSM-verkko kattaa koko metrojärjestelmän. Kolmella Saksan neljästä suurimmasta operaattorista on järjestelmässä oma verkko. Muiden operaattoreiden asiakkaat saavat kuuluvuudenverkkovierailun avulla.
Useissa Berliinin metron junissa on näyttöjä, jotka tarjoavat matkustajille liikennetiedotteita, säätiedotuksia, uutisia ja mainoksia.
Useimmilla suurilla risteysasemilla on suuret ostosalueet pankkeineen, supermarketteineen ja pikaruokapaikkoineen. Asemien kaupat (sekä bensa-asemien ja lentokenttien liikkeet) saavat poikkeusluvalla olla auki iltakahdeksaa myöhempään sekä sunnuntaisin ja pyhäpäivinä.
BVG tarjoaa lippuja kahdessa hintaluokassa: aikuinen ja alennettu. 6–13-vuotiaat lapset kuuluvat alennettuun hintaluokkaan. Alle kuusivuotiaat matkustavat ilmaiseksi. Esimerkiksi kertalippu vyöhykkeille A+B maksaa täysihintaisena 2,80euroa ja alennettuna 1,70 euroa. Lyhyen matkan (Kurzstrecke) lippu maksaa 1,70 euroa, ja sillä saa matkustaa kolme aseman väliä. Kuukausikortti vyöhykkeille A+B maksaa 81 euroa (2019); koko lippujärjestelmän alueen kattava kuukausikortti taas maksaa 201,50 euroa. Opiskelijat voivat ostaa oppilaitostensa kautta alennushintaisia kausilippuja lukukauden ajaksi.
BVG:n lipuilla on tietty käyttöaika, ja ne pitää leimata ennen käyttöä. Leimasta näkyy lipun ensimmäinen käyttöaika. Lippuja ei tarkasteta junaan mentäessä. Berliinissä on siviiliasuisiamatkalipuntarkastajia, jotka sattumanvaraisesti nousevat junaan ja tarkastavat matkaliput. Liputtomia matkustajia sakotetaan.
Berliini on osaVerkehrsverbund Berlin-Brandenburgia (VBB) (vertaaHSL), jonka ansiosta lippujärjestelmäBrandenburgin kanssa on samanlainen. Berliini on jaettu kolmeen vyöhykkeeseen: A, B ja C. A-vyöhyke kattaa keskeisen Berliinin ja rajoittuu S-Bahnin ympyrälinjaan. B-vyöhyke kattaa lopun Berliinin. C-vyöhyke kattaa kaupungin ulkopuolella olevia alueita ja on jaettu kahdeksaan osaan ympäröivien kuntien kesken.
Lippuja saa tietyille tai kaikille vyöhykkeille. Suurin osa Berliinissä asuvista matkustajista ostaa AB-vyöhykkeen lipun. Kauempaa tulevat tarvitsevat ABC-lipun.
Kertalippuja (Einzeltickets) myydään tietyille alueille (AB, BC ja ABC). Kertalippu on voimassa kaksi tuntia. Päivälippu (Tageskarte) on voimassa leimauksesta kello kolmeen aamuyöllä.
Pitkäaikaiset paperiliput ovat saatavilla viikoksi (7-Tage-Karte) tai kuukaudeksi (Monatskarten). Pitkäaikaisissa paperilipuissa on huonona puolena se, että ne hajoavat helposti esimerkiksi kastuessaan.kenen mukaan? BVG tarjoaa myös muovista MetroCardia vuosilippuna ja lisäominaisuuksilla.
BVG tarjoaa Berliinissä vieraileville WelcomeCardia. Tämä on voimassa joko 48 tuntia, 72 tuntia tai 5 päivää ja kelpaa yhdelle aikuiselle ja kolmelle lapselle (6–13 vuotta). Kortti kattaa vaihtoehtoisesti joko AB- tai ABC-vyöhykkeet ja sillä saa alennusta useissa turistikohteissa.
Kertalipulla matkustettaessa lapset, koirat ja polkupyörät tarvitsevat alennushintaisen lipun. Kausiliput oikeuttavat yhden koiran kuljettamiseen ilmaiseksi. Viikko- ja kuukausilipuilla saa matkustaa kaksi aikuista ja kolme lasta kello 20 jälkeen arkisin ja koko päivän viikonloppuisin ja pyhinä.
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliintarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä neohjeen mukaan.
Berliinin metrojunat jakautuvat kahteen ryhmään:Kleinprofil (’pieni profiili’, linjoilla U1, U2, U3 ja U4) sekäGroßprofil (’suuri profiili’, linjoilla U5, U6, U7, U8 ja U9). Nimitykset viittaavat junien kokoon. Großprofil-vaunut ovat 2,65 metriä leveitä ja 3,40 metriä korkeita.Kleinprofil-vaunut ovat vain 2,30 metriä leveitä ja 3,10 metrin korkuisia. Teknisesti verkko ei ole yhtenäinen, vaan koostuu kahdesta erillisestä. Kummankin verkon raideleveys on 1 435 millimetriä, ja molempien virtakiskoista tulee 750 voltin tasavirtaa. Koska Großprofil- jaKleinprofil-junat käyttävät poikkeavia virtakiskoja (Kleinprofil-junat koskevat virtakiskoa ylhäältä, Großprofil-juna alhaalta), junia ei voida käyttää samoilla radoilla. Tästä huolimattaNord-Süd-Bahnilla (1923–1927) sekä E-linjalla (nykyinenU5) (1961–1978) käytettiin poikkeavilla virroittimilla ja puisilla astinlaudoilla varustettujaKleinprofil-junia Großprofil-radalla.
Myös virtakiskojen napaisuudet ovat poikkeavat:Kleinprofilissa virtakisko on positiivinen ja rata negatiivinen, Großprofilissa napaisuus on päinvastainen. Itä-BerliinissäKleinprofil-radalla Thälmannplatz/Otto-Grotewohl-Straße – Pankow, Vinetastraße käytettiin Großprofilin napaisuutta. Saksojen yhdistymisen jälkeen BVG poisti tämän poikkeuksen, vaikka Großprofilin napaisuus oli radan kannalta parempi (vähemmän korroosiota).
Uusimmat junatyypit ovatGroßprofilillaBaureihe H jaKleinprofilillaBaureihe HK jaBaureihe IK. Vanhimmat liikenteessä olevat junatyypit ovatF74 Großprofililla jaA3-64Kleinprofililla. Junat kulkevat keskimäärin 30,7 kilometriä tunnissa.
Baureihe IK, uusinKleinprofil-junatyyppi.Baureihe HK, toiseksi uusinKleinprofil-junatyyppi.
Kleinprofilin junatyypit
A-I
1901–1904
1906–1913
parannettu ohjattavuus
1924–1926
terästä
A-II (Amanullah)
1928–1929
A3-60
1960–1961
A3-64
1964
A3-66
1966
A3L66
1966
alumiinia
A3L67
1967–1968
A3L71
1972–1973
A3L82
1982–1983
A3L92
1993–1995
G (Gustav)
1974
prototyyppi
G-I (Gisela)
1978–1983
G-II
1983
G-I/1
1986–1989
HK
2000–
kaksi junaa nykyisin, 20 lisää tilattu lokakuulle 2006
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliintarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä neohjeen mukaan.
Ensimmäiselle metrolinjalle tilattiin kaksi testivaunuaKölnin vaunutehtaalta,van der Zypen & Charlier.Vilhelm II käytti toista vaunuista vuonna 1908, ja tämä johti vaunujen lempinimeen:Kaiserwagen (keisarin vaunu). Junat olivat jo tällöin 2,30 metriä leveitä. Tällöin junat ja metrojunat rakennettiin vielä raitiovaunujen tapaisiksi. Ensimmäiset yksiköt, jotka nimettiinA-I:ksi, rakennettiin Warschauer Brücken -työpajalla. Berliinin metron avautuessa vuonna 1902 42 vetävää yksikköä ja 21 junavaunua oli valmiina. Testijunista poiketen junien penkit olivat vaunun seinillä, koska tätä pidettiin miellyttävämpänä. Tätä istuinasettelua käytetään yhä. Junien huippunopeus oli 50 km/h.
Vuodesta 1906 vuoteen 1913 viidennen valmistuserän yksiköt otettiin käyttöön. Näissä junissa oli paranneltu ohjausjärjestelmä, joka mahdollisti kahdeksanvaunuiset junat, joita tarvittiin liikennetarpeiden tyydyttämiseen. Metron erikoisuuksia olivat tupakointiosastot junissa ja vaunujen luokkajako. Luokat poistettiin käytöstä vuonna 1927.
Schönebergin metro liitettiin muuhun verkostoon vuonna 1926. Koska yhdistämistä oli suunniteltu alusta asti, olivat junat yhteensopivia pääverkon kanssa. Vuosien 1928 ja 1929 välillä uudetA-II junat otettiin käyttöön. Näissä junissa oli vain kolme ikkunaa ja kaksi liukuovea. Junia kutsuttiinAmmanullah-vaunuiksi, koskaAfganistanin kuningasAmanullah Khan oli luultavasti ohjannutA-II-junaa Berliinin vierailullaan 1928.
A3L71-tyypin juna.
Toisen maailmansodan jälkeen tarvittiin uusi erä junia, koska vanhat olivat kärsineet sodassa suuria vahinkoja. Tällöin suunniteltiin uusiA3-tyyppi, joka perustui GroßprofilinDL-junatyyppiin. Tätä mallia valmistettiin kolme erää vuosina 1960–1961, 1964 ja 1966. Teräsrakenteisina nämä junat tarvitsivat huomattavasti virtaa. Tämän vuoksiA3L-tyyppi, joka valmistettiinalumiinista, suunniteltiin. Vuonna 1982 mallia muutettiin hiemanA3L82-tyypiksi, joka pidettiin yhteensopivana vanhempien vaunujen kanssa.
KunLänsi-Berliinissä otettiin käyttöön uudempia ja uudempia junia,Itä-Berliinissä käytettiin yhäA-I- jaA-II-junia. Vasta vuonna 1975Thälmannplatz–Pankow-reitille saatiin neljäGI-tyypin prototyyppiä. Näitä vetäviä vaunupareja kutsuttiinGustaveiksi. Näissäkin penkit olivat junan pitkillä sivuilla. Huippunopeutena oli 70 km/h. Pienin junayksikkö oli kaksi vaunuparia. Tarkan testauksen jälkeenLEW Hennigsdorf -tehdas aloitti junien tuotannon. Tuotantoon tulleen vaunun ikkunat olivat matalammat ja keulaa oli muutettu. 114 vaunua valmistettiin vuoteen 1982 mennessä. 24 lisää myytiinKreikkaan sikäläistä linjaa varten. Nämä junat palautettiin Berliiniin vuosina 1984–1985. Vuonna 1998 erä junia myytiinPjongjangin metroonPohjois-Koreaan.
Vuonna 1988 uusi eräGI-junia otettiin käyttöön. Tekniikkaa oli näihinGI/1-juniin muutettu, eikä niitä voinut liittää vanhempiin juniin. Lempinimekseen ne saivatGiselan. Vaunuissa oli vain kaksi ovea sivua kohden toisten tyyppien kolmen asemesta.
HK-junatyypin sisätiloja.
Vuosina 1993–1995 uusi sarjaKleinprofil-junia valmistettiin BVG:lle. Ne pohjautuivatA3L82-juniin, mutta olivat harmaita sisältä entisen puupaneloinnin sijasta. Toinen muutos oli siirtyminenkolmivaihevirtaan. Nämä olivatA3L92-junia.
GroßprofilinH-sarjan yhteydessä vuonna 2000 rakennettiin kaksi prototyyppiäKleinprofilille. Nämä junat saivat tunnuksenHK; alun perin tunnuksen piti ollaA4. Großprofilista poiketen nämä junat eivät ole täysin yhtenäisiä sisältä. Täyspitkä juna voidaan jakaa kahtia. Vain nämä kaksi prototyyppiä ovat nykyisin liikenteessä.Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuihin 2006 mennessäBombardier toimitti 20 junaa lisää. Tuotanto aloitettiin toukokuussa 2005.
Vain Hk-, Ik-,[5] GI/1- ja A3(U/L)-tyyppien junat ovat matkustajakäytössä.
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliintarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä neohjeen mukaan.
Kaupungin suunnitellessaNord-Süd-Bahnia tilattiin kaksiGroßprofil-vaunua huimalla 2,65 metrin leveydelläLinke-Hoffmann-tehtaaltaBreslausta.Siemens toimitti ja testasi nämä vuonna 1914. Uusien, suurempien, 111 istumapaikkaa sisältäneiden vaunujen ajateltiin säästävän rahaa laiturien rakentamisessa, koska vähemmän vaunuja tarvittiin saman ihmismäärän kuljettamiseen. Tästä koitui myöhemmin ongelmia, ja 1950- ja 1990-luvuilla jouduttiin suurentamaan vanhoja laitureita.
AEG:n linjalle (nykyinenU8) tilattiin kaksi prototyyppiäKölnin tehtaalta (van der Zypen & Charlier). Vaunut rakennettiin vuonna 1916, mutta niitä ei otettu käyttöön. Vuodesta 1921 junia käytettiin keskustan ulkopuolisessa liikenteessä.
Koska Berliinillä (tarkemminNord-Süd-Bahn AG:llä) ei ollutGroßprofil-juniaHallesches Tor –Stettiner Bahnhof -linjalle sen avautuessa, reitin liikennöinti annettiin yksityisenHochbahngesellschaftin toimeksi. Yhtiö käyttiKleinprofil- junia, jotka oli varustettu puisilla astinlaudoilla, joita kutsuttiinBlumenbrettereiksi (’kukkalauta’).
Vastahyperinflaation jälkeenGroßprofil-junia voitiin tilata. Vuonna 1924 toimitettiin ensimmäiset 16 vetävää yksikköä ja kahdeksan vaunua. Suurien pyöreiden etuikkunoidensa tähden näitä junia kutsuttiinTunneleuleneiksi (’tunnelipöllö’). Vaunut olivat 13,15 metriä pitkiä, ja niissä oli kolmet kaksoisliukuovet kummallakin sivulla. Sarjan nimi oliBI.
BII-tyypin juna poikkeuksellisesti liikenteessäU8:n 75-vuotispäivänä.DL-junan sisätiloja.
Vuosina 1927 ja 1928 20 vetävää yksikköä ja 30 vaunua lisää toimitettiinNord-Süd-Bahn AG:lle. Parannetun voimansiirtonsa ansiosta ne saivat tunnuksenBII. ViimeisetBI- jaBII-junat poistuivat liikenteestä kesällä 1969.
Vuonna 1926 testattiin ensimmäisiäCI-junia. Ne olivat 18 metriä pitkiä, ja ne testattiin tarkoin ennen tyyppienCII jaCIII tuotannon aloittamista. UlkoisestiCII jaCIII olivat identtisiä, mutta sisällä oli eroavaisuuksia:CII:ssä junan liikuttamiseen käytetty sähkövirta kulki ohjauslaitteiden läpi, kunCIII:ssä hallintalaitteissa kulki huomattavasti vaarattomampi hallintavirta.
EnsimmäisetCIV-vaunut toimitettiin vuonna 1930.Alumiinia käytettiin ensi kertaa rakennusmateriaalina. Tämä vähensi vaunujen massaa 12 %.Neuvostomiehittäjät ryöstivätCIV-vaunuja ja joitakinCII- jaCIII-junia vuonna 1945. Junat kuljetettiinMoskovaan, ja niitä käytettiinMoskovan metrossa vuoteen 1966.
Toisen maailmansodan jälkeen Berliinin metron junat olivat lähes loppuun kulutettuja, mikä teki uuden vaunusarjan saamisesta välttämättömyyden. Vuodesta 1957 uusiaD-tyypin junia saatiin käyttöön. Nämä teräsrakenteiset junat olivat hyvin painavia. Vuonna 1965 kehitettiinDL-tyyppi, joka valmistettiin keveämmistä metalleista. Junien massa laski noin 26 %. Penkit olivat yhä vaunun sivuilla. BVB (Itä-Berliinin liikennelaitos) tarvitsi lisää junia uudelle linjalleen Hönowiin, joten se osti 98DL-tyypin junaa BVG:ltä. Idässä ne saivat nimenDI ja keltaisesta ja eebenistä koostuneen värityksen. Vuonna 1998 joitakin yksiköitä myytiinPjongjangin metroonPohjois-Koreaan. Viimeiset junat poistuivat liikenteestä vuoden 2004 lopussa. Perinteinen jäähyväisajo oli 27. helmikuuta 2005.
Itä-Berliinin kalustotilanne oli surkea. E-linjalle ei riittänytGroßprofil-junia, koskaC-junat oli viety Moskovaan. Tämän vuoksi turvauduttiin jälleen astinlaudallisiinKleinprofil-juniin. Nämä junat saivat tunnisteenAI K.
Vuonna 1958VEB Waggonbau Ammendorf rakensi kaksiEI-tyypin prototyyppiä. Teräksisen rakenteensa takia junan massa oli valtava, ja sähkönkulutus oli liian suuri säännölliseen käyttöön. Tämän vuoksi tyyppiä ei rakennettu lisää.EII-tyypin suunnitelmat hyllytettiin vuonna 1962 poliittisten ongelmien johdosta. LopultaDDR:n liikenneministeriössä keksittiinS-Bahnin junien muuttaminen metron käyttöön. S-Bahnilla oli ylimääräisiä junia, koska sitä boikotoitiin lännessä. Projekti alkoi kesällä 1962. Kuusi S-Bahnin tyypin168 junaa muunnettiinReichsbahnausbesserungswerk Schöneweidessä (RAW) vuoden 1962 loppuun mennessä. Yhteensä viisi erää näitäEIII-junia valmistettiin. ViimeinKleinprofil-junat voitiin palauttaaE-linjalta takaisinA-linjalle, joka tarvitsi niitä kipeästi johtuen valtavasta matkustajamäärästäSchönhauser Alleen jaAlexanderplatzin välillä.EIII-junat poistettiin liikenteestä vuonna 1994, koska ne eivät olleet taloudellisesti kannattaviaSaksojen yhdistymisen jälkeen.
F92-tyypin juna.H-tyypin juna.
Länsi-BerliinissäF-tyyppi seurasi tyyppejäD jaDL. Uudet junat olivat pidempiä, kevyestä metallista rakennettuja ja niissä oli poikkeava istuinasettelu: kahden istuttavat penkit käytävän molemmin puolin 90 asteen kulmassa junaan (vertaaHelsingin metroon). Näitä junia valmistettiin vuodesta 1972 eteenpäin. Toinen erä junia toimitettiin vuonna 1976. Uusikolmivaihevirtaa käyttävä versio,F79, esiteltiin vuonna 1980.F84 sekäF87 seurasivat, mutta malliin ei tehty huomattavia muutoksia. Vuodesta 1990 eteenpäin BVG ostiF90 jaF92, joissa ei myöskään ollut suuria muutoksia. Pienempänä muutoksena olivat esimerkiksi hiljaisemmat automaattiovet.
Ajan mittaanF-tyypin junista oli tullut vanhanaikaisia, ja BVG tahtoi uuden junatyypin. Täysin yhtenäisellä matkustamolla varustettu junatyyppi valittiin ja penkit palasivat vaunun pitkille sivuille. Tyypin tunnukseksi tuliH. Vuonna 1995 ensimmäiset prototyypit (H95) toimitettiin BVG:lle. Vuosina 1998 ja 2000 uudet erät (H97 jaH01) tilattiinAdtranzilta. Sisätilat maalattiin keltavalkoisiksi. Vaunut voivat olla erillään vain varikolla.
Nykyisin vainF- jaH-tyypin junia käytetään matkustajaliikenteessä.
Varikot jakautuvat junatyyppien tavoinKleinprofiliin jaGroßprofiliin. Berliinissä on yksiKleinprofil-varikko ja kolmeGroßprofil-varikkoa. Varikot on jaettuHauptwerkstätteneihin (Hw, ’päävarikot’) jaBetriebswerkstätteneihin (Bw, ’huoltovarikot’). Huoltovarikot hoitavat vain pieniä korjauksia ja huoltotoimenpiteitä, kuten ikkunoiden vaihtoa ja graffitien puhdistusta. Päävarikoita käytetään junien katsastuksiin ja suurempiin korjauksiin. Junien nostaminen kiskoilta onnistuu vain päävarikoilla.lähde?
Grunewaldin varikko on ainoaKleinprofil-varikko lukuun ottamattaHw Seestraßea, joka onGroßprofil-varikko, jota myösKleinprofil-junat käyttävät. Grunewald avattiin 21. tammikuuta 1913, ja se on nykyisin aivan Olympia-Stadionin metroaseman vieressä. Vuonna 1913 varikolle rakennettiin yksi huoltorakennus. Seuraavina vuosina varikolle lisättiin kolme rakennusta:Halle II (1924–1925),Halle III (1926) jaHalle IV (1927). Toisessa maailmansodassa suuri osa varikosta paloi ilmahyökkäyksessä 3. syyskuuta 1943. Korjaukset valmistuivat vuonna 1950 muun metroverkon ohessa. Berliinin metron termistössä varikkoa kutsutaan nimilläBw Gru jaHw Gru.
Seestraßen varikko avattiin 1923, koska uusiGroßprofil-linja C (nykyinenU6) tarvitsi työpajan. Varikko sijaitsee Seestraßen metroaseman pohjoispuolella. Alueella on 17 rataa – kaksi päävarikolla ja 15 huoltovarikolla. Näistä yksi johtaa puhdistusalueelle. Tilanpuutteen ja laajentamisen mahdottomuuden (tiiviisti rakennettu alue) vuoksi varikko aiotaan purkaa vähitellen.lähde? BVG:n säästötoimenpiteiden vuoksiKleinprofil-yksiköitä huolletaan myös Seestraßella. Metron termistössä varikon lyhenne onBw See taiHw See.
E-linjan (nykyinen U5) rakentamisen yhteydessä rakennettiin Friedrichsfelden varikko vuosina 1927–1930. Varikko sijaitsee Tierparkin aseman lähistöllä. Vuonna 1930 valmistuneet rakennukset I ja II olivat Berliinin metron moderneimpia aikoinaan. Itä-Berliinissä varikkoa käytettiinKleinprofil-junille, koska idässä ei ollut niille tehtyä varikkoa. Vuonna 1993 varikko palautui alkuperäiseen käyttöönsä. Varikon lyhenne onBw Fi.
Großprofil-linjojen lisääntyessä Länsi-Berliinissä tarvittiin uutta varikkoa.U7:n Rudowin laajennuksen yhteydessä rakennettiin Britz-Südin varikko. Työt aloitettiin 1969 ja varikko oli valmis vuonna 1971. Varikolle varattiin suuri 100 000 neliömetrin alue tulevaisuuden mahdollisia laajennuksia ajatellen.lähde? Vuonna 1988 valmistui laajennusrakennus huoltotyöpajalle. Nykyisin tämä on metron uusin ja modernein varikko.lähde? Varikon lyhenne onBw Britz.
Ennen sotaa linjoja merkittiin kirjaimin ja haarat erotettiin toisitaan roomalaisin numeroin. Tätä järjestelmää käytettiin 1960-luvulle kummallakin puolella kaupunkia. Muurin pystyttämisen jälkeen Itä-Berliiniin jäi linja E sekä A-linjan itäinen pää. Kaksilinjaisen verkon navigoimiseen ei tarvittu linjatunnuksia, joten ne jätettiin pois.
Länsi-Berliini lopetti kirjaimiin perustuneen järjestelmän vuonna 1966 ja korvasi sen numeroilla yhdestä yhdeksään, jotka ovat yhä käytössä. Verkon lyhin linja oli 5, joka koostui kahdesta pysäkistä (Deutsche Oper–Richard-Wagner-Platz). Se suljettiin vuonna 1970, ja linjaa 7 jatkettiin tuolle pätkälle pari vuotta myöhemmin. Tämä vapautti linjanumeron 5. BVG päätti jättää numeron vapaaksi Itä-Berliinin linjalle E yhdistymismahdollisuutta silmällä pitäen.
Vuonna 1984 BVG:stä tuliLänsi-Berliinin S-Bahnin liikennöijä. Ennen tätä itäsaksalainenDeutsche Reichsbahn oli hoitanut liikenteen. Tämän vuoksi BVG:n piti antaa S-Bahnin linjoille numerot. S-Bahnin linjat numeroitiin ja niille annettiin etuliite ”S”; U-Bahnin linjat saivat U:n etuliitteekseen.
Vuonna 1990 Itä-Berliinin linja E sai tunnisteen U5, joka oli jätetty varta vasten vapaaksi. Samalla A-linja sai nimekseen U2 sen läntisen parin tavoin. U2:t eivät tosin olleet vielä yhteydessä toisiinsa. Kun U2 yhdistettiin vuonna 1993, U1:n ja U2:n läntiset haarat vaihdettiin päittäin. Vuonna 2004 U1:n ja U3:n läntiset haarat vaihdettiin linjojen välillä.
Berliinin metron pitkä historia sisältää vain muutaman onnettomuuden, ja metro onkin turvallisimpia liikennemuotoja Berliinissä.lähde?
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliintarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä neohjeen mukaan.
Vakavin onnettomuus tapahtui 26. syyskuuta 1908 Gleisdreieckissä. Junan kuljettaja ei havainnut seis-opastetta, ja kaksi junaa törmäsi risteyksessä. Osa toisesta junasta putosi sillalta. Onnettomuus vaati 18 kuolonuhria, ja 21 ihmistä loukkaantui vakavasti. Onnettomuuden seurauksena Gleisdreieck muutettiin monikerroksiseksi asemaksi. Nykyisin U1 ja U2 risteävät asemalla.
Toinen vakava onnettomuus tapahtui 30. heinäkuuta 1965 G-linjalla (nykyinen U9). Zoologischer Gartenin jaHansaplatzin välille oli pysähtynyt juna jarruvian takia. Tämä osa radasta kuului Bahnhof Zoon ratapihaan. Risteyksessä oli mekaanikko huoltotöissä. Hän huomasi lähtöopastimen olevan seis-asennossa ja luuli, että opastimen kuuluisi olla aja-asennossa. Usean yrityksen jälkeen hän käänsi opastimen manuaalisesti kulun sallivaan asentoon. Seuraava juna, joka oli odottanut Bahnhof Zoossa, törmäsi pysähtyneeseen junaan. Hätäjarrut eivät estäneet onnettomuutta. Yksi matkustaja kuoli ja 97 loukkaantui. Mekaanikko sai 600 000Saksan markan sakon.
8. heinäkuuta 2000 GI/I-junan viimeinen vaunu paloi Deutsche Operin asemalla U2-linjalla. Koska juna oli yksiuloskäyntisen aseman perällä, matkustajien piti juosta tunnelin kautta seuraavalle hätäuloskäynnille. Palon syynä oli oikosulku. Asema vaurioitui palossa pahoin, eivätkä junat voineet pysähtyä siellä useisiin viikkoihin. 1. syyskuuta 2000 asemaa voitiin taas käyttää.Portugalin suurlähettiläs S.E. Nuenes Barata lahjoittiJosé de Guimarãesin maalauksia BVG:lle aseman koristelua varten. Taide saatiin paikoilleen 30. lokakuuta 2002. Onnettomuuden seurauksena BVG asetti yksiuloskäyntisille asemilleen henkilökuntaa, kunnes toinen uloskäynti saataisiin rakennettua.Britz-Süd,Schillingstraße,Viktoria-Luise-Platz,Uhlandstraße ja useat muut saivat toisen uloskäynnin. Ainoat yksiuloskäyntiset asemat ovatSophie-Charlotte-Platz, Rudow jaTheodor-Heuss-Platz, mutta rakennustyöt on siellä jo aloitettu. Useat matkustajajärjestöt, kuten Pro Bahn ja IGEB, vaativat uusia hätäuloskäyntejä asemille, joilla on uloskäynti keskellä laituria. Tämä tulisi hyvin kalliiksi BVG:lle ja kaupungille, koska tällaiset asemat ovat yleisiä.
25. maaliskuuta 2003 tapahtui toinen taloudellisesti mittava onnettomuus, mutta kukaan ei loukkaantunut. Kaksi junaa törmäsi Kurt-Schumacher-Platzilla.U6:n korjausten takia yksi juna ajoi Kurt-Schumacher-Platzin ja Holzhauser Straßen väliä. Normaali liikenne oli välillä Alt-Mariendorf–Kurt-Schumacher-Platz. Yhtä asemaväliä liikennöivä juna oli raiteella 1, joka on Alt-Mariendorfin suuntaan ajettava rata, joten tämä pendeli jakoi laiturin normaalin liikenteen junien kanssa. Koska junalla oli erityislupa ohittaa useita seis-opastimia matkalla, kuljettaja unohti, ettei hän saanut ohittaa Kurt-Schumacher-Platzin sisääntulo-opastinta seis-asennossa. Tämän vuoksi juna törmäsi Alt-Mariendorfin suuntaan lähteneen junan kylkeen. Kumpikin juna vaurioitui romutuskuntoon. Myös rata kärsi vakavia vaurioita. Junat eivät voineet kulkea kohdasta kahteen päivään, ja onnettomuusjunien poistaminen vei lähes 48 tuntia, vaikka junat olivat pysyneet kiskoilla.
Berliinissä on useita asemia, jotka rakennettiin suunnitelluille linjoille, joita ei sittemmin rakennettukaan liikennetarpeiden muuttuessa. EsimerkiksiWeißenseessa on sinne suunnitellulle linjalle rakennettu asema, jaPotsdamer Platzilla on käytössä olevan aseman lisäksi käyttämätön asema suunniteltua linjaa varten. Suunnitellun linjan rakentaminen on hyvin epätodennäköistä, joten asema tullaan muuttamaan erinäisille tapahtumille sopivaksi.lähde?
D-linja (nykyinenU8) kulki ennen suoraanOranienplatzin läpi Dresdner Straßen alla. Tämä ratayhteys hylättiin, ja linja siirrettiin kulkemaanMoritzplatzin metroaseman kautta, jotta yhteysWertheimin tavaratalolle saatiin tyydytettyä. Tämä selittää 90 asteen mutkan Moritzplatzin jaKotbusser Torin asemien välillä. Dresdner Straßen alla kulkeva tunneli oli vain osittain valmis, kun se hylättiin. Yksirataiseksi jäänyt tunneli on nykyisin jaettu kolmeen osaan. Betoniseinämä sulkee tunnelin entisellä Itä- ja Länsi-Berliinin rajalla. Toinen seinämä sulkee tunnelin ja Oranieplazin asemalta. Hylätty asema on muutettu muuntaja-asemaksi.
Jungfernheiden metroasemalla on Schloßstraßen kaltainen kahden linjan asema, joka rakennettiinU5:n suunniteltua laajennusta varten. Käyttämätön laituri on aidattu. HylättyäTegelin suuntaan alkavaa tunnelia käytetään palomiesten harjoituksissa.
Tunneli, joka aikanaan yhdistiU4:n Otzenstraßen työpajalle, on yhä olemassa. Maanpäälliset raiteet Innsbrucker Platzin asemalta purettiin moottoritietunnelin tieltä 1970-luvulla – kuitenkin tunneliin, joka johtaaEisackstraßelle, pääsee noin 270 metrin matkan entiseen risteykseen, josta pääsiSchönebergin linjan työpajalle.
Internationales Congress Centrumin (ICC) edessä on lyhyt tunnelinpätkä Messedammin ja Neue Dammstraßen risteyksen alla. Tunneli rakennettiin massiivisen jalankulkutunnelin yhteydessä, ja sen oli tarkoitus olla osa suunniteltuaUhlandstraßen jaTheodor-Heuss-Platzin välistä raideyhteyttä, jota suunniteltiin linjalleU1. Tunneli oli noin 60 metriä pitkä ja loppui keskusbussiaseman (ZOB) eteen suunnitellun Messen aseman kohdalle. Nykyisin tunnelia käytetään varastotilana. Myös Adenauerplatzin asemalla on laituri suunnitellulleU1:n laajennukselle.
Stralauer Tor oliSpreen itärannallaWarschauer Straßen jaSchlesisches Torin asemien välillä sijainnut asema. Se avattiin vuonna 1902 ja nimettiinOsthafeniksi vuonna 1924. Asema tuhoutui täysintoisessa maailmansodassa. Nykyisin vain joitakin tukirakenteita on jäljellä asemasta, koska sitä ei rakennettu uudelleen läheisen Warschauer Straßen aseman tehdessä siitä tarpeettoman.
BVG:n vuoden 2023 yleissuunnitelmassa nimeltä "Express Metropolis Berlin" ehdotetaan olemassa olevien linjojen laajentamisen lisäksi U0-kehälinjan rakentamista Berliinin laitamien läpi ja useimpien olemassa olevien reittien laajentamista kaupungin laitamille.[6][7] Berliinin liikennesenaattori Ute Bonde otti ajatuksen kehälinjasta uudelleen esiin helmikuussa 2025.[8] Linjan suunniteltu reitti olisi: Pankow - Antonplatz - Lichtenberg - Tierpark - Schöneweide - Alt-Mariendorf - Rathaus Steglitz - Breitenbachplatz - Westkreuz - Kaiserdamm - Jungfernheide - Hakenfelde - Urban Tech Republic - Kurt-Schumacher-Platz - Residenzstraße - Wollankstraße - Pankow.
Useita pitkäaikaissuunnitelmia, joilla ei ole asetettuja määräpäiviä, on myös tehty.
U1:tä on tarkoitus jatkaa itäänWarschauer StraßeltaFrankfurter Torille, jostaU5 kulkee. Vuonna 2014 julkistettiin tutkimus, joka suositteli linjan jatkamista S-Bahnin suuntaisesti itään Ostkreuzin rautatieasemalle. Jos laajennus toteutettaisiin, U1 yhdistäisi suuren osan Kreuzbergistä S-Bahn-kehälinjan itäiseen osaan ja kaukojuniin. BVG:n mukaan maanpäälliseen ja siten kustannustehokkaaseen toteutukseen on riittävästi tilaa. Hanke voitaisiin toteuttaa vuoden 2020 jälkeen. Osana hanketta Modersohnstraßen ylittävälle sillalle rakennettaisiin väliasema.[9][10] Laajennus Ostkreuziin, on osa Berliinin paikallisliikennesuunnitelmaa 2019–2023.[11]
U2:n jatke Pankowiin valmistui vuonna 2000. Suunnitelmia on linjan jatkamisesta Pankow Kircheen. Lännessä linjaa suunnitellaan jatkettavanRuhlebenistäRathaus Spandaulle, jossa on jo linjalle laituri.
U3:n jatkamisestaMexikoplatzin S-Bahn-asemalle lounaaseen on tehty rakennuspäätös. Laajennuksen rakennustyöt alkavat vuonna 2026 ja sen pitäisi valmistua vuonna 2030.[12]
U4:n jatkaminen moottoritien yli etelään olisi hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta. Pohjoiseen suuntautuva laajennus päätyisiMagdeburger Platzille risteämään U1:n kanssa.
U5 ulottuu idässä jo kaupungin rajalle, joten sen jatkosuunnitelmat keskittyvät länteen. Suunnitelmat U5:n jatkamisestaTurmstraßelle jaJungfernheideen on luokiteltu kiireellisiksi, mutta niiden toteuttamisesta luovuttiin ja reitti korvattiin raitiovaunulinjalla, joka kulkee Turmstraßen metroasemalle.
U7 jatketaanSchönefeldin lentokentälle kentän korjauksien ja laajentamisen yhteydessä. Laajennuksen taloudellinen toteutettavuustutkimus aloitettiin 10. marraskuuta 2023.[13] Rudow'n eteläpuolelle suunnitellaan rakennettavan seitsemän uutta asemaa.[14] Huhtikuussa 2025 julkaistu kustannus-hyötyanalyysi päätyi myönteiseen lopputulokseen. Laajennuksen arvioidaan maksavan 890 miljoonaa euroa.[15]
Luoteessa U7:n suunnitellaan jatkuvanStaakeniin. Vuonna 2020 Berliinin liikennesenaattori Regine Günther tilasi toteutettavuustutkimuksen U7:n jatkamisesta Heerstraßen suuntaan. Tutkimus osoitti, että uudella rataosuudella voidaan odottaa jopa 40 000 matkustajaa päivässä.[16] 5 asemaa sisältävän laajennuksen arvioidaan maksavan noin 580 miljoonaa euroa. Laajennuksen ennustetaan Valmistuvan 2030-luvun puolivälissä.[17]
U8:aa jatkettiin vuonna 1996 Hermannstraßelle. Linjaa ei suunnitella jatkettavan etelään. Pohjoisessa linjan jatkamista ruuhkaiselleMärkisches Viertelille on suunniteltu vuosia.Senftenberger Ringin urheilukeskuksen alle on jo aloitettu aseman rakentaminen. Berliinin osavaltio kilpailutti elokuussa 2024 reitin yleissuunnittelman, sen jälkeen kun suunnitelman rahoituksesta päästiin sopuun[18].
Lankwitzin asukkaat ovat vuosia odottaneetU9:n jatkamista Neue Filandastraßen, Halskestraßen ja Lankwitzin S-Bahn-aseman (S25, S26) kautta Lankwitz Kircheen. Linjan jatkaminen pohjoiseen tulevallePankow Kirchen U2-linjan asemalle on korvattu raitiovaunulinjan suunnitelmalla.
Tavanomaisten mukien, T-paitojen ja postikorttien lisäksi BVG:llä oli omaalatuisempia tuotteita myynnissä: sinivalkoisia alushousuja ja boksereita, joihin oli painettu metroasemien nimiä, kutenRohrdamm,Gleisdreieck,Onkel Toms Hütte,Krumme Lanke jaJungfernheide. Toisessa mallistossa oli uudet tekstitNothammer ('hätävasara') orPendelverkehr ('edestakainen liikenne'). Nämä tuotteet myivät erinomaisesti, mutta niiden valmistus lopetettiin vuonna 2004 tuntemattomasta syystä.
Berliiniläisen Grips-teatterin musiikkiesitysLinie 1 sijoittuu kokonaisuudessaan Berliinin metrojuniin ja asemille. Tarinasta on tehty myös elokuva.
Täyspitkä elokuvaMöbius 17 kertoo metrojunasta, joka joutuuMöbiuksen nauhalle kulkemaan rinnakkaistodellisuuksissa, kunnes uusi yhteys valmistuu.
Tähän artikkeliin tai sen osaan onmerkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaalisäämällä artikkelille asianmukaisiaviitteitä. Lähteettömät tiedot voidaankyseenalaistaa tai poistaa.
Jan Gympel:U-Bahn Berlin - Reiseführer. GVE-Verlag, Berlin 2002,ISBN 3-89218-072-5
AG Berliner U-Bahn:Zur Eröffnung der elektrischen Hoch-und Untergrundbahn in Berlin. GVE-Verlag, Berlin 2002,ISBN 3-89218-077-6
Jürgen Meyer-Kronthaler und Klaus Kurpjuweit:Berliner U-Bahn – In Fahrt seit Hundert Jahren. be.bra Verlag, Berlin 2001,ISBN 3-930863-99-5
Petra Domke und Markus Hoeft:Tunnel Gräben Viadukte – 100 Jahre Baugeschichte der Berliner U-Bahn. kulturbild Verlag, Berlin 1998,ISBN 3-933300-00-2
Ulrich Lemke und Uwe Poppel:Berliner U-Bahn. alba Verlag, Düsseldorf,ISBN 3-87094-346-7
Robert Schwandl:Berlin U-Bahn Album. Alle 192 Untergrund- und Hochbahnhöfe in Farbe. Robert Schwandl Verlag, Berlin Juli 2002,ISBN 3-936573-01-8
Jürgen Meyer-Kronthaler:Berlins U-Bahnhöfe – Die ersten hundert Jahre. be.bra Verlag, Berlin 1996,ISBN 3-930863-16-2
Brian Hardy:The Berlin U-Bahn, Capital Transport, 1996,ISBN 1-85414-184-8
.jpg)
