Ainoat käytössä olleet avaruussukkulat olivat Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinto Nasan omistuksessa. Nasa rakensi viisi avaruuslentoihin soveltuvaa sukkulaa (kuudes sukkula, testisukkulana käytettyEnterprise ei soveltunut avaruuslentoihin), joista kaksi tuhoutui onnettomuuksissa. Sukkulaohjelma maksoi vuosina 1971–2010 Nasalle 192 miljardia dollaria eli 1,5 miljardia dollaria per lento.[1]
Nasan lisäksiNeuvostoliitto lähetti täysimittaisen mutta miehittämättömänBuran-sukkulan avaruuteen koelennolle vuonna 1988; lento kuitenkin jäi neuvostoliittolaisen sukkulan ainoaksi. Lisäksi sukkulatyyppisiä avaruusaluksia on suunnitellutESA sekä muutamatLänsi-Euroopan maat yhteistyössä keskenään.
Avaruussukkulat ovat monimutkaisimpia ihmisen rakentamia kulkuneuvoja. Nasan 135 avaruuslennosta kaksi päättyi onnettomuuteen (noin 1,5 % lennoista). Alun perin sukkuloista suunniteltiin helppokäyttöisiä ja turvallisia, mutta sukkulat eivät täysin vastanneet näitä suunnitelmia. Alkujaan suunniteltiin myös, että juuri lennolta laskeutunut sukkula voisi lähteä uudelleen matkaan jo viikon sisällä, mutta todellisuudessa aikaa saattaa kulua vähintään muutamia kuukausia.
Nasan avaruussukkula on viralliselta nimeltäänSpace Transportation System (STS), mutta käyttöön on vakiintunut termiShuttle elisukkula.
Ensimmäisenä sukkula-ajatusta kehitteli itävaltalainenEugen Sänger 1930-luvulla.
Nasan avaruussukkuloiden kehittely alkoi tammikuussa 1972, jolloin Yhdysvaltain silloinen presidenttiRichard Nixon ilmoitti halvan ja uudelleenkäytettävän avaruusaluksen kehitystyön aloittamisesta. Kehittelyn alussa yhden lennon keskihinnaksi arvioitiin 10–20 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Laskelmat osoittautuivat kuitenkin vääriksi, sillä vuoden 2005 arvion mukaan sukkulaohjelma on tullut maksamaan Nasalle kaikkiaan 145 miljardia dollaria. Kaavailtujen 10–20 miljoonan dollarin laukaisukulujen todelliseksi hinnaksi tuli keskimäärin noin 500 miljoonaa dollaria.
Nasan ensimmäinen avaruussukkula, eliEnterprise (OV-101) valmistui 17. syyskuuta 1976, muttei koskaan lentänyt avaruuteen asti.Enterprise oli alkujaan suunniteltu lentämään avaruuteen, mutta myöhemminChallengerin muuttaminen avaruuslentoihin soveltuvaksi tuli halvemmaksi, jaEnterprise jäi maan pinnalle.Enterprisella tehtiin kuitenkin muutamia lentojailmakehässä vuonna 1977. Vähäisistä lennoista huolimatta Enterprisesta tehtiin kaikkien muiden Nasan avaruussukkuloiden perusmalli. Myös nyt jo tuhoutunutChallenger-sukkula oli alkujaan tarkoitettu vain testikäyttöön, mutta Nasan insinöörit muuttivat sen avaruuskelpoiseksi 1980-luvun alussa.
AvaruussukkulaEnterprise koelennollaan.
Ensimmäinen avaruuteen lentänyt sukkula oli vuonna 2003 tuhoutunutColumbia-sukkula. Sukkulan suunnittelusta ja rakentamisesta vastasi nykyäänBoeing-yhtiöön kuuluva Rockwell. Valmis sukkula toimitettiinKennedyn avaruuskeskukseen maaliskuussa 1979, ja 12. huhtikuuta 1981 se lähti neitsytlennolleenSTS-1 mukanaan kaksiastronauttia.
Vuonna 1983 Yhdysvaltain presidenttiRonald Reagan ehdottiSpace Station Freedom -nimisen avaruusaseman rakentamista. Avaruussukkulat olivat projektissa hyvin tärkeässä osassa, sillä niiden lisäksi vain jo käytöstä poistetuillaSaturn V -raketeilla pystyttiin viemään avaruusaseman suurimmat osat paikoilleen. Myöhemmin projekti nimettiinSpace Station Alphaksi ja hankkeeseen tuli kansainvälisiä kumppaneita. Nykyään asema tunnetaan nimellä Kansainvälinen avaruusasema (ISS). Avaruussukkulat olivat projektissa tärkeässä osassa. Ensimmäinen avaruussukkulalento ISS-avaruusasemalle oliSTS-88 joulukuussa 1998.
Vuonna 1986 tapahtuneenChallenger-sukkulan onnettomuuden jälkeen suuri yleisö alkoi menettää kiinnostustaanavaruusmatkailuun ja NASA joutui rahoitusvaikeuksiin. Kestikin kaksi vuotta, ennen kuin seuraava sukkula laukaistiin matkaan, koska sukkulaan tehtyjen turvallisuusparannusten toteuttaminen vei aikaa. NASA on tehnyt 91 avaruuslentoaChallengerin onnettomuuden jälkeen.
1980- ja 1990-luvuilla avaruussukkuloiden tärkeimpiin tehtäviin kuului viedäsatelliitteja jaavaruusluotaimia avaruuteen. Päätehtäviin kuuluivat myös avaruusasemien, kuten ISS:n jaMirin ruoka- ja happivarastojen täydentäminen. Vilkkainta sukkulaliikenne oli tilastollisesti katsottuna 1990-luvulla, jolloin Nasa laukaisi avaruuteen 64 lentoa. 1980-luvun vastaava määrä taas oli 32 ja 2000-luvulla 19.
Sukkulalennot keskeytettiin toistamiseenColumbian tuhoutumisen jälkeen 2003. Tämän onnettomuuden jälkeen sukkulalennot jäädytettiin tilapäisesti aina heinäkuuhun 2005 saakka, kunnes Nasa päätti laukaistaDiscovery-sukkulan avaruuteen.Columbian onnettomuuden jälkeen astronautit ovat tarkastaneet jokaisen avaruussukkulan lennon aikana ulkopuolelta ennen laskeutumista. Normaalisti tarkastus suoritetaan robottikäsivarren jatkeella heti laukaisun jälkeen ja vielä toisen kerran ennen maahan paluuta. Myös kansainväliseltä avaruusasemalta kuvataan sukkulan lämpökilpi ennen telakoitumista. 11. toukokuuta 2009 laukaistullaHubble-teleskoopin huoltolennollaSTS-125 astronautit käyttivät pelkästään aluksenCanadarm-robottikäsivarteen kiinnitettyä kameraa tarkastaakseen aluksen alapuolella sijaitsevat lämpötiilet. AvaruussukkulaEndeavourSTS-400 oli myös lähtövalmiina laukaisualustalla pelastaakseenAtlantiksen miehistön mikäli alus olisi vaurioitunut laukaisun aikana eikä turvallinen paluu ilmakehään olisi mahdollista.[2] Sukkula ei pysty saavuttamaan sekä Hubblea että ISS:ää samalla lennolla.
Atlantis matkaa kuljetuskoneen selässä. Nasan sukkuloiden ensisijainen laskeutumispaikka on Kennedyn avaruuskeskus Floridassa, mutta sukkula pystyy laskeutumaan myös sotilastukikohtien lentokentille ja hätätapauksessa myös normaalille lentokentälle. Sukkula kuljetetaan kuitenkin aina takaisin Kennedyn avaruuskeskukseen ja tähän Nasa käyttää kuljetuskoneiksi muutettujaBoeing 747 -lentokoneita.
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut. Voit auttaa Wikipediaaparantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa ollakeskustelusivulla. Tarkennus:Väliaikaratkaisut, Commercial Crew, SLS
STS-125 oli suunnitelmien mukaanAtlantiksen viimeinen lento, Nasa uskoi pystyvänsä suorittamaan loput suunnitellut avaruusaseman kokoonpanolennotDiscoveryllä jaEndeavourilla.[3] Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, ja kevään 2010 tilanne oli se, että kaikki jäljellä olevat sukkulat lentävät vuorotellen jäljellä olevat lennot loppuun asti.
Sukkuloiden seuraajia onOrion-avaruusalus, jonka ensilento tapahtui kuitenkin vasta 2015.[4] Seuraaja on kuitenkin osaObaman hallinnon keskeytettäväksi kaavailemaa ohjelmaa ja on epäselvää, jatkuukoOrionin kehitystyö.Republikaanipoliitikot sellaisista osavaltioista, joissa on paljon Nasan keskusten työntekijöitä työllistettyinä muun muassa Sukkula-ohjelmassa, esittivät maaliskuussa 2010 sukkulan käytön jatkamista ainakin vuoden 2012 lopulle, mikä ei sitten toteutunut.[5] Nasan pääjohtajaCharles Bolden lupaili marraskuun lopulla 2010 ylimääräistä sukkulalentoa vuonna 2011, koska yhdysvaltalaiset kaupalliset miehitettyjen laukaisujen tekijät eivät ole valmiina paikkaamaan poistuvaa sukkulaa.[6] Todellisuudessa sukkulan korvaavaa yhdysvaltalaista miehitettyä avaruusalusta joudutaan odottamaan vuosia vuoden 2011 loputtuakin.
Kunkin lentokelpoisen avaruussukkulan viimeinen lento sijoittui vuoteen 2011. Nämä sukkulaohjelman kolme viimeistä lentoa olivat aikajärjestyksessä:STS-133Discovery,STS-134Endeavour jaSTS-135Atlantis, mikä oli Boldenin lupaama ylimääräinen, sukkulaohjelman viimeinen lento.
Sukkulaohjelman loppuminen lopetti työt myös sukkulaohjelmaan osallistuneilta. Korvaavaa selkeää miehitettyjen avaruuslentojen ohjelmaa ei ole tiedossa, mikä on aiheuttanut tyytymättömyyttä avaruusohjelman kannattajissa Yhdysvalloissa.[7] Kokeneiden työntekijöiden tietotaidon menetyksen on nähty heikentävän Yhdysvaltain asemaa avaruustoiminnassa.[8] Nasa pyrkii siirtämään avaruustoimintoja kaupallisille yrityksille.
Nasan avaruussukkula koostuu neljästä osasta: kahdesta kiinteänajoaineen moottorista, ajoainetankista ja itse avaruuteen matkaavasta sukkulasta. Se laukaistaan avaruuteen pystysuorassa kolmen perärungossa sijaitsevanpäämoottorin ja kahdenkiinteää ajoainetta polttavan apurakettimoottorin avulla. Sukkulan ainoa kertakäyttöinen osa on sen päämoottorinajoainetankki (engl.Space Shuttle External Tank, lyhenneET). Päämoottorit käyttävät nestemäisiä polttoaineita,vetyä jahappea. Tankki painaa tyhjänä noin 30 tonnia, ja sisältää 554 m³ nestemäistä happea ja 1 500 m³ nestemäistä vetyä. Täysi tankki painaa 750 tonnia ja siihen mahtuu noin kaksi miljoonaa litraa polttoainetta.
Sukkulan apurakettimoottorit (SRB, solid rocket booster) tuottavat lentoonlähdössä 71,4 % työntövoimasta (14,7 MN). Ajoaineena onammoniumperkloraatti NH4ClO4, jota on 69,6 % massasta ja jota käytetään hapettimena, sekäalumiini, jota on 16 % ja jota apurakettimoottorit käyttävät itse polttoaineenaan. Polymeerimatriisissa on myös rautaa, joka toimii palamisreaktion katalysaattorina. Kukin kolmesta sukkulan päärakettimoottorista tuottaa 1,8 MN työntövoiman ja polttoaineena käytettävä nestehappi ja -vety tuottavat palaessaan noin 3300 °C:n lämpötilan. Päämoottorien lisäksi sukkulassa on kaksi pienempää,hydratsiinilla (N2H4) toimivaa moottoria, joidentyöntövoima on 27 kN ja joita käytetään laukaisuvaiheessa apurakettien irrotuksen jälkeen suorituskykyä parantamaan sekä polttoainesäiliön irrotuksen jälkeen ratamuutoksien tekemiseen. Kiertoradalle nousussa moottorien yhteisteho on 34,8 MN. Kaikkiaan sukkulassa on yli 30rakettimoottoria, joista pääosaa käytetään sukkulan asennonsäätämiseen avaruudessa.
Vaikka avaruussukkula on monimutkaisin ihmisen rakentama laite[9], se voidaan laukaista täysin automaattisesti. Miehistöä tarvitaan kiertoradalla,avaruuskävelyllä, laskeutumisessa ja mahdollisissa hätätilanteissa. Avaruussukkulaa voidaan kiertoradalla ohjatapienten ulkoisten moottorien avulla (RCS, Reaction Control System) ja rataa voidaan muuttaa em. hydratsiinimoottoreilla. Laskeutumiseen käytetään sukkulan siipien ohjainpintojalentokoneen tavoin.
Avaruussukkulan laukaisu suoritetaan automaattisesti. Irrotettavat kiinteäajoainemoottorit (engl.Space Shuttle Solid Rocket Booster, lyhennettynäSRB) palavat muutaman minuutin ajan. Ne irrotetaan sukkulan ollessa 45,7 km:n korkeudessa. Polttoainetankki irrotetaan 8,5 minuutin kuluttua laukaisusta, jolloin sukkula on suunnilleen 109 km:n korkeudessa. Tässä vaiheessa hapen lämpötila on −253 °C, jolloin tankin ulkopintaan muodostuu jäätä ilman kosteudenhärmistyessä kylmään pintaan. Sukkula pystyy nostamaan kiertoradalle 28,8 tonnia lastia. Miehistönä voi olla 10 astronauttia mutta suurin miehistön määrä oli kahdeksan henkeä.milloin? Pisin lento, STS-80 marraskuussa 1996, kesti 17 ja puoli vuorokautta.
Laskeutuessaan sukkulanlämpökilvet joutuvat suuren kuormituksen eteen. Lämpötila lämpökilpien tuntumassa nousee noin 1 500 °C:seen. (Taiteilijan näkemys)
Avaruussukkula aloittaa laskeutumisensa ollessaan noin 120 kilometrin korkeudessa. Laskeutumisessa sukkula liikkuu nokka noin 40 astetta ylöspäin nopeudellaMach 25 mikä on suunnilleen 8,2 kilometriä sekunnissa. Myöhemmässä vaiheessa sukkula on pudottanut vauhtinsa nopeuteen Mach 3. Laskeutumisen viimeisten vaiheiden alkaessa sukkulan nopeus on laskenut jo alleäänennopeuden, mutta laskeutuminen tapahtuu yli kahdensadan kilometrin tuntinopeudessa.
Sukkula (OV) laskeutuu liitolennossa. Ilmakehään paluu aiheuttaa hyvin suuria lämpökuormia sukkulan nokkaan ja sen siipien etureunaan sekä aluksen alapintaan. Alumiinista valmistettu sukkulan runkorakenne on eristetty kuumasta rajakerroksesta rakenteen pinnalle liimattujen lämpöeristelaattojen avulla. Sukkulan lämpösuojausta on parannettu useita kertoja painon säästämiseksi ja työmäärän vähentämiseksi. Eristelaattojen sääsuojaus tuhoutuu sukkulan palatessa ilmakehään, joten se joudutaan uusimaan ennen jokaista laukaisua. Sukkula voi laskeutua vain hyvällä säällä, sillä vesipisaroita sisältävien pilvien läpi lentäminen kastelisi laatat läpimäräksi ja pisaroiden osumat kuluttaisivat niitä. Samoin irrotettavan polttoainetankin massaa on vähennetty viisi tonnia ohjelman aikana alkuaikojen valkoisen pintamaalin pois jättämisellä.
Lämpöeristelaatat on tehty eri materiaaleista riippuen niiden sijainnista. Laattoja on seitsemää mallia: RCC, HRSI, FRCI, FIB, LRSI, TUFI ja FRSI. RCC on käytössä korkeimpien lämpötilojen alueella ja FRSI alhaisimpien lämpötilojen alueella.
Tilanteesta riippuen avaruussukkulalento voidaan hätätilanteessa keskeyttää viidellä eri tavalla. Lennonjohto valitsee tarvittaessa kaikkien nopeimman (jos esimerkiksi ohjaushytti vuotaa) tai kaikkein turvallisimman tavan (jos esimerkiksi yksi moottoreista lakkaa toimimasta).
ATO (engl.Abort to Orbit) on hidas, mutta turvallinen vaihtoehto, jos sukkula ei jostain syystä pysty saavuttamaan tavoitekiertorataansa. Tällöin sukkula ohjataan matalalle tilapäiskiertoradalle, josta maahan paluu tehdään samalla tavalla kuin normaalin lennon loppuvaiheessa.
AOA (engl.Abort once around) on toinen hidas, mutta turvallinen keskeytyskeino. Siinä sukkula ikään kuin pysytteleeyläilmakehässä ja laskeutuu lähtöpaikalleen yhden kierroksen jälkeen. AOA:ta käytetään, jos sukkula ei voi saavuttaa ATO:n vaatimaa matalaa kiertorataa.
TAL (engl.Transoceanic Abort Landing) on laskeutuminen jollekinEuroopan taiPohjois-Afrikan hätälaskeutumispaikoista. Se aloitetaan pian apurakettien irrotuksen jälkeen ja sukkulan päämoottorien voima käytetään kurssimuutokseen. Kun ulkoisen polttoainetankin polttoaine loppuu, se irrotetaan. Tällöin se putoaa vähän aikaa sukkulan vieressä kunnes putoaaAtlantin valtamereen. Sukkula pystyy siipiensä avulla liitämään jollekin laskeutumispaikoista, joita on muun muassaEspanjassa jaAfrikan länsirannikolla. Lennonjohto valitsee laskeutumispaikaksi kentän, jonka säätila ei ole vaaraksi. Sen lisäksi tarvitaan Yhdysvaltojen hallituksen hyväksyntä mahdollisten poliittisten syiden vuoksi.
RTLS (engl.Return to launch site) on sananmukaisesti nopea paluu laukaisupaikalle. RTLS pitää aloittaa heti apurakettien irrottua.Autopilotti laskee, milloin jäljellä oleva suorituskyky riittää kääntämään sukkulan suunnan takaisin laukaisupaikalle niin että laskeutuminen on turvallista, ja kääntää sukkulan sitten perä menosuuntaan päin. Polttoainetankki irrotetaan vasta, kun päämoottoreiden poltto on loppunut ja sukkula on tulossa takaisin laukaisupaikalle. Tarvittaessa RCS-moottorit aloittavat polttoaineen tyhjentämisen, jotta sukkulan liito-ominaisuudet paranisivat massan vähetessä. Laskeutuminen tapahtuu samalla tavalla kuin normaalin lennon loppuvaiheessa. Kriittistä RTLS-tapauksessa on se, että irrottautuminen polttoainetankista on vaikeaa silloin kun sukkula on jo tulossa takaisin laukaisupaikalle. Irrottautuminen vaatii juuri oikean lentokulman alaspäin, ja tämän jälkeen sukkulan on vielä kyettävä erottautumaan tankista turvallisesti.
Pahimmassa tapauksessa sukkula joudutaan hylkäämään miehistön pelastamiseksi. Sukkula ohjataan syöksymään kohti vesistöä (jos mahdollista) ja eräänlainen tanko syöksyy ulos samalla kun ohjaamon ovi avataan. Miehistö kiinnittäytyy metallirenkaalla tankoon ja liukuu tangon päähän ja pudottautuu laskuvarjoilla. Tangon tehtävä on estää hyppäävien ihmisten törmääminen aluksen vasempaan siipeen.
Enterprise (OV-101) oli vain koekäyttöön rakennettu sukkula, joka valmistui 17. syyskuuta 1976. Sillä tehtiin muun muassa liitolentokokeita 1970-luvun lopulla.Enterprisea ei alkuperäisestä suunnitelmasta huolimatta koskaan muutettu varsinaisiin avaruuslentoihin soveltuvaksi.Challengerin muuttaminen oli halvempaa.
Columbia (OV-102) toimitettiin Kennedyn avaruuskeskukseen maaliskuussa 1979 ja laukaistiin ensimmäisen kerran 12. huhtikuuta 1981 mukanaan kahden hengen miehistö. Laukaisun aikana vaurioitunut siiven etureunan lämpöeristetiili johtiColumbian tuhoutumiseen sen palatessa Maan ilmakehään 1. helmikuuta 2003.
Challenger (OV-099) toimitettiin heinäkuussa 1982 ja lensi ensimmäisen kerran huhtikuussa 1983. Alus tuhoutui onnettomuudessa 28. tammikuuta 1986 laukaisun aikana.
Discovery (OV-103) toimitettiin marraskuussa 1983. Ensilento elokuussa 1984.
Atlantis (OV-104) toimitettiin huhtikuussa 1985. Ensilento lokakuussa 1985.
Endeavour (OV-105) rakennettiin varaosista korvaamaan tuhoutunut Challenger. Toimitettiin toukokuussa 1991, ensilento 1992.
Neuvostoliitto kehitti omaaBuran-sukkulaansa 1970-luvulta alkaen. Vuonna 1988 miehittämätönBuran laukaistiin yhden kerranEnergija-kantoraketilla Maan kiertoradalle.
Läntinen Eurooppa yritti kehittää omia avaruussukkuloitaan 1980-luvun lopulla.ESA otti kehitysohjelmaansa RanskanHermès-sukkulan. Se käyttiAriane 5 -kantorakettia voimalaitteenaan. Saksa kehittiSänger-sukkulaa ja EnglantiHOTOL-sukkulaa, jotka olivat lentokoneen kaltaisesti lentoon lähteviä. Sängerissä oli kaksi lentolaitetta, kantoalus ja siitä laukaistava sukkula. HOTOLissa kantoalusta ei ollut. Myös nämä päättyivät rahoitusvajeisiin paljon ennen prototyypin rakentamista.
Venäjän avaruusjärjestö ja ESA kehittävät yhdessäKliper-sukkulaa (englannin kielessä käytetään, joskus ulkoasua Clipper), joka onnostava runko -tyyppinenavaruusalus. Se olisi Burania ja Yhdysvaltain avaruussukkulaa halvempi ja kevyempi. Kliperin on suunniteltu tekevän muun muassa ratamuutoksia satelliitteihin hinaamalla niitä.
15. maaliskuuta 2005 RanskanCNES ja Venäjän avaruusjärjestö allekirjoittivat viisivuotissopimuksen koskienOrel-projektia. Sopimuksen koko oli 200 miljoonaa euroa. Sillä pyrittiin kehittämään sukkulan kaltainen raketti. Raketin ajoaine olinestehappi- ja-vety sekämetaani. Se perustui muun muassa venäläiseenOrel 6 -koealukseen.
Monilla valtioilla on suunnitelmat avaruussukkuloista paperilla, mutta itse sukkulan rakentaminen on aivan eri asia. Teknisten ongelmien lisäksi projektit ovat hyvin kalliita. Suurin osa projekteista kaatuu rahoitusvaikeuksiin ja osa teknisiin. Vain harvalla valtiolla on sekä taloudellista että teknistä kykyä sukkulan rakentamiseen.
Venäjän ja muutamien Euroopan valtioiden lisäksi myösJapani on ilmaissut halunsa saada oma avaruussukkula. Japanin avaruusjärjestöJAXA kehitti 1980-luvulta vuoteen 2003 astiHOPE-sukkulaa, mutta projekti peruttiin. Vuoden 2005 alussa Japani ilmoitti olevansa jälleen kiinnostunut oman avaruussukkulansa rakentamisesta.
