Armand de Richelieu syntyi poitoulaisen alempaan aateliin kuuluneen perheen viidentenä lapsena, joista kolme oli poikia. Vaikka perhe kuului alempaan aatelistoon, se oli silti melkoisen vaikutusvaltainen, sillä Richelieun isä François du Plessis oli sotilas ja hovimies ja virka-asemaltaanGrand Provost de France. Hänen äitinsä Susanne de La Porte oli tunnetun lakimiehen tytär. Pojan ollessa viiden ikäinen hänen isänsä kuoli taistelussaRanskan sisäisissä uskonsodissa.[1] Isän kuolema jätti perheen taloudelliseen ahdinkoon, mutta kuninkaallisen tuen turvin perhe selvisi.
Yhdeksänvuotiaana nuori Armande lähetettiinCollege de Navarran oppilaitokseen Pariisiin, jossa hänen tarkoituksensa oli opiskella filosofiaa. Tällöin hän alkoi kuitenkin suunnitella seuraavansa isänsä jalanjälkiä ja ryhtyä sotilasuralle.
Edesmennyt isä oli saanut kuningasHenrik II:lta palkkioksi osallistumisestaan uskonsotiin takuun oikeudestaLuçonin piispanvirkaan. Virka oli perheen talouden kannalta tärkeä ja siksi perheen äiti Susanne suunnitteli siihen perheen toiseksi vanhinta poikaa Alphonsia, mutta kun tämä piti parempana vetäytymistä luostariin, niin nuorelle Armandille lankesi tehtäväksi astua kirkolliselle uralle. Niin hän vuonna 1605 aloitti teologian opinnot. KuningasHenrik IV nimitti hänet Luçonin piispaksi 18. joulukuuta 1606 ja paavin vahvistuksen nimitykselle hän saiRoomassa 17. huhtikuuta 1607.[1] Hiippakuntaansa hän saapui 15. joulukuuta 1609.
Hiippakuntansa johdossa nuori Richelieu otti pian osaa myös poliittiseen toimintaan. Vuonna 1614 hän valitutti itsensä Poitoun pappissäädyn edustajaksisäätyvaltiopäiville (États généraux)Pariisiin.[2] Kokouksessa hän oli oman säätynsä innokas puolestapuhuja. Eritoten hän vastusti säädyn verotusta ja kannatti piispojen poliittisen vallan lisäämistä. Hän sai kokouksen lopussa säätynsä edustajana luovuttaa sen päätökset ja toiveet hallitukselle täytäntöönpanoa varten. Päätöspuheenvuorossaan hän ylisti hallitusta sijaishallitsijaMaria de’ Medicin läsnä ollessa ja pääsi tämän suosioon.[2]
Sijaishallitsijana toiminut edesmenneenHenrik IV:n puoliso Maria de’ Medici nimitti Richelieun marraskuussa 1615 tulevan kuningattarenAnna Itävaltalaisen hovisaarnaajaksi. Tämä tehtävä antoi hänelle oikeuden osallistua kuninkaan neuvoston istuntoon vuonna 1616 viiden kuukauden ajan sisäasiain- ja sota-asiain valtiosihteerinä. Richelieun poliittinen ura koki kovan kolauksen, kun leskikuningatar Maria de’ Medicin suosikki ja tärkeä neuvonantajana, italialainenConcino Concini, d’Arcen markiisi, jota pahat kielet väittivät jopa kuningasLudvig XIII:n rakastajaksi, murhattiin vuonna 1617. Kuningataräiti joutui sisäiseen maanpakoonBlois’n linnaan. Richelieu taas joutui karkotetuksiAvignoniin vuonna 1617, mutta palasi takaisin hoviin vuonna 1619.[2]
Tuleva kardinaali ja diplomaatti osoitti suurta neuvottelijan ja välittäjän taitoa, kun hän sai Ludvig XIII:n ja tämän äidin suhteet lähenemään ja siten aikaan Angoulêmen sopimuksen elokuussa 1620 ja Angers’n sopimuksen 1621. Näistä saavutuksista hänet palkittiin kardinaalin arvolla 5. syyskuuta 1622, ja se vahvistettiinLyonissa 12. joulukuuta samana vuonna.[2]
Richelieu palasi kuninkaan neuvoston jäseneksi 29. huhtikuuta 1624 leskikuningatarMaria de’ Medicin suojeluksessa, ja melkein vastoin Ludvig XIII:n tahtoa, sillä tämä suhtautui kardinaaliin epäluuloisesti. Päästyään uudelleen valtaan Richelieu asetti kolme suurta tavoitetta, joista hän ei koskaan luopunut: protestanttien poliittisen vallan tuhoamisen Ranskassa, suuraatelin omahyväisyyden ja ylemmyydentuntoisen maailmankuvan alaslyömisen nostamalla kuningasabsoluuttiseksi monarkiksi sekäHabsburg-sukuisten keisarien vallan heikentämisenPyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa. Ranska oli joka puolelta Habsburg-hallitsijoiden saartama, joten tämä tavoite vaati vahvaa armeijaa.[2]
Ensimmäisenä Richelieu suuntasi toimenpiteensä protestantteja (hugenotteja) vastaan, piirittäen ja vallaten joukkoineen vuonna 1628 heidän viimeisen turvapaikkansaLa Rochellen satamakaupungin. Hän heikensi protestanttien asemaa Alis'n ja Nîmesin rauhoissa 1629, jolloin nämä menettivät kaikkiNantesin ediktillä vuonna 1598 annetut etuoikeutensa.[2]
Kardinaali Richelieu toimi Ranskan pääministerinä vuodesta 1624 kuolemaansa vuoteen 1642 asti.
Ehkä kaikkein suurinta tuskaa Richelieulle tuotti hänen taistelunsa valtakunnan ylhäisaatelia vastaan. Taistelussa hän sai paljon vihollisia, joista leskikuningatar Maria de’ Medicin jälkeen seuraavana oli kuninkaan nuorempi veliGaston, Orléansin herttua. Kun ylimykset eivät onnistuneet saamaan tahtoaan lävitse kuninkaan kanssa, niin he kääntyivät ulkovaltojen puoleen ja yrittivät tehdä useita vallankaappauksia. Lisäksi he yrittivät surmata kardinaalin useita kertoja.
Alistaakseen valtakunnan korkeat herrat ja saadakseen heidät noudattamaan kuninkaan tahtoa, kardinaali ei epäröinyt teloituttaa korkeimmankaan aatelin edustajia kutenHenri II de Montmorencyä tai vehkeilijöitä kuten Chalais ja Cinq-Mars, joka oli hänen ystävänsä poika ja jonka hän oli itse esitellyt kuninkaalle toivoen heidän välilleen hyvin intiimiä ystävyyttä. Kardinaalin aikana kuninkaan vallan absoluuttinen luonne kasvoi ja laajeni merkittävällä tavalla.
Richelieu kielsi myös aateliston yleisesti harrastamatkaksintaistelut sekä hävitti maan tasalle yli 2 000 aristokratian linnaa, joita ei enää tarvittu valtakunnan puolustamiseen ulkoisia vihollisia vastaan, vaan jotka saattoivat toimia tukikohtina kuninkaan vallan vastustajille maan sisäisissä valtataisteluissa.[2]
Kardinaali kehitti myös Ranskaa selvemmin kohden keskusjohtoista vallankäyttöä. Siksi maakunnissa niiden itsenäiset kansankokoukset korvattiin kuninkaan edustajilla tai saatettiin näiden tiukkaan valvontaan. Maakuntia valvottiinkäskynhaltijoitten ja erityisten intendenttien välityksellä. Vallan keskittämiseksi Richelieun aikana jätettiin säätyvaltiopäivät kutsumatta koolle. Yhtenäisen Ranskan luomiseen liittyi myösRanskan akatemian perustaminen vuonna 1635.[2]
Ranskan ulkoministeriönQuai d’Orsayn suuressa vastaanottosalissa on punaiseen viittaan pukeutuneen kardinaali Richelieun suurikokoinen muotokuva. Tämä muistuttaa ministeriä päivittäin Ranskan suuruuden ja sen ulkopoliittisen toimintalinjan luojasta sekä kansakunnan suurista hetkistä ja suurista tavoitteista.
Richelieu kehitti Ranskalle suuren maa-armeijan ja laivaston, joiden tuella Ranskasta tuli 1600-luvun aikana Euroopan mahtavin valtio.[2] Suurelta osin tämä tapahtuikolmikymmenvuotisessa sodassa, jossaSaksan protestantit ja katoliset ottivat mittaa toisistaan. Habsburg-keisarit olivat asettuneet tukemaan katolisia, joten kardinaalin oli helppo valita puolensa. Hän asettui tukemaan Saksan protestanttisia ruhtinaita sekäRuotsin kuningasKustaa II Aadolfia, joka sekaantui sotaan Saksassa. Tämä tuki ei ollut vain moraalista ja diplomaattista, vaan selkeää taloudellista ja sotilaallista avunantoa. Kardinaali ei ehtinyt nähdä sodan päättymistä ennen kuolemaansa, mutta se kuitenkin pitkälle toteutti hänen tavoitteensa keisarin vaikutusvallan vähenemisen suhteen ja Ranskan vaikutusvallan kasvuna. Näin myös vaikein kolmesta tavoitteesta eli keisarin nujertuminenkin toteutui. Richelieu tosin kuoli tuberkuloosiin kesken sodan vuonna 1642.
Kardinaali Richelieu oli poliitikko, hän soti, neuvotteli ja juonitteli. Samalla hän oli kuitenkin ranskalaisen yhteiskunnan tieteellisen toiminnan edistäjä sekä taiteiden ja kulttuurin vankka tukija. Tässä hänellä oli apua opinnoistaan ennen kirkolliselle uralle ryhtymistään.
Vuonna 1622 kardinaali valittiinPariisin yliopistonkansleriksi. Hänen aikanaan yliopiston keskeinen rakennusryhmäSorbonne uudistettiin, ja sen yhteyteen rakennettiin kuuluisa kappeli, johon hänet myöhemmin haudattiin. Tämän lisäksi hän rakasti kirjallisuutta ja tuki monia kirjailijoita heidän urallaan. Ehkä kuuluisin onPierre Corneille, jolla oli kardinaalin tuki myös teatteritaiteelleen, joka ei tuohon aikaa ollut yhteiskunnassa kovin korkealle arvostettua taidetta.
Richelieu loi sisäisesti hajanaisesta Ranskasta voimakkaan ja yhtenäisen valtion. Toisaalta hänen aatelistoa syrjivä politiikkansa jätti maan kehittämisen varsin pienen keskushallinnon varaan, eikä valtakunnan uudistustyötä muilla tasoilla juuri tehty. Paikallishallinto rappeutui, kun valta keskitettiin Pariisiin. Valtion raha-asiat olivat jatkuvasti kroonisessa sekasorrossa.[2]
Richelieun herttuan arvo periytyi hänen suvussaan. Merkittäviä perillisiä olivat herttua Louis François de Plessis de Richelieu (1696–1788), joka toimi sotilaana, diplomaattina ja kirjoitti eloisat muistelmat, sekä herttuaArmand Emmanuel du Plessis de Richelieu (1766–1822), joka toimiAleksanteri I:n aikana Venäjällä jouduttuaansuuren vallankumouksen aikana pakenemaan Ranskasta, mutta joka kotimaahan palattuaan toimi kahdesti Ranskan pääministerinä.[2]
.jpg)
