Apassit (taiapachet; varsinkin aiemmin myös muodossaapaššit) on yhteisnimi useille Pohjois-Amerikanintiaaniheimoille, joilla on yhteinen etninen ja kulttuurinen tausta. Apassit puhuvat eteläisiäathabasca-kieliä. Eurooppalaisten siirtolaisten saapuessaPohjois-Amerikkaan apassit asuivat laajoilla alueillaKalliovuorilla ja ympäristössä. Näihin kuuluvat nykyisetNew Mexico,Arizona,Meksikon pohjoiset osat, läntinenTexas jaOklahoma sekä eteläinenKansas.[2] Apassit olivat vaeltaneet alueelle verrattain myöhään nykyisenMissourin alueelta, jonne he olivat siirtyneetKanadasta varhain 1000-luvulla.[3]
Apache-nimi juontuu todennäköisesti yavapaiden sanastaepache, joka tarkoittaa "ihmistä". Toisen teorian mukaan sana tuleezuni-intiaanien kielen sanastaapachu, joka tarkoittaa ”vihollista”.[4] Zunit käyttivät sitä heimoista, jotka kutsuivat itseään nimellädiné.[5]
Merkittävimmät apassiheimot olivatchiricahuat,jicarillat (tinde) jamescalerot (faraon). Muita heimoja olivat lipanit, mogollonit, kiowa-apachet, aravaipat ja niin sanotut läntiset apassit (Western Apache) eli coyoterot. Eri heimojen jaottelun on tehnyt hankalaksi käytössä olleet sekä apachen-, espanjan- että englanninkieliset nimet. Tämän vuoksi samalla heimolla on ollut useita nimiä, ja heimoja on sekoitettu toisiinsa. Joidenkin laskutapojen mukaan apassiheimoja olisi yli kolmekymmentä.[3]
Tunnetuin yksittäinen apassi oliHaukottelija eli athabascaksiGoyaałé, länsimaissa parhaiten tunnettu nimelläGeronimo. Muita kuuluisia apassijohtajia olivat muun muassaCochise jaMangas Coloradas.[6] Apassit kävivätmonia sotia espanjalaisia, meksikolaisia ja amerikkalaisia vastaan ennen kuin luovuttivat maa-alueensaYhdysvalloille 1800-luvun lopulla.
Vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan 57 060 intiaania piti itseään apassina.[1]
Apassit luokitellaanna-dené-kieliryhmänathabasca-kieliä puhuviin ihmisiin, jotka saapuivatAmerikan mantereelle muita intiaaneja myöhemmin.[7] Ryhmä muodosti oman geneettisen perusryhmänsä, jolla on kielellinen yhteysKaukasiaan.[8] Kieli jakaantui lukuisiin eri murteisiin, joita puhutaan niin Kanadassa kuin Yhdysvaltain lounaisosissakin.[9]
Apassien esi-isät olivat lähtöisin Kanadasta, jonne na-dené-kieliset ihmiset olivat asettuneet paljon ennen ajanlaskun alkua.Mackenziejoen alueelta kohti etelää alkaneen vaelluksen ajankohdasta ja käytetyistä reiteistä historiantutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen. Vaelluksen on arveltu tapahtuneen viimeistään 1400- ja 1500-lukujen aikana. Osa tutkijoista on ajoittanut muuttoliikkeen alkaneeksi jo 1200-luvulla. Todennäköisesti apassien muutto tapahtui useana eri ryhmänä, ja käytetyt reitit vaihtelivat. Osa matkasi läpi tasankojen ja läntisimmät ryhmät läpi vuoriston. Apassit itse eivät koskaan ole myöntäneet tulleensa pohjoisesta vaan pitävät Yhdysvaltain lounaisia vuoristoalueita alkuperäisenä kotimaanaan.[10] Eräiden tutkimusten valossa osa apasseista valtasi muinaisenMogollonin kulttuurin jäljiltä tyhjiksi jääneet alueet Arizonassa jo 1400-luvun aikana. Samalta aikakaudelta on arkeologisissa kaivauksissa löytynytNew Mexicosta jäänteitä apassien läheisten kielisukulaistennavajojen kulttuurista.[11]
Eurooppalaisten ensimmäinen apasseihin liitetty maininta on espanjalaiseltaFrancisco Vásquez de Coronadolta, joka teki vuosina 1540–1542tutkimusmatkan nykyisen New Mexicon,Arizonan jaKansasin alueille. Matkaajat etsivätEldoradon seitsemää kultaista kaupunkia, joiden uskottiin löytyvän vuoristojen kätköistä.[12]
Tasangon laitamilla retkikunta tapasikoiravaljakoin liikkuvia intiaaneja, jotka metsästivätbiisoneita, söivät eläinten lihaa raakana ja joivat näidenverta.[13] Espanjalaiset kutsuivat metsästäjiä nimelläquerecho. Heidän uskotaan olleen ensimmäisiä apasseja, joiden kanssa eurooppalaiset joutuivat kosketuksiin. Coronado kuvaili kohtaamiaan apasseja oudoista tavoistaan huolimatta jaloiksi ihmisiksi.[5]
1500-luvun lopulla noin 400 espanjalaista perustisiirtokunnan lounaiseen Pohjois-Amerikkaan ja alkoi nimittää asuinpaikkaansa Nuove Méxicoksi. Alueen intiaanithopit,zunit japueblot kävivät vastarintaan, mutta eivät onnistuneet ajamaan vieraita pois vaan joutuivat luovuttamaan näille maitaan.[14] Samoihin aikoihin apassien asutukset levisivät pueblokyliä ympäröiville maa-alueille, joita he vaativat omikseen ja joihin he perustivat pyhiä rakennuksiaan.[15]
Santa Fe de Nuevo Méxicon ensimmäiseksikuvernööriksi valittuaJuan de Oñatea voidaan pitää Espanjan vallan perustajana. Paikalliset intiaanit pelkäsivät Oñatea, mutta vielä enemmän kauhua aiheuttivat apassien lisääntyneet ryöstöretket.Pueblo-intiaanien kapina vuonna 1680 tyhjensi hetkellisesti espanjalaisten asuttamat alueet, jolloin suuret hevoslaumat pääsivät irralleen. Osa hevosista joutuiuteille, jotka kuljettivat ne kohti pohjoisia tasankoja. Suuri määrä vapautetuista eläimistä päätyi apasseille. Omaksuttuaan ratsastuskulttuurin he julistivat eteläiset tasangot oman hallintansa alle. Apassit olivat ehtineet nousta merkittävään asemaanTexasissa ja New Mexicossa, kun espanjalaiset valloittivat 1690-luvulla takaisin puebloille menettämiään alueita. Vuosisadan vaihteeseen mennessä suuri osa lounaisaluetta oli täyttynyt lukemattomista aseistetuista leireistä, joita taloudellisiin tekijöihin perustuvat lyhytikäiset liitot joskus yhdistivät. Varsinkin Texasissa asuvat intiaanit hajaantuivat yhä pienemmiksi ryhmiksi, ja 1700-luvun alkupuolella heidän ainoa mahdollisuutensa selviytyä hengissä oli liittyä joko apasseihin tai paeta espanjalaisille lähetysasemille.[16]
Apasseista tuli vuoristoseutujen pelättyjä taistelijoita.Henry F. Farnyn maalaus (1903).
Comanchien jautien keskinäinen sotaliitto työnsi useimmat apassien ryhmistä poisNebraskan ja Kansasin alueilta ennen 1700-luvun puoliväliä.[17] Lisäksi apassit kadottivat kosketuksensa territorionsa itärajallaRanskan Louisianan kauppiaisiin, jotka ostivat tuotteensa mieluumminosageilta jawichitoilta.[18] Kunpawneet ja osaget myivät sodissa vangitsemiaan apasseja orjatyövoimaksi ranskalaisille, utet ja comanchet kuljettivat omat vankinsa espanjalaisten orjamarkkinoille Uuteen-Meksikoon.[19]
Texasinjicarillat kävivät viikon kestäneen sodan comancheja vastaan ja perääntyivät tämän jälkeen syvemmälle etelään. Itäisimmätlipan-apassit liittoutuivat 1781 Texasintonkawien kanssa ajakseen espanjalaiset pois Texasista. Hanke kaatui intiaanien joukkoja johtaneen El Mochon salamurhaan kaksi vuotta myöhemmin.[20]
Muista apasseista poiketen jicarillat solmivat hetkellisen liiton espanjalaisten kanssa ja auttoivat näitä sodissa pawneita ja ranskalaisia vastaan. Metsästyksen käytyä tasangoilla yhä vaikeammaksi jicarillat liittoutuivat utien kanssa pitääkseen paremmin puoliaan muita vastaan. Kymmenet apassien ryhmät vetäytyivät tasangoiltaKalliovuorille ja yhdistyivät toisiinsa. New Mexicon kuvernööriJuan Bautista de Anza onnistui hillitä apassien aiheuttamia levottomuuksia sekä sotatoimin ettädiplomatian keinoin.Meksikon itsenäisyyssodassa vuosina 1810–1821 espanjalaiset joutuivat puolustautumaan vuosikymmenen ajan laajalle levinneitä läntisten apassien hyökkäyksiä vastaan.[21]
Vuonna 1822 avattiinmimbreño-apassien mailla New Mexicossa meksikolainenkuparikaivos. Lähellä asuneet Ojo Calienten (lämpimät lähteet) mimbreño-apassitCuchillo Negron johtamina olivat hyväksyneetSanta Ritan kaivoskylän ja tyytyivät tekemään ryöstöretkiään muualle. Meksikolaiset saivat tarpeekseen ryöstelevistä intiaaneista ja halusivat eroon mimbreñoista, joita pitivät pääsyyllisinä toistuviin hyökkäyksiinSonoraan. Vuonna 1837Chihuahuan osavaltion hallitus lupasi rahapalkkion intiaanienpäänahoista.[22] Mimbreñot päätettiin kutsua suureen tilaisuuteen, jossa heitä olisi koolla mahdollisimman paljon. Santa Ritan kaivoskylän asukkaat houkuteltiin pitämään juhlat, jonne Ojo Calientessa leirejään pitävät mimbreñot saapuivat kutsuvieraina. Juhlahumun keskellä heidät surmattiin.[23]
Ojo Calienteen jäänyt Cuchillo Negro vähine miehineen sai lisävoimaa suureksi johtajaksi nousseenMangas Coloradasin tuodessa joukkonsa lämpimille lähteille. Kostoiskut kohdistuivat meksikolaisten asutuksia vastaan. Mangas Coloradas piti kauhun vallassa Arizonan, läntisen Texasin ja New Mexicon valkoista väestöä. Santa Ritan kaivoskylä ja apassien maille levittäytynyt uudisasutus tuhottiin.[22]
Yhdysvaltain ryhtyessä 1845sotaan Meksikoa vastaan mimbreñot tarjosivat apuaan maittensa läpi kulkeville Amerikan sotajoukoille. PrikaatinkenraaliStephen W. Kearny hyväksyi Mangas Coloradasin ehdotuksen ja mimbreño-tiedustelijoiden johtamina Yhdysvaltain armeija iskiDurangon, Sonoran ja Chihuahuan osavaltioihin.[24]
Vuonna 1851Pinos Altosista, läheltä Santa Ritan tuhottua kaivoskylää, löytyikultaa. Löytö ei enteillyt hyvää maiden haltijoille mimbreñoille, ja Mangas Coloradas yritti hätistellä kullankaivajia matkoihinsa väittäen kultaa löytyvän muualta paljon enemmän. Hieman myöhemmin joukko kaivosmiehiä sieppasi Mangasin ja ruoski hänet. Tämän nöyryyttävän kokemuksen jälkeen mimbreño-johtaja vapautettiin ja päästettiin takaisin heimonsa luo. Tapaus teki hänestä kaikkien valkoisten katkeran vihamiehen.[24] Tästä eteenpäin luoteisalueiden kaikki Yhdysvaltainlinnakkeet ja postiasemat joutuivat apassien jatkuvien hyökkäysten kohteeksi. Chiricahuain maineikas johtajaCochise toi omat soturinsa mukaan. Myösmescalerot liittyivät taisteluihin ja hallitsivatPecosjoen jaRio Granden välisiä alueita. Arizonan kaupungit iskettiin hajalleTucsonia lukuun ottamatta. Kun Mangas Coloradas oli saanut surmansa 1863, Cochise kiihdytti joukkonsa entistä kovempaan sotaan, johon liittyivät myös päällikkönsä Eskiminzinin määräyksiä noudattavataravaipat.[25]
Geronimo (oikealla) sotureineen (1886).”Ei ole säätä tai maata, joka olisi Arizonan vertainen. Se on maani, kotini ja isieni maa, johon nyt pyydän päästä takaisin. Haluan viettää viimeiset päiväni siellä ja tulla haudatuksi noiden vuorten keskelle.” –Geronimo[26]
Cochise teki rauhan Yhdysvaltain kanssa ennen kuolemaansa vuonna 1874. Chiricahuat saivat oman reservaatin Arizonan vuoristoon, mutta ilman Cochisea heidän joukkonsa hajaantuivat, kun osa siirtyi Meksikoon. Vuotta myöhemmin Yhdysvaltain hallitus yritti toteuttaa suuren hankkeensa kerätä kaikki apassit White Mountainsin reservaattiin. Ojo Calienten mimbreñot vetäytyivät johtajansaVictorion mukana pois hankkeesta ja jäivät asustamaan vuoristoihin Meksikon ja Yhdysvaltain rajamaille. Monet mescalerot liittyivät heihin ja toimivat niin huoltojoukkoina kuin aseellisen avun antajina. Vuoriston monista luolista ja louhikoista käsin apassien sissiarmeija teki toistuvia ryöstöretkiä kummankin maan puolelle. Vaikka heitä johtanut Victorio välillä laitettiin vankilaan, hän pakeni Yhdysvaltain joukoilta useamman kerran.[27]
Yhdysvaltain ja Meksikon armeijat ryhtyivät yhteistyöhön Victorion ja hänen sissiensä jäljittämiseksi. Vuonna 1880eversti Joaquin Terrazasin meksikolaisjoukot tavoittivat apassit, jotka saarrettiin Tres Castillosin vuoristoon. Syntyneissä taisteluissa Victorio ja suurin osa hänen sotureistaan saivat surmansa. Kun Terrazasin joukot hieman myöhemmin tekivät näyttävän voitonmarssin läpiChihuahuan kaupungin, sotilaittenpistimien kärjessä liehuivat Victorion ja hänen surmattujen soturiensa päänahat voitonmerkkinä Tres Castillosin tapahtumista.[28]
Apassien kuuluisimmaksi johtajaksi nousi kuitenkinGeronimo, jonka äidin, vaimon ja lapset meksikolaiset joukot olivat surmanneet vuonna 1858.[29] Chiricahuain lääkemiehenä ja henkisenä johtajana Geronimosta tuli rohkeuden, viisauden ja periksiantamattomuuden perikuva, jonka neuvoja kaikki muut apassien johtajat kuuntelivat.[29] Yhdysvallat oli tehnyt Meksikon kanssa sopimuksen, jonka nojalla kummankin maan armeijat saivat ylittää rajaviivan apassien kiinni saamiseksi. Tästä huolimatta Geronimon onnistui pakoilla armeijan yksiköitä yli vuosikymmenen ajan Meksikon rajaseutujen vuoristoissa. Enimmillään Geronimoa jäljitti 5 000 Yhdysvaltain sotilasta, 500 intiaanitiedustelijaa ja 3 000 meksikolaista.[29] Vuonna 1886 hän antautui Yhdysvaltain joukoille, jotka olivat löytäneetSierra Madren vuoristossa olevaan piilopaikkaan erään vangitun apassin opastuksessa. PresidenttiGrover Cleveland ehdotti Geronimon hirttämistä, mutta ajatus ei saanut riittävästi kannatusta. Hieman ennen vuonna 1909 tapahtunutta kuolemaansa Geronimo ehti kertoa elämäntarinansa, joka julkaistiin presidenttiTheodore Rooseveltin luvalla.[30]
Monet Victorion ja varsinkin Geronimon johtamista sotureista kuolivat ennen seuraavan vuosisadan alkuavankileirien rasituksiin tai kulkutauteihin.[31] Kaikkein läntisimmät apassit White Mountainsin ja San Carlosin alueilla selvisivät 1800-luvun loppupuolen sodista suhteellisen vähäisin menetyksin. Useat heistä toimivat Yhdysvaltain armeijan tiedustelijoina.[32]
1900-luvun alkuun mennessä osa chiricahuoista asui reservaatissaOklahomassa, mutta mescalerot ja jicarillot olivat jääneet New Mexicoon. Texasin lipaneista moni siirtyi Meksikoon ja osa jakoi maansa muiden apassiheimojen kanssa usean osavaltion alueilla. Myöhemmin Oklahoman chiricahuat sulautuivat lähes kokonaan mescaleroihin ja San Carlosin apasseihin. Apassien lukumääräksi on arveltu 1700-luvun alussa noin 17 000 henkeä. Vuonna 1777 määräksi saatiin noin 25 000.[33]Vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan 57 000 intiaania piti itseään apassina. Tästä määrästä monet asuivat reservaattien ulkopuolella.San Carlosin reservaatissa asui tuolloin 9 000, White Mountainissa 12 000, mescalerojen reservaatissa 5 300 ja jicarillojen reservaatissa 3 100 apassia.[1]
Maanviljely jakarjankasvatus ovat nykyajan apassien pääelinkeinot. Mescaleroilla on metsänhoitoon, talviurheiluun ja pelitoimintaan perustuvia yrityksiä. Heidän mailleen leviäväSacramentovuoret tarjoaa myös ulkopuolisille hyvät mahdollisuudet retkeilyyn, kalastukseen, metsästykseen ja talviurheiluun.[34] Jicarillojen reservaatissa New Mexicossaöljy- jamaakaasuesiintymät ovat kasvattaneet jonkin verran heidän varallisuustasoaan. Arizonan suurten reservaattien sosiaaliset erot ovat huomattavat. White Mountainissa (Fort Apache) taloudellinen tilanne on hyvä ja työttömyysluvut alhaiset. Puunjalostustuotanto jaturismi ovat vaurauden perustana. Jälkimmäisestä esimerkkinä suuri hiihtokeskus ja kesähuvila-alue Sunrise Resort.[35] San Carlosin reservaatissa tilanne on päinvastainen ja työttömyysluvut suuret. Kielistä mescalero on säilynyt parhaiten, kun taas chiricahuaa puhutaan verrattain vähän. Nykyinen elämäntapa perustuu osaksi apassien omaan traditionaaliseen uskontoon ja rituaaleihin, joihin on sekoittunut 1900-luvun yhdysvaltalainen kulttuuri.[13]
Apasseilla ei ollut kovin kiinteää yhteiskuntarakennetta. Sukulaisuus ja etenkin äidin puolelta laskettava sukulinja olivat yhteiskuntaa koossa pitäviä voimia. Niinpä apasseilla oli kymmeniämatrilineaalisia klaaneja. Avioliitot solmittiin aina klaanien välillä. Apassit asuivat pienehköissä ydinryhmissä eli laajentumaperheissä tai leiri- tai heimokunnissa. Ryhmän jäsenet, joita oli noin 25–200, olivat useimmiten sukua keskenään.[3]Varsinaisia päälliköitä ei ollut, mutta sodissa menestyneet vahvan persoonallisuuden omaavat miehet ottivat tarpeen tullen johtajan paikan. Naisten valta oli apassien keskuudessa suuri, ja joskus he osallistuivat taisteluihin sotureina. Mies liittyi avioiduttuaanvaimonsa perheeseen. Joskus varakkaalla miehellä saattoi olla kaksikin vaimoa, joskaan tapa ei koskaan ollut kovin yleinen. Osoittaakseen kunnioitusta oli aviomiehen vältettävä puhumista vaimonsa omaisille.[38]
Apassit olivat lähinnä metsästäjiä, mutta puutarhanhoito ja keräily toivat tärkeän lisän ravintoon. He kävivät myös kauppaa naapurikansojen kanssa.[3] Apassien kulttuuri otti vaikutteita monilta muilta kansoilta heidän varhaisesta vaelluksestaan lähtien, ja siitä muotoutui hyvin erilainen eri heimojen välillä. 1600-luvulla monet apassien ryhmät hankkivathevosia, jotka olivat tulleet Euroopasta espanjalaisten mukana. Jicarilloista, lipaneista ja mescaleroista tuli ratsain liikkuvia metsästäjiä, ja muut heimot hankkivat ravintonsamaanviljelyn turvin. Hevosten myötä he myös alkoivat entistä useammin rosvota espanjalaisten ja pueblojen asumuksia.[39] Ravintokasvisten keräilyä harjoitettiin yleisesti. Monista apasseista tuli 1800-loppupuolella karjankasvattajia, kun Yhdysvaltain hallitus jakoi elävää karjaa liha-annosten asemasta.[15]
Apassien asumistyyli vaihteli riippuen heimosta ja sen sijainnista. Varsinkin chiricahuat ja läntiset apassit onnistuivat säilyttämään suuren osan vanhaa kansansa kulttuuria kasvisten keräilyä myötä. Heidän perinteinen pääasumuksensa oli yksinkertainen risuista ja vuodista kasattuwickiup. Jicarillat lainasivat pueblo-kulttuurista käytäntömallin ja rakensivat aluksi savitiilestä talonsa, jotka oli jaettu moniin huoneisiin. Asuntojen jouduttua comanchien toistuvien hyökkäysten kohteeksi jicarillat siirtyivät liikkuvampaan elämäntyyliin jatiipii-majoitukseen. Samaa majoitusmuotoa käyttivät myös lipanit, mescalerot ja kiowa-apassit.[40]
Kaikista apassiheimoista New Mexicon ja Arizonan chiricahuat tekivät eniten laajoja ryöstöretkiä, jotka usein suuntautuivatMeksikoon. Pienet ryöstöt tehtiin lähinnä ruoan puutteen vuoksi ja 5–15 soturin voimin. Suuremmat hyökkäykset tehtiin kostoretkinä jonkun klaanin jäsenen kuoleman takia. Samoihin klaaneihin kuuluneiden eri heimokuntien sotureista saattoi kertyä satoja miehiä. Vaikka apassien kohteina olivat monesti seudun pienet heimot, niin samalla he pystyivät pysäyttämään espanjalaisten asutuksen etenemisen kohti pohjoista. Meksikosta apassit toivat matkassaan hevosia,muuleja,lampaita janautakarjaa.[41]
Vuoristoissa heidän oli helppo piiloutua mahdollisilta takaa-ajajilta, ja pienissä ryhmissä liikkumisen ansiosta pakeneminen oli helpompaa. Sotavankien ottaminen kuului olennaisena osana apassien tekemiin Meksikon-ryöstöretkiin. Vankien kohtelu oli pahimmillaan julmaa, ja heidät saatettiin jättää sidottuina muurahaispesiin tai pää alaspäin käristymään avoimen tulen yläpuolelle.[42] Tarkoitukseton tappaminen ei ollut kuitenkaan apasseille ominaista. Vainajien kammoaminen todennäköisesti esti tämän. Sama kammo esti myös useimpia apasseja ottamasta vihollisen päänahkoja toisin kuin monet muut Yhdysvaltain intiaanit.[15][43]
Muiden intiaanien tavoin apassit näkivät ukkosen ja salamoiden kaltaiset luonnonvoimat merkkeinä eri jumaluuksista.Šamaaneilla oli apassien uskonnossa suuri merkitys. He pystyivät käyttämään henkien voimia hyviin tarkoituksiin rituaaleissa ja seremonioissa, mutta vastakkaista puolta edustavat noidat sekoittivat apassien mieliä järjestämällä onnettomuuksia ja huonoa onnea.Pöllöt,käärmeet,kojootit jakarhut edustivat noituuden piiriin kuuluvia eläimiä, joiden koskettaminen ja jopa pelkkä näkeminen saattoi päästää pahuuden voimat irralleen.[44] Pelkkä pöllön tai kojootin huuto yössä aiheutti pelkoa, sillävainajien henkien uskottiin olennoituvan kyseisten eläinten hahmoissa.[45]
Tämän vuoksi monet eri tabut rajoittivat apassien metsästystä. Karhunliha oli kiellettyjen ruokien listalla. Myöskäänkoiraa taikalkkunaa ei pidetty soveliaana syötävänä.[38] Apassit eivät liiemminkalastaneet, koskakala toi heidän mieliinsä käärmeen, joita he kammosivat. Sen sijaan muut eläimet kelpasivat pitopöytään, joskin heidän riistamaillaan pyydystettävää lienee ollut niukanlaisesti. Alun perin metsästysaseina toimivat jousi, pitkäkeihäs ja linko, jolla ammuttiinkiviä.[38]
Apassien uskonnollisesta elämästä puuttuivat suuret vuosittaiset tilaisuudet. He harjoittivat kuitenkin monia seremonioita, joihin kuuluivatSadetanssi,Elonkorjuutanssi jaAuringonnousun tanssi. Viimeiseksi mainittu oli omistettu nuorille tytöille, jotka olivat tulleet tiettyyn ikään.[10] Se oli nelipäiväinen seremonia heidän naisellisuutensa kunniaksi, ja sen järjestivät tytönsukulaiset. Seremonia vahvisti samalla symbolisesti tyttöjen yhteyttä apassien vanhoihin perinteisiin ja ihmisten luomiseen liittyviin mytologisiin henkiolentoihin.[45] Nuorien tyttöjen seremonia oli niin tärkeä tapahtuma, että apassit olivat valmiit keskeyttämään sotatilan saadakseen aikaa tilaisuuden järjestämiseen.[46]
Apassien yliluonnollinen voimaUssen oli kaikkien muiden yläpuolella toimiva ”Elämän luoja”. Tärkeä osa seremonioissa oli vuorten hengillä, jotka tunnettiin nimellägan. Mustiin maskeihin ja kilttihameisiin pukeutuneet gan-tanssijat sonnustautuivat monivärisiinsulkapäähineisiin ja omistivat esityksensä vuorten hengille, jotka suojelivat elämää ja olivat opettaneet maanviljelyn.[47]
Apassit pitivät yleisesti leveitä nauhoja hiustensa ympärillä. Myöhempinä aikoina hiusten ympäri sidottiinkangashuiveja. Miehet käyttivät lannevaatetta ja säärystimiä. Alkuperäiset asusteet kutenpeurannahkainen paita ja erilaisinsymbolein koristeltu nahkalakki saivat vierelleen uudenlaisia asuja. Kaikenlaiset kangasvaatteet levisivät apassien keskuudessa yleiseen käyttöön, ja niitä joko ostettiin tai ryöstettiin. Pitkiä Meksikon intiaaneilta omaksuttujahameita ja mekkoja saattoi usein näkyä miesten yllä. Niin naiset kuin miehetkin käyttivät pitkävartisiamokkasiineja, jotka olivat heidän vaatetuksensa tunnusomaisin piirre.[38][48]
Monista naapureistaan poiketen apassit eivättatuoineet itseään, mutta käyttivät ihomaalia muun muassa silmiensä ympärillä.[48] Vartaloltaan apassit olivat jänteviä, ja heidän lihaskestävyyttään on kuvattu erinomaiseksi. Miesten paino oli keskimäärin hieman alempi kuin eurooppalaisilla.[49]
↑Tiller, Veronica: Culture and Customs of the Apache Indians, s. 41–43. Santa Barbara: ABC-CLIO, 2011. ISBN 978-0-313-36452-5Google-kirjat Viitattu 4.11.2012. (englanniksi)
_and_his_warriors_in_1886.jpg)
%2c_a_Chiricahua_Apache%2c_full-length%2c_kneeling_with_rifle%2c_1887_-_NARA_-_530880.jpg)
