Isän puolelta Saharov oli lähtöisin pappis- ja lakimiessuvusta, äidin puolelta upseerisuvusta. Suvussa oli venäläisyyden lisäksi kreikkalaista, puolalaista, ja eteläistä mongoliverta. Saharovin lapsuus ja nuoruus oli elintasoltaan niukkaa. Hän aloitti yliopisto-opinnot Moskovassa vuonna 1938.[1]
Saharov työskenteli opiskelijana fyysikkoIgor Tammin kanssa ja hänet värvättiin 1948 Neuvostoliiton ydinpommia kehittävään ryhmään. Neuvostoliiton ensimmäinen ydinpommi räjäytettiin 29. elokuuta 1949. Saharovin osuus oli ratkaiseva seuraavassa vaiheessa,vetypommin kehittämisessä. Ensimmäinen vetypommi räjäytettiin 1953. Samana vuonna Saharoville myönnettiin maan korkein arvonimi ”sosialistisen työn sankari”.[2] Saharov uskoi Neuvostoliiton ydinaseen olevan välttämätön voimatasapainon saavuttamiseksi ja rauhan säilyttämiseksi. Hän puhui kuitenkinydinkokeiden aiheuttamia ympäristötuhoja jakilpavarustelua vastaan ja ydinvoiman rauhanomaisen käytön puolesta, jonka toivoi helpottavan riippuvuutta öljystä ja kaasusta.
Saharov tuomitsi 1968Prahan kevään murskaamisen jaTšekkoslovakian miehityksen sekä kirjoitti esseen ”Pohdintoja edistyksestä, rauhanomaisesta rinnakkainelosta ja henkisestä vapaudesta” (Размышления о прогрессе, мирном сосуществовании и интеллектуальной свободе,engl."Reflections on Progress, Peaceful Coexistence and Intellectual Freedom), joka levisisamizdatina ja ulkomailla. Saharovista tuli Neuvostoliiton ihmisoikeusliikkeen keskeisiä vaikuttajia. Vuonna 1975 hänelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto. Häntä ei päästetty palkintoa noutamaan, joten hänen vaimonsa luki palkintopuheen, jossa sanottiin muun muassa rauhan, edistyksen ja ihmisoikeuksien olevan riippuvaisia toisistaan. Neljä vuotta myöhemmin Andrei Saharov asettui vastustamaanAfganistanin sotaa, mikä johti lopulta hänen leimaamiseensa toisinajattelijaksi ja sisäiseen karkotukseenGorkiin vuonna 1980.
Neuvostoliiton viimeinen johtajaMihail Gorbatšov kumosi karkotuksen vuonna 1986. Saharov valittiin maaliskuussa 1989 uuteenNeuvostoliiton kansanedustajien kongressiin, jossa hän toimi muutaman kuukauden ennen äkillistä kuolemaansa sydänkohtaukseen 68-vuotiaana.[3]
Euroopan parlamentti perusti vuonna 1988 hänen nimeään kantavanSaharov-palkinnon, joka myönnetään vuosittain ihmisoikeuksia ja sananvapautta edistävälle henkilölle tai järjestölle.
