Andrei Grigorjevitš Škuro (ven.Андрей Григорьевич Шкуро;19. tammikuuta(J: 7. tammikuuta)1887Kubanin alue,Venäjän keisarikunta –17. tammikuuta1947Moskova,Neuvostoliitto)[1][2] oli venäläinen kenraaliluutnantti jakasakka, joka komensiVenäjän sisällissodassavalkoisen armeijan puolella taistelleitaKubanin kasakoita.Toisen maailmansodan aikana hän palveliSaksan joukoissa. Sodan jälkeen brititluovuttivat hänet Neuvostoliittoon, jossa hänet teloitettiin.
Škuron isä oli kasakkaupseeriKubanin alueella. Škuro valmistuiNikolain ratsuväkiopistostaPietarista vuonna 1907 ja palveli Kubanin kasakkajoukoissa.[1] Hän jätti armeijan vuonna 1912, mutta palasiensimmäisen maailmansodan puhjettua palvelukseen.[2] Maailmansodassa hän komensi ratsuväenpartisaaniosastoa, joka toimi vihollisen linjojen takana.[1][2] Vuonna 1917 everstin arvon saanut Škuro komensi ratsuväkiosastoaPersiassa.[2]
Lokakuun vallankumouksen jälkeen Škuro muodostiBatalpašinskajan seudulla toimineen vastavallankumouksellisen kasakkaosaston.[1] Hän valtasi touko–kesäkuussa 1918 muun muassaStavropolin,Jessentukin jaKislovodskin.[1] Hän yhdisti joukkonsa kenraaliAnton Denikinin komentamaanEtelä-Venäjän armeijaan, jossa hän komensi ensin kasakkaprikaatia, sitten divisioonaa ja toukokuusta 1919 alkaen III ratsuväkiarmeijakuntaa.[1][2] Hän sai samana vuonna kenraaliluutnantin arvon[1][2] ja nimityksenBritannianBath-ritarikunnan jäseneksi. Škurolla oli ”susisotniaksi” kutsuttu henkivartiosto, joka käytti sudennahkaisiapapahihattuja, ja hänen tunnusviirissään oli suden pää.[3] Hänen joukkonsa tunnettiin kurittomuudestaan ja julmuudestaan, mikä häiritsi valkoisen armeijan johtoa.[1][3] Škuro oliantisemitisti ja antoi joukkojensa järjestääpogromeja juutalaisia vastaan.[3]
Škuro valtasi elokuussa 1919Jekaterinoslavin ja lokakuun alussaVoronežin mutta joutui muutamaa viikkoa myöhemmin perääntymäänSemjon Budjonnyin komentamanpuna-armeijan 1. ratsuväkiarmeijan tieltä. Perääntymisen aikana sairastunut Škuro luovutti komennonKonstantin Mamontoville, joka pelasti armeijakunnan rippeet joutumasta saarroksiin. Vuonna 1920 Škuro perusti itselleen uuden päämajanTerekliin ja komensi sissisotaa käyneitä kasakkaosastoja puna-armeijan selustassa.[3] Lopulta hän siirtyi maanpakoonTurkkiin ja sittemminRanskaan. Vuodesta 1931 hän asuiJugoslaviassa.[2]
Toisen maailmansodan aikana Škuro ryhtyi yhteistyöhön saksalaisten kanssa ja auttoi muodostamaanvalkoisista emigranteista ja muista venäläisistä vapaaehtoisista Saksan puolella sotineita kasakkaosastoja.[1] Vuodesta 1944 hän komensiSS:n kasakkareserviägruppenführerin arvolla.[2] Škuro jäi sodan lopussa toukokuussa 1945 brittien sotavangiksiItävallassa, ja hänet luovutettiin Neuvostoliittoon yhdessäPjotr Krasnovin ja eräiden muiden Saksaa palvelleiden valkoisten kenraalien kanssa.Neuvostoliiton korkeimman oikeuden sotakollegio tuomitsi Škuron kuolemaan, ja hänet ja Krasnov teloitettiin hirttämällä tammikuussa 1947.[4][1][2]
Länteen loikannutKGB-upseeriVasili Mitrohin ja venäläinen historioitsija Nikolai Tolstoi ovat väittäneet, että Neuvostoliiton vastavakoiluSmerš jäljitti sodan jälkeen Škuron ja Krasnovin itävaltalaiselta sotavankileiriltä ja lahjoi erään brittiläisen kenraaliluutnantin luovuttamaan heidät, vaikka he olivat anoneet suojelua sotamarsalkkaHarold Alexanderilta.[4]
Škuro oli komentajana rohkea, ovela ja alaistensa palvoma mutta myös omapäinen ja kuriton. Hän antoi joukkojensa ryöstellä vapaasti ja järjestiorgioitaprostituoitujen kanssa. Škuro oli luonteeltaan julmasadisti ja nautti esimerkiksi ruoskinnan katselusta. Hän yleni kenraaliluutnantiksi vain 32-vuotiaana kiristämällä esimiehiään Denikiniä jaVladimir Mai-Majevskia.[3] SotahistorioitsijaAntony Beevorin mukaan Škuro oli esimerkki ”pahimman lajin ihmisistä”, jotka nousivat valta-asemiin Venäjän sisällissodan aikana, ja myös osasyyllinen valkoisten tappioon sodassa.[5]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheestaAndrei ŠkuroWikimedia Commonsissa