Sana ”anarkismi” tulee kreikan johtajattomuutta taiesivallan puutetta tarkoittavasta sanasta. Joskus anarkismi suomennetaanhallituksettomuudeksi.Poliittisesta filosofiasta puhuttaessa anarkismi ei tarkoita yhteiskunnallista sekasortoa, vaikka käsitteelläanarkia on arkikielessä sellainen sisältö.John Zerzan on määritellyt anarkisminautoritarismin vastaisuudeksi.
Sana ”anarkismi” tuleemuinaiskreikan johtajattomuutta tai esivallan puutetta tarkoittavasta sanasta, joka keskiajalla käännettiinlatinaksi muodossaanarchia[1].
Käsitteen varhaisimmat käytöt osana poliittista sanastoa juontavatRanskan vallankumouksen aikaan.Terrorin aikana oman valtansa turvaamiseen keskittyneetjakobiinit jagirondistit ryhtyivät kutsumaan yhteiskunnallista vallankumousta ajaneitasanskulotti- jaraivopäät-liikkeiden jäseniä tasavaltaa hajottaviksi anarkisteiksi. Jotkin myöhemmät anarkistit ovat pitäneet näitä liikkeitä esianarkisteina, jotka ajoivat muun muassasukupuolten tasa-arvoa sekä hajautettuasuoraa demokratiaa. Kyseisten liikkeiden jäsenet eivät kuitenkaan itse identifioituneet anarkisteiksi.[2]
Monet myöhemmät anarkistit pitivät lisäksi Ranskan vallankumouksen aikaista terroria osoituksena valtiososialismin ja vallan keskittämisen mahdottomuudesta ja osoituksena poliittisen vallankumouksen riittämättömyydestä. Anarkistien näkemyksen mukaanvallankumouksen tulisi ulottua poliittisen vallan sijaan yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen ulottuvuuteen ilman poliittisen vallan tavoittelua. Anarkismin mukainen vallankumous kattaisi ihanteellisesti siis pelkän vallanvaihdon sijaan muutoksen sosiaalisissa ja taloudellisissa suhteissa. Valta siis hajautettaisiin keskitetyltä vallankäytön elimeltä paikallistason kansanvaltaisiin instituutioihin.[2]
Anarkismin voinee näin ollen käsitteellistää sanan esittäjän näkökulmasta käsin: keskitetyn vallankäytön kautta politiikkaa tekevät tahot näkevät paikallistason kansanvaltaisuuden uhkana omalle asemalleen ja pitävät anarkismia ennen kaikkea yhteiskunnallisena sekasortona, kun taas keskitettyä valtaa (usein siis valtiota tai jopadiktatuuria) vastustavat anarkistit näkevät keskitetyn poliittisen vallan väistämättömästi useiden tahojen yli valtaa käyttävänä ja sortavana instituutiona, jolloin ruohonjuuritason osallistavuuteen ja yhteistyöhön perustuva suora demokratia (so. sosiaaliset anarkismit) onkin paradoksaalisesti tae yhteiskunnallisen sekasorron välttämiselle.[2][3]
Anarkismi käsitteenä sisältää vahvoja kielteisiäkonnotaatioita. Käsitettäanarkismi on käytetty mustamaalaamaan erilaisia yhteiskunnallisia liikkeitä. Anarkismin vastustajat ovat yhdistäneet käsitteeseen mielikuvia kaaoksesta.Pierre-Joseph Proudhonin, ensimmäisen anarkistiksi itseään kuvanneen filosofin, ajattelu tarkoitti kuitenkin sekasorrolle vastakkaisia edistyksen, yhteistyön jaegalitarismin ihanteita.[4][3]
Anarkismin suhde valtaan ja vapauteen sekä kapitalismiin ja sosialismiin anarkistiliikkeen mukaan.
Anarkismin klassisen määritelmän mukaan se on ajattelutapa, jossa vastustetaan valtiota, siihen sisältyvän pakkovallan, poliittisen auktoriteetin sekä valtakoneiston muodollis-oikeudellisuuden jabyrokraattisuuden vuoksi. Perimmäisenä tavoitteena on valtion lakkauttaminen. Myös muut kuin anarkistit voivat kannattaa valtion vallan rajoittamista ja jopa sen lakkauttamista, mutta klassisen määritelmän mukaan anarkistin pitää vastustaa valtiota nimenomaan aikaisemmin mainittujen kolmen periaatteen vuoksi. Poliittisen auktoriteetin vastustamisen vuoksi anarkistit eivät toimipuoluepolitiikassa, eivätkä he esimerkiksi äänestä valtion järjestämissävaaleissa.[5]
Historiallisesti anarkismi on 1800-luvulta lähtien ollutvapautta jatasavertaisuutta korostava sosialistinentyöväen aate, jonka edustajat pitivät aatettaan vaihtoehtonamarxilaiselle valtion haltuunottamiseen tähdänneelle sosialismille. Anarkistien ja marxilaisten tiet erosivatensimmäisen internationaalin vuoden 1872Haagin kongressissa. Myöhemmin on syntynyt myös muita, ideologialtaan merkittävästi anarkismin perinteestä poikkeavia ajattelusuuntia, jotka liittävät itsensä anarkismiin.
Anarkismin yhteiskunnallisen merkityksen katsotaan vähentyneentoisen maailmansodan jälkeen merkittävästi, mutta anarkistisia liikkeitä ja ajattelijoita on yhä olemassa ympäri maailmaa. Anarkismin käytännön muodot vaihtelevat tilanneyhteydestä riippuen; sen alla voidaan esimerkiksi vastustaa finanssikapitalismia tai sotilaallistainterventionismia tai edistää alueellistaitsehallintoa. Anarkistisia menettelyjä on otettu käyttöön esimerkiksihippiliikkeessä,talonvaltaustoiminnassa,aseistakieltäytymisen parissa jaeläinten oikeuksien puolustajien piirissä. Myös kansainvälinenpiraattiliike on mahdollista nähdä anarkistisena liikkeenä. Anarkismi ei välttämättä tarkoita mitään vakiintunutta poliittista ideologiaa. Joillekin anarkismi kuvastaa puhtaasti vapautta.
Modernin anarkismin varhaisimpana edeltäjänä pidetään ranskalaisen renessanssifilosofinÉtienne de La Boétien ajatuksia, joita hän esitti 1500-luvun puolivälissä. Myöhemmin sen syntyyn vaikutti muun muassa ranskalainen kirjailijaJean-Jacques Rousseau 1700-luvun jälkipuoliskolla. Termiä ”anarkisti” alettiin ensimmäisen kerran käyttämään yleisemmin Ranskan suuren vallankumouksen aikana 1790-luvulla. Tuolloin vaikutti muun muassaRaivopäiksi kutsuttu köyhälistön aseman parantamista ajanut liike.
Ensimmäisenä varsinaisena anarkistifilosofina pidetään 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa vaikuttanutta englantilaistaWilliam Godwinia, vaikka hän ei itse käyttänytkään nimitystä omissa teoksissaan. Godwinin pääteos on vuonna 1793 ilmestynytPolitical Justice, jossa hän muun muassa esitti, että valtiovallalla on haitallinen vaikutus yhteiskunnalliseen kehitykseen. Godwin oletti valtion syrjäytyvän tarpeettomana kansan tietoisuuden lisääntyessä. Godwin ei kannattanut vallankumouksellisuutta, vaan ajoi muutosta rauhanomaisen kehityksen kautta.
RanskalainenPierre-Joseph Proudhon oli ensimmäinen itseään anarkistiksi kutsunut filosofi ja poliitikko. Vuonna 1840 julkaistunQu’est-ce que la propriété? (Mitä on omaisuus?) -teoksensa myötä häntä pidetään modernin anarkismin perustajana. Proudhon vastusti valtiota,järjestäytynyttä uskontoa sekä kapitalismia, ja hänen ajattelullaan oli suuri vaikutus myöhempien vuosikymmenten anarkisteihin. Ensimmäinen itseäänlibertaarina pitänyt filosofi oli ranskalainen anarko-kommunistiJoseph Déjacque. Muita ennen vuonna 1864 tapahtunutta kansainvälisen työväenliikkeen järjestäytymistä vaikuttaneita anarkistifilosofeja olivat muun muassa saksalainenMax Stirner ja ranskalainenAnselme Bellegarrigue.
Kansainvälisen työväenliikkeen nousu ja 1800-luvun suuntaukset
Nadar,Mihail Bakunin, noin 1860. Bakunin on ehkä historian merkittävin anarkisti.
Merkittävimmät anarkistien liikkeet ovat juontuneet 1800-luvulla voimistuneesta työväenliikkeen liikehdinnästä. Aate voidaan tässä historiallisessa muodossaan nähdä sosialismin yhtenä muotona. Anarkistisia liikkeitä syntyi erityisesti ”Euroopan hullun vuoden” 1848 myötä, jolloin kymmenessä Euroopan valtiossa nähtiin eri pituisia vallankumouksia ja kapinoita vallitsevaa hallintoa vastaan. Vuonna 1864 perustettiin työväenliikkeenensimmäinen internationaali, joka kokosi samaan yhteistyöjärjestöön eri suuntauksia, joihin anarkistien lisäksi kuului muun muassablanquisteja,sosiaalidemokraatteja, radikaaleja sosialisteja sekä eri maidenammattiliittojen jäseniä.
Ensimmäisessä internationaalissa historian merkittävimpiin anarkisteihin lukeutuvaMihail Bakunin kiisteliKarl Marxin kanssa siitä, tavoitetaanko sosialistinen yhteiskunta parhaiten tuhoamalla valtio heti, vai käyttämällä valtiota uuden yhteiskunnan rakentamisen apuvälineenä. Bakunin oli sitä mieltä, että jos työväenliike kaappaa vallan, syntyy uusi ”proletariaatin diktatuuri”, joka on vielä nykyistä valtaa pahempi. Bakuninin ja Marxin riitely huipentui vuoden 1872 syyskuussa pidetyssäHaagin kongressissa, jolloin kansainvälinen työväenliike hajosi anarkisteihin ja marxilaisiin. Taustalla oli suhtautuminen edellisen vuodenPariisin kommuunin tapahtumiin, jossa molempien osapuolten edustajilla oli ollut merkittävä osuus. Marx syytti kommuunin epäonnistumisesta anarkisteja, jotka hänen mielestään olivat haaskanneet aikaa suoran demokratian mukaisiin äänestyksiin ja kokouksiin hallituksen armeijan tuhoamisen sijasta. Bakuninin kannattajat, joista merkittävin ryhmä oli sveitsiläisiä kelloseppiä edustanutJuran liitto, erosivat internationaalista Haagin kongressissa ja perustivat muutamaa viikkoa myöhemmin Sveitsissäanarkistisen internationaalin. Vuonna 1872 tapahtunut työväenliikkeen hajaannus on näkyvissä vielä nykypäivänäkin anarkistien ja puoluepolitiikassa mukana olevien vasemmistolaisten välillä.
Bakuninin tavoinVenäjältä Keski-Eurooppaan emigroituneet anarkistit olivat saaneet innoituksensa maassa toimineistamir-yhteisöistä. Niillä tarkoitettiin maaseudun kyläkuntia, jotka olivat usein suhteellisen omavaraisia ja joille valtio ilmeni käytännössä lähinnä verottajan muodossa. Kaupungistuneeseen yhteiskuntaan liittyvä anarkismi, josta 1800-luvun lopussa syntyi ammattiyhdistysliikkeen kautta vaikuttavaanarkosyndikalismi, pyrki muodostamaan talousjärjestelmän, jossa tuotantovälineet olisivat yhteisomistuksessa ja tehtaat demokraattisesti työntekijöiden johtamia. Näissä sosialistisen anarkismin muodoissa ajateltiin, että pohjimmiltaan valta olisi paikallisilla yksiköillä, jotka muodostaisivat keskenään ylemmän tason organisaatioita suuremman mittakaavan asioiden hoitamista varten.
Kuuluisista anarkisteista ainakin Bakunin ajatteli, että poliiseja ei tarvittaisi sosialistisessa yhteiskunnassa, sillä jopa seksuaalirikollisten toimet johtuvat vain repressiivisestä, sorronkaltaisesta, yhteiskuntajärjestyksestä. Monet ihmiset yhdistävät anarkismin nykyään vain virkavallan tai muun ylemmän määräysvallan puuttumiseen. Anarkosyndikalismissa keskeisempää oli kuitenkin paikallistason yksiköihin perustuvan sosialismin perustaminen.
Katalonian maakunnan anarkistit aloittivatsisällissodan puhkeamisen myötä heinäkuussa 1936 niin sanotunEspanjan vallankumouksen. Vallankumousta johtivatBarcelonassa anarkosyndikalistinenCNT-ammattiliitto jaFAI-järjestö. Anarkistien punamustat liput liehuivat Barcelonan kollektivisoiduissa tehtaissa ja anarkistiseen yhteiskuntamalliin pyrittiin myös Katalonian maaseudulla. Vallankumous kuitenkin keskeytyi vuoden 1937Barcelonan toukokuun tapahtumien myötä. Silloin käydyssätasavaltalaisten keskinäisessä valtataistelussa anarkistit ja heidän tukenaan olleettrotskilaiset menettivät valta-asemansa hallitukselle jaJosif StalininNeuvostoliiton tukemillekommunisteille.
Toisen maailmansodan jälkeen sosialismin libertaarit muodot eivät kyenneet järjestäytymään merkittäviksi poliittisiksi liikkeiksi, ja niiden ajan koettiin olevan ohi. Pienet poliittiset liikkeet ovat kuitenkin pitäneet anarkismia ja muita vapaudellisen sosialismin muotoja elossa, ja on syntynyt myös aivan uusia liikkeitä kuten ekoanarkismi.
Anarkistiseen liikkeen sisällä vaikuttaa useita painotuksiltaan toisistaan eroavia suuntauksia, jotka kuitenkin jakavat samat filosofiset ja usein myös käytännölliset lähtökohdat.
Anarkoindividualismi viittaa useinWilliam Godwinin luomaan aatteeseen.[6] Hänen kirjaansaPolitical Justice pidetään ensimmäisenä anarkismin teoksena.[7] Godwin oli filosofinen anarkisti ja vastusti vallankumouksellista toimintaa. Hänestäminimivaltio oli pienin paha, mutta tiedon lisääntyessä se asteittain muuttuisi merkityksettömäksi ja voimattomaksi.[8] Godwin kannatti äärimmäistäindividualismia ja ehdotti, että työnteossa luovuttaisiin kaikesta yhteistyöstä, koska tämä johtaisi suurimpaan yleiseen hyvään.[9][10] Godwin oliutilitaristi.[10] Godwin vastusti hallintoa, koska se rajoitti yksilön oikeutta ”yksityiseen päätöksentekoon”, esti häntä itse päättämästä, mitkä teot maksimoisivat hyvän (utiliteetin). Max Stirner vei myöhemmin tämän ajatuksen äärimmilleen.[11]
Anarkoindividualismi sellaisena, joksiMax Stirner jaPierre-Joseph Proudhon sen Godwinin jälkeen määrittelivät, on katsantokanta, joka pyrkii hävittämään kaikki erilaiset vallan muodot. Anarkoindividualistien ehdottama, Proudhonin ajatusten innoittama talousmalli tunnetaanmutualismina.
Tunnetuimpia anarkosyndikalistisia ammattiliittoja ovat yhdysvaltalainenIWW sekä 1930-luvulla Espanjassa yli miljoonajäseniseksi noussut CNT. Molemmat ovat aktiivisia myös nykyään, mutta niiden jäsenmäärä on vain murto-osa huippuvuosista. Ruotsissa puolestaan toimii vuonna 1910 perustettuSAC, jolla on noin 3 000 jäsentä. Anarkosyndikalistien tunnusvärit ovat musta ja punainen ja ne esiintyvät anarkosyndikalisteihin yhdistetyssä punamustassa lipussa.
Ekoanarkismi on 1800-luvun loppupuolella syntynyt perinteiseen anarkismiin ympäristötietoisuutta liittävä muoto, jonka tavoitteena on perustaa ekologisesti kestävä yhteiskunta. Ekoanarkismin eräs keskeisistä teeseistä on se, että valtahierarkioihin perustuvat yhteiskunnalliset ja taloudelliset rakenteet ovat merkittävä ympäristön vahingoksi koituva tekijä.
Anarkoprimitivismi pohtii erityisesti kirjoitetun kulttuurin, eläinten ja kasvien kesyttämisen, työnjaon ja erikoistumisen, uskonnon, paikalleenasettumisen sekä kaupunkikulttuurin ja teknologian merkitystä nykytilanteeseen päätymisessä ja kaikista ylivallan muodoista vapautumisessa. Sivilisaatiota edeltävät ja sen jälkeiset mahdolliset kulttuurit nähdään ainoina mahdollisuuksina anarkialle.
Kapinallinen anarkismi on Italiassa 1970-luvulla kehittynyt anarkismin suunta, jonka juuret ovat klassisessa anarkismissa, etenkin Bakuninin,Errico Malatestan jaLuigi Galleanin kirjoituksissa. Insurrektionalismi hylkää syndikalistiset menetelmät aikansa eläneinä ja painottaa epämuodollista organisaatiota, joka koostuu perussoluista ja läheisryhmistä. Insurrektionalistien päämäärä on yleinen kapina, kansannousu, joka kehittyy anarkistiseksi vallankumoukseksi. Perinteisen ”luokkasodan” käsitteen sijaan insurrektionalistit ovat puhuneet ”sosiaalisesta sodasta”.
Anarkistisen insurrektionalismin keskeinen teoreetikko on italialainenAlfredo Bonanno.[12] Insurrektionalismi on voimakkainta Välimeren maissa sekä Etelä-Amerikassa. 2000-luvulla insurrektionalismi on ollut anarkismin voimakkaimmin kasvavimpia suuntauksia, ja sen vaikutukset ovat näkyneet monien maiden anarkistiliikkeissä.
Anarkismin yhteydessä mainitaan joskus myös anarkokapitalismi, joka on libertaristisesta perinteestä syntynyt aate, joka pyrkii joko kaventamaan valtion vaikutusvallan minimiinsä tai lopettamaan valtiovallan instituutiona. Anarkokapitalistit ja libertaristit pyrkivät kieltämään ihmisen kehoon ja yksityiseen omistusoikeuteen kohdistuvat loukkaukset. Valtion harjoittaman tuen ja säännöstelyn asemasta he uskovat ihmisten vapaaehtoiseen yhteistyöhön, spontaaniuteen jamarkkinatalouteen yhteiskunnan peruspilarina. Yksityistäomistusoikeutta pidetään anarkokapitalismissa kunnioitetumpana kuin työväenliikkeen anarkismissa ja ekoanarkismissa. Yksi anarkokapitalististen periaatteiden useimmin viitattuja edustajia onDavid Friedman.
Anarkokapitalistien ja kapitalisminvastaisten anarkistien yhteydet ovat yleensä vain marginaalisia muun muassa omistusoikeuskiistan vuoksi, joten käytännössä näitä ajatussuuntia on syytä pitää kahtena täysin eri liikkeenä. Vaikka alkuperäisessä anarkismissa, William Godwinin individualistisessa anarkismissa, moni seikka on lähempänä anarkokapitalismia, Godwinin anarkismissa on myös monia puolia, jotka ovat lähempänä muita anarkismin suuntauksia. Anarkokapitalismi on myös kehittynyt eri piireissä kuin antikapitalistiset anarkismin suuntaukset.
Anarkokapitalistisia ja perinteisiä vasemmistoanarkistisia (erityisesti mutualistisia) näkemyksiä yhdistävänä suuntauksena voi nähdä 1990-luvun lopulla muodostuneenvasemmistolibertarismin, joka kannattaa vapaata markkinataloutta mutta ei hyväksy reaalikapitalistisille,valtiokapitalistisin keinoin kasautuneille omistuksille täyttä koskemattomuutta.
Liettualaissyntyinen anarkisti ja feministiEmma Goldman.
Anarkofeminismi on suuntaus, joka korostaa sukupuolten välistä tasa-arvoa. Sen tavoitteena on päästä eroon sukupuoleen ja seksuaalisuuteen kohdistuvista rooleista. Anarkofeminismin mukaan taistelupatriarkaattia vastaan on olennainen osaluokkataistelua, eikä myöskään anarkismia voi olla ilmanfeminismiä tai toisinpäin. Suuntauksen juuret ovat joMary Wollstonecraftin 1700-luvun lopun ajatuksissa ja myöhemmin 1800-luvulla muun muassa Mihail Bakunin vastusti patriarkaattia. Merkittävin anarkofeministi on liettualaissyntyinenEmma Goldman, joka vaikutti 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.[13]
Ennen toista maailmansotaa Euroopassa syntyi anarkistisia naisten järjestöjä kutenMujeres Libres Espanjassa. Ne kokivat anarkistisen liikkeenseksistisenä ja alkoivat herättää luokkatietoisuutta myös työläisnaisten parissa. Ajatuksena oli ”kaksinkertainen luokkataistelu”, joka käsitti sosiaalisen vallankumouksen lisäksi myös naisten vapautumisen.[14]
Kristillinen anarkismi pyrkii yhdistämään anarkisminkristinuskoon. Sen perustana käytetään yleensäJeesuksen pitämääVuorisaarnaa. Raamatun ulkopuolelta anarkokristillisyyden merkittävin filosofinen teos onLeo Tolstoin vuonna 1894 julkaistuJumalan valtakunta on sisälläsi. Anarkistien suhtautuminenuskontoihin on perinteisesti ollut epäilevä ja jopa vihamielinen järjestäytyneen uskonnon ollessa kyseessä.[15] Monet anarkistit, kuten Leo Tolstoin lisäksi muun muassaDorothy Day, ovat kuitenkin olleet uskonnollisia. Anarkismi ei aatteena ole sinänsäuskonnonvastainen, vaikka se yleensäkritisoikin järjestäytynyttä uskontoa siinä, missä organisaatioita yleensäkin. Suurin osa anarkokristityistä onpasifisteja. Tunnetuin suuntausta edustava ryhmä on yhdysvaltalainenJesus Radicals.[16]
Anarkismi yhdistetään useinväkivaltaan tai mellakointiin. Osa anarkisteista on katsonut väkivallan olevan oikeutettua ja jopa suositeltavaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vastustamiseksi. 1800-luvun lopulla väkivaltaa käyttäneet anarkistiset liikkeet toimivat jossain määrin Euroopassa jaYhdysvalloissa. Nämä militantit anarkistit (ja syndikalistit) tekivät tuohon aikaan joukon merkittäviä attentaatteja valtiovallan ja kapitalismin edustajia vastaan. Näiden toimien voidaan katsoa liittyneen niin sanottuun teon propagandan ajatukseen, jonka mukaan jokin teko itsessään sisältää viestin. Teon propaganda ei kuitenkaan rajoitu ainoastaan väkivaltaan. Tämän aikakauden tapahtumat ovat osaltaan vaikuttaneet yleiseen mielikuvaan anarkismista. Kaikki teot tai taktiikat eivät kuitenkaan nauttineet yksiselitteistä tukea anarkistiliikkeen sisälläkään. Anarkistien suhteestaterrorismiin suomalainen tutkija Pasi Korkeamäki toteaa, että vain pieni osa heistä kannatti sitä ja vielä pienempi osa toteutti sitä.
Anarkistien suhtautuminen väkivaltaan vaihtelee. Jotkin anarkistiliikkeet ovat pasifistisia. Toiset anarkistit hyväksyvät sortotoimien väkivaltaisen vastustamisen ja toisinaan myös hyökkäämisen valtion ja kapitalismin symboleita vastaan. Yleensäilkivallan taisabotaasin ja väkivallan välille tehdään selvä erottelu. Kannatus hyökkäävälle väkivallalle on huomattavasti harvinaisempaa kuin ilkivallan hyväksyntä. Nykyään anarkisteihin liitetään yleisesti niin sanottumusta blokki -mielenosoitustaktiikka.
Monien anarkokapitalistien filosofiaan taas kuuluu yhtenä peruspilarinalaillisuusperiaate eli vallankäytön perustuminen lakiin, vaikkei kaikkia lakeja moraalisesti kunnioitettaisikaan.
Nykyisin sabotaasia ja jopa väkivaltaa käyttäviä anarkistiryhmiä ovat muun muassa lukuisiin eurooppalaisiin kohteisiin 2000- ja 2010-luvuilla iskeneet italialainenFederazione Anarchica Informale[17][18] ja kreikkalainenTulen salaliittosolu.
Sosiologian professori Ann-Dorte Christensenin mukaan anarkistisessa liikkeessä rakennetaan väkivaltaan perustuvaa hypermaskuliinista identiteettiä muun muassa tappeluilla poliisin kanssa. Tämä on karkottanut naisia liikkeestä ja tuottanut homososiaalisen yhteisön uusnatsiliikkeen tapaan.[19]
Vuonna 2017Politico-sivuston haltuunsa saamien asiakirjojen mukaan Yhdysvaltojen turvallisuusministeriö luokitteleeantifaksi kutsutun liikkeen toimet ”maan sisäiseksi terrorismiksi”.[20]The Independent -lehden syksyllä 2017 haastatteleman poliisin mukaanDonald Trumpin vaalikampanjan aikana antifan mielenosoittajat käyttivät aseita, kilpiä ja kypäriä, sekä hakkasivat ihmisiä, heittivät pommeja ja polttopulloja, sytyttivät tulipaloja ja rikkoivat ikkunoita.[21] Viranomaisten mukaan Yhdysvalloissa syntyneet antifasistiset ryhmittymät ovat kehittyneet muun muassa vuoden 1999WTO:n vastaisissa mielenosoituksissa mukana olleesta mustasta blokista.[21][20]
Anarkismi ei ole noussut kovin suosituksi aatteelliseksi suuntaukseksi Suomessa, mutta sen kannattajia on ollut maassa joSuomen suuriruhtinaskunnan ajoista lähtien. Anarkistisilla ajatuksilla oli vähäistä kannatusta 1900-luvun alun suomalaisessa työväenliikkeessä ja maassa oleskeli runsaasti venäläisiä vallankumouksellisia ja sotilaita, joista osa oli anarkisteja. Myös tuon ajantolstoilaista liikettä voidaan pitää ainakin osin anarkistisena. Vaikutteita virtasi Suomeen Venäjän lisäksi Pohjois-Amerikasta palanneiden siirtolaisten mukana. Syndikalistisen IWW-ammattiliiton jäseniä oli esimerkiksiMerimiesunionin pitkäaikainen puheenjohtajaNiilo Wälläri. Yhdysvalloissa toimi myös amerikansuomalaisten radikaalien opinahjoTyöväen Opisto.
Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa vaikutti 1900-luvun alkupuolella joitakin anarkisteja. Vuonna 1909Kotkassa pidetyssä SDP:n edustajakokouksessa Pohjois-Amerikasta palannut, venäläistä anarkistiaPjotr Kropotkinia suomentanutKaapo Murros esitti puoluetovereilleen anarkosyndikalistista linjaa, joka anarkisteihin jyrkän kielteisesti suhtautuneenAntti Hyvösen mukaan ”sai osittain kannatusta eräiden edustajien taholta”. Murros suhtautui epäillen luokkataistelun mahdollisuuksiin eduskunnasta käsin ja ehdotti jonkinlaista hajautettua kunnallista ja osuustoiminnallista strategiaa.Yrjö Sirola muiden mukana hyökkäsi kokouksessa tällaisia ajatuksia vastaan painottaen parlamenttityön tärkeyttä ja yleislakkoromantiikan periaatteellista virheellisyyttä. SDP:n yleistä asennoitumista anarkisteihin kuvastanee Helsingissä jo vuonna 1906 lentolehtisenä levitettyOtto Wille Kuusisen pamflettiAnarkia ja vallankumous. SDP:n puoluetoimikunnan tuolloinen varajäsen arvosteli kirjasessa kovasanaisesti väkivallan ja yksilöterrorin tielle lähteneitä ja tuomitsi tällaiset menettelytavat ”anarkistisina”. Kotkan edustajakokous kehotti puolueosastoja valppauteen tällaisten ilmiöiden suhteen ja erottamaan sellaisiin osallistuneet keskuudestaan.[22]
Anarkistisen toiminnan huippukautena Suomessa pidetään vuosia 1906–1909.Vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustettujen ensimmäistenpunakaartien lakkauttamisen jälkeen Suomen suuriruhtinaskunnassa alkoi useiden maanalaisten ryhmien aseellinen toiminta tsaarinvaltaa vastaan. Osa ryhmistä oli anarkistisia ja ne osallistuivat erilaisiin terroritekoihin yhdessä muidentyöläisaktivistien ja porvarillisenAktiivisen vastustuspuolueen kanssa osanaaktivistiliikettä. Syksyyn 1909 mennessä ryhmien toiminta hiipui, kun useita niiden jäseniä oli surmattu ja vangittu tai he olivat lähteneet maanpakoon.[23]
1910-luvun merkittävimmäksi anarkistiksi nousi kuopiolaissyntyinen asianajajaJean Boldt, joka aikaisemmin oli tunnettuteosofina. Kesäkuussa 1917 anarkistit valtasivat HelsinginNikolainkirkon, jonka portailla Boldt oli jo keväästä lähtien pitänyt puheita.[24] Valtaus päättyi Boldtin pidätykseen ja sitä seuranneisiin mellakoihin, joissa loukkaantui kolme miliisiä. Anarkistien kokoukset jatkuivat kuitenkinSenaatintorilla vielä koko kesän ajan, vaikka viranomaiset olivat sulkeneet BoldtinNiuvanniemen mielisairaalaan.[25] Helsingissä majailleet venäläiset sotilaat puolestaan perustivat kesällä 1917 nykyisenPostitalon paikalla sijainneeseen tehtaaseen niin sanotun ”Anarkistiklubin”. Loppuvuodesta venäläisten anarkistien hallussa oli hetken aikaa myösKatajanokan Kasino, ennen kuinpunaiset valtasivat sen tammikuussa 1918.Sisällissodan aikana saman vuoden maaliskuussa kuoli anarkistien ja punakaartilaisen miliisin välisessä välikohtauksessa yksi venäläinen ja yksi suomalainen anarkisti. Eräiden arvioiden mukaan Suomessa majailleen venäläisen sotaväen joukossa oli jopa enemmän anarkisteja kuinbolševikkeja. Jotkut venäläiset anarkistit osallistuivat myös sisällissotaan punaisten puolella. Helmikuussa 250Tsentrobaltin anarkistimatruusia oli mukanaRuoveden taistelussa.[26]
Itsenäisessä Suomessa ei varsinaista järjestäytynyttä anarkistista toimintaa ennen 1960-lukua. Vuoden 1968 opiskelijaliikehdinnän yhteydessä anarkismista kiinnostuneita aineksia kerääntyi joksikin aikaaunderground-liikkeen jaUltra-lehden ympärille.[27] Vuonna 1989 aloitti ilmestymisensäKapinatyöläinen-lehti ja 1990-luvulla toimiSuomen anarkistiliitto. Monet anarkistit toimivatAntifassa jaeläinoikeusliikkeessä.[28]
Nykyisinantikapitalistiset anarkistit toimivat erilaisissa kansalaisliikkeissä ja paikallisissa anarkistiryhmissä. Anarkistisia sivustoja on muun muassaTakku.net.
Tunnetuin anarkistinen symboli on niin sanottuanarkistimerkki, joka koostuu ympyröidystä A-kirjaimesta. Sen alkuperä tulee sanoistaL’anarchie c’est l’ordre ”AO” (Anarkia on järjestys).lähde? Toinen näkyvä symboli on kulmittain jaettu punamusta lippu, joka liitetään yleensä anarkosyndikalismiin. Siitä on olemassa eri suuntauksille omia versioitaan, kuten anarkokapitalistien keltamusta, anarkofeministien violettimusta sekä ekoanarkistien vihermusta lippu. Anarkistit käyttävät tunnuksenaan myös pelkästään mustaa lippua. Lisäksi tunnettu on sähisevää mustaakissaa esittävä symboli, joka on alun perin kirjailija ja ay-aktiiviRalph Chaplinin yhdysvaltalainen IWW-ammattiliitolle piirtämä. Nykyään mustaa kissaa käytetään myös useissa muissa anarkismiin liittyvissä yhteyksissä.[29]
↑Everhart, Robert B.:The Public School Monopoly. A Critical Analysis of Education and the State in American Society, s. 115. Pacific Institute for Public Policy Research, 1982.(englanniksi)
↑Adams, Ian:Political Ideology Today, s. 116. Manchester: Manchester University Press, 2001.(englanniksi)
↑Godwin, William: Enquiry Concerning Political Justice and its Influence on Modern Morals and Manners. G.G. and J. Robinson, 1796. OCLC:2340417
Ahonen, Timo ym. (toim.): Väärin ajateltua. Anarkistisia puheenvuoroja herruudettomasta yhteiskunnasta. (Kääntäjät: Timo Ahonen, Hannu Toivanen ja Ulla Vehaluoto. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan julkaisusarja 57) Jyväskylä: Kampus kustannus, 2001. ISBN 951-9113-56-8Kirjan artikkeleita verkossa. (Arkistoitu – Internet Archive)
Airas, Pentti: Anarkismin ideologia ja terrori. (Julkaisija: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, yhteistyössä Turvallisuustieteellisen tutkimuskeskuksen kanssa) Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 1986. ISBN 951-95473-3-9
Chomsky, Noam: Anarkismista. ((Chomsky on Anarchism, 2005.) Suomentanut Ville-Juhani Sutinen) Turku: Sammakko, 2010. ISBN 978-952-483-123-9
Guérin, Daniel: Anarkismi. ((L’anarchisme, 1965.) Suomentaneet Jyrki Lappi-Seppälä ja Outi Nyytäjä. Ärrä 2) Helsinki: Weilin + Göös, 1970.
Härmänmaa, Marja & Mattila, Markku (toim.): Anarkismi, avantgarde, terrorismi. Muutamia strategioita järjestyksen sotkemiseksi. Helsinki: Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-027-5
Kanerva, Jukka (toim.): Platonista Bakuniniin. Politiikan teorian klassikoita. Helsinki: Yliopistopaino, 1992. ISBN 951-570-103-1
Kropotkin, Pjotr: Kapinahenki. Kirjoituksia anarkismista. (Toimittanut ja suomentanut Juha Kulmala) Turku: Savukeidas, 2009. ISBN 978-952-5500-53-0
Rocker, Rudolf: Anarkosyndikalismi. Vapaa työväenliike. (Anarcho-syndicalism, 1938.) Helsinki: Suomen anarkistiliitto, 1996. ISBN 952-90-7935-4
Sutinen, Ville-Juhani (toim.): Utopiasosialistit. (Suomennokset Timo Hännikäinen ym) Turku: Savukeidas, 2009. ISBN 978-952-5500-43-1
Vilkka, Leena: Mustavihreä filosofia. Uutta yhteiskuntaa etsimässä. Tampere: Elämänsuojelija-lehti, 1999. ISBN 951-97762-4-9
.jpg)
