Aleksanterin johtamalla Venäjällä oliNapoleonin sotien lopulla merkittävä rooliNapoleonin kukistamisessa, ja Napoleonin sotien päätyttyä hän solmi liitonItävallan jaPreussin kanssa. Myös Puola liitettiin Venäjään vuonna 1815. Aleksanteri korvasiPietari Suuren perustamatkollegiot ministeriöillä ja perustiVenäjän valtakunnanneuvoston, mutta menetti kiinnostuksensa suurempiin hallintouudistuksiin.
Suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitš oli keisari Paavali I:n jaSofia Dorotean (Maria Fjodorovna) vanhin lapsi jaKatariina Suuren jaPietari III:n pojanpoika. Aleksandrin kasvatuksesta vastasi hänen isoäitinsä keisarinna Katariina II, joka oli ottanut pojan ja hänen nuoremman veljensäKonstantinin vanhemmiltaan jo sylilapsena ja he olivat hyvin läheiset, kun taas Katariinan välit poikaansa Paavaliin olivat etäiset ja jopa vihamieliset. Katariinan kerrotaan jopa suunnitelleen Aleksandrin nimeämistä seuraajakseen Paavalin sijasta.
Katariina II:n hovin ja sveitsiläisen opettajansa, journalisti Frédéric-César de La Harpen (1754–1838) vapaa-ajattelun ilmapiiristä hän siirtyiJean-Jacques Rousseaun ihmiskunnan evankeliumin periaatteisiin. Sotilastaitojen opettajaltaan, kenttämarsalkka Nikolai Ivanovitš Saltykovilta hän omaksui Venäjän itsevaltiuden perinteet, kun taas hänen isänsä oli inspiroinut häntä intohimollaan sotilasparaateihin ja opettanut häntä yhdistämään teoreettisen rakkauden ihmiskuntaa kohtaan ihmisten halveksumiseen käytäntöön.[6] Andrei Afanasjevitš Samborski, jonka keisarinna Katariina valitsi hänen uskonnolliseen opetukseensa, oli epätyypillinen, parraton ortodoksinen pappi. Samborski oli asunut pitkään Englannissa ja opetti Aleksandrille ja nuoremmalle veljelle Kontantinille englantia, mikä oli tuolloin hyvin harvinaista potentiaalisille venäläisille itsevaltiaille. Hänen opettajanaan vuosina 1784–1795 oli myösbaltiansaksalainen diplomaatti, vapaaherra Andreas Eberhard von Budberg (1750–1812).
Ensimmäisen lastenhoitajansa rouva Gesslerin hoivissa suuriruhtinas oppi ensimmäisenä kielenään englantia. Varsinaisesti hän opiskeli ranskaksi, etenkin yleissivistäviä aineita, historiaa ja valtiotietoa, ja sotilaskasvatuksen kautta hän oppi venäjän ja saksan. Aleksanteri oli lapsena päivittäin isoäitinsä kanssa, joka itse kirjoitti pojanpoikiaan varten aapisen ja Venäjän historian oppikirjan. Sekä henkisesti että ruumiillisesti hyvin ja varhain kehittynyt Aleksanteri sai kuusivuotiaana veljensä kanssa opettajakseen kenraali Nikolai Saltykovin ja samaan aikaan ranskanopettajaksi sveitsiläisen, paroniMelchior Grimmin suositteleman Frédéric-César de La Harpen, josta pian tuli suuriruhtinaiden pääopettaja.[7]
Aleksanteri kiintyi opettajaansa syvästi ja todisti usein myöhemminkin, että kaikki minkä hän osasi ja kaikki minkä arvoinen hän ehkä oli, oli La Harpen ansiota. La Harpen kasvatusohjelma keskittyi laajaan yleissivistykseen ja historian kautta opetettuun moraaliin ja valtio-oppiin roomalais-tasavaltalaisessa hengessä, mielivaltaa, yksinvaltaa jamaaorjuutta vastaan rehellisyyden ja oikeamielisyyden puolesta. Käytännössä tämä ohjelma suuntautuiprivilegioyhteiskuntaa ja siten etenkin aatelin erioikeuksia vastaan, ja näin ollen myös La Harpen myöhempi vaikutus tuli tärkeäksi.[7]
Aleksanteri joutui hankalaan tilanteeseen dominoivan isoäitinsä ja omien vanhempiensa välissä; vanhemmat saivat aluksi tavata poikiaan vain kerran viikossa. Myöhemmin Aleksanteri sai tasapainoilla Pietarissa asuvan isoäitinsä jaHatsinan palatsissa oleskelevan kruununperillis-suuriruhtinasparin vastakkaisten mielipiteiden välillä; tämän on arveltu vaikuttaneen kielteisesti hänen luonteeseensa, vaikka se tietysti myös opetti häntä. Ikätoveriensa kanssa hän tuli hyvin toimeen fyysisen ja henkisen kehityksen jatkuessa harvinaisen suotuisasti. ”Minä ennustan, että hänellä tulee olemaanyksi suuri vaara, nimittäin naiset, he tulevat ahdistamaan häntä, sillä hänellä on ulkonäkö, joka saa kaikkiin liikettä”, keisarinna Katariina kirjoitti 12–13-vuotiaasta Aleksandrista.[7]
Aleksandr alkoi tuntea enemmän myötätuntoa isäänsä kohtaan, ja näki vierailun isänsä tiluksilla Hatsinan palatsissa helpotuksena keisarinna Katariinan loisteliaalle hoville. He käyttivät yksinkertaisia preussilaisia armeijan univormuja hovissa suosittujen räikeiden ranskalaisten hoviasujen sijaan, joita heidän piti käyttää Katariinan luona. Vierailut tsarevitsin luona eivät sujuneet ilman vaivaa. Paavali oletti vieraittensa suorittavan sotilasharjoituksia, joita hän tyrkytti myös pojilleen Aleksandrille ja Konstantinille. Hän sai usein raivokohtauksia, jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaisesti. Erään sotilasäksiisin seurauksena Aleksandr menetti tykinlaukauksen vuoksi kuulonsa toisesta korvasta.[8]
Katariinan kuolema marraskuussa 1796, ennen kuin hän ehti nimittää Aleksandrin seuraajakseen, toi hänen isänsä Paavalin valtaistuimelle. Aleksandr piti hänestä keisarina jopa vähemmän kuin isoäidistään. Hän kirjoitti, että Venäjästä oli tullut ”hullujen leikkikalu” ja että ”absoluuttinen valta häiritsee kaikkea”. On todennäköistä, että kahden itsevaltaista valtaansa väärinkäyttävän hallitsijan toiminnan näkeminen teki hänestä yhden edistyksellisimmistä keisareista 1800- ja 1900-luvuilla. Muualla maassa Paavali oli laajalti epäsuosittu. Hän syytti vaimoaan keisarinnaMaria Fjodorovnaa salaliitosta tullakseen itsevaltiaaksi keisarinnaksi ja kaapatakseen vallan itselleen, kuten hänen oma äitinsä teki hänen isälleen Pietari III:lle. Hän myös epäili Aleksandria salaliitosta itseään vastaan, vaikka poika oli kieltäytynyt kaappaamasta valtaa Paavalilta.[8]
Katariina II:n kuoltua vuonna 1796 Paavali I:sta tuli keisari, mutta hän kuoli pian salaliiton uhrina vuonna 1801, jossa myös Aleksandr oli osallisena.
Aleksandrista tuli keisari 23. maaliskuuta 1801 isänsä Paavali I:n kuoltua, ja hänet kruunattiin keisariksi MoskovassaUspenskin katedraalissa 15. syyskuuta samana vuonna. Hänen keisarinnansa Elisabet Aleksejevna otti kruunun vastaan mieheltään seisallaan, eikä polvistuneena, mikä oli uutta. Aleksanteri katui osallisuuttaan isänsä kuolemaan koko loppuelämänsä, vaikkei suorasti osallistunutkaan murhaan. Omien sanojensa mukaan hän oli mukana isänsä vastaisessa salaliitossa, muttei ollut tietoinen aikeesta murhata keisari, vaan kuvitteli tulevansa sijais- tai kanssahallitsijaksi isänsä rinnalle.
Moskovan Kremlin Katedraaliaukio juhlavalaistuksessa Aleksanteri I:n kruunajaisten kunniaksi syyskuussa 1801, taustalla vas. kruunajaiskirkkoUspenskin katedraali
Venäjän–Ranskan-liitto alkoi rakoilla Napoleonin suhtautuessa epäluuloisesti Venäjän aikeisiinBosporinsalmen jaDardanellien suhteen, ja Aleksanteri epäili Napoleonin uudelleen perustaman puolalaisenVarsovan suuriruhtinaskunnan tarkoitusta.Mannermaasulkemus ei palvellut Venäjän taloudellisia eikä inhimillisiä etuja, ja Aleksanteri sanoutui irti siitä 1810. Kesäkuussa 1812 Napoleonhyökkäsi Venäjälle 600 000 miehenGrande Arméen kanssa. Joukot marssivatMoskovaan asti, mutteivät saavuttaneet ratkaisevaa voittoa. Perääntyessään armeijassa oli jäljellä enää 30 000 miestä.
Liittolaisten kanssa ranskalaiset ajettiin takaisinPariisiin, ja Napoleon syöstiin vallasta. Liittolaisten voiton jälkeen Aleksanteri sai maineen Euroopan pelastajana, ja hänen osuutensa oli merkittävä vuonna 1815 pidetyssäWienin kongressissa, jossa Euroopan rajat piirrettiin uudelleen.
Wienin kongressin jälkeen Aleksanteri perustiPyhän allianssin Itävallan jaPreussin kanssa, joiden johtajien kanssa hän julisti ylläpitävänsä kristillisiä arvoja Euroopassa. Allianssin takaisi Aleksanterin mukaan monarkkien kristillinen ja veljellinen yhteiselo. Samalla maat turvasivat selustansaRanskan suuresta vallankumouksesta lähtöisin olevia huolestuttavia yksinvaltaa vastustavia ja vapautta vaativia arvoja vastaan. Liitosta tulineliliitto Britannian myötä ja viisiliitto Ranskan liittyessä siihen vuonna 1818.[9]
Aleksanterin perustelut hankkeelle herättivät kummastusta ja jopa pilkkaa. Niitä pidettiinmystiikkaan perustuvana hölynpölynä. Britannian lähettiläs Castlereagh jopa tiedotti hallitukselleen epäilevänsä tsaarin henkistä terveyttä. Osin tämän vuoksi Britannia pysyi paljolti syrjässä toiminnasta, mutta mannermaiset jäsenet kukistivat menestyksekkäästi perustuslaillisten kapinatItaliassa vuonna 1821 jaEspanjassa vuonna 1823.[9]
Venäjä jatkoi laajenemistaan länteen. Wienin kongressi perusti uudelleenPuolan kuningaskunnan, jolle Aleksanteri myönsi perustuslain. Hänestä tuli Venäjän itsevaltaisen keisarin jaSuomen suuriruhtinaan (1809) aseman lisäksi myös Puolan perustuslaillinen monarkki. Aleksanteri oli järjestänyt SuomessaPorvoon valtiopäivät vuonna 1809. Vuonna 1813 Venäjä valloittiBakun KaukasiassaPersialta, jaAlaskakin oli jo tiukasti keisarikunnan hallussa.
Tilsitin rauhan sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen vuonna 1807 Aleksanteri oli antanutMihail Speranskille tehtäväksi laatia uudistussuunnitelman Venäjän yhteiskunnan täydelliseksi muuttamiseksi. Lokakuussa 1809 Speranski esitteli suunnitelmansa, jonka mukaan poliittiset oikeudet ja kansalaisoikeudet riippuivat säätyyn kuulumisesta. Molemmat oikeudet kuuluivat vain aatelistolle. Kauppiaiden, porvareiden ja kruununtalonpoikien poliittiset oikeudet olivat tulojen mukaiset. Työläisille ja maaorjille kuuluivat vain kansalaisoikeudet. Lainsäädäntö- , toimeenpano- ja tuomiovalta tuli erottaa toisistaanMontesquieun periaatteiden mukaisesti. Ylin poliittinen laitos oli valtioneuvosto, jonka jäsenet asetti keisari. Keisari myös hyväksyi kaikki päätökset ja lakiehdotukset.[10]
Aleksanterin mielestä suunnitelma oli ”tyydyttävä” ja ”käyttökelpoinen”, mutta ministerit ja muut korkea-arvoiset virkamiehet vastustivat sitä liian radikaalina. Aleksanterin sisaren, suuriruhtinatarJekaterina Pavlovnan ympärille kerääntyi henkilöitä, jotka suhtautuivat hyvin skeptisesti keisarin ja Speranskin kunnianhimoisiin uudistuksiin. Mihail Speranski erotettiin maaliskuussa 1812, jaNapoleonin hyökkäys Venäjälle syrjäytti kaikki uudistusajatukset.[10]
Aleksanterin hallitsijakauden kymmenelle viimeiselle vuodelle oli ominaista jatkuva uskonnollinen mietiskely. Muutaman vuoden ajan sivistymättömällä munkki Fotiuksella, jota pidettiin ihmeidentekijänä, oli suuri vaikutusvalta keisariin. Sisäpolitiikassaan Aleksanteri muuttui konservatiiviseksi: maanomistajat saivat jälleen oikeuden lähettää kapinoivia maaorjia Siperiaan, sotilaita valvovasalainen poliisi perustettiin,vapaamuurariloosit ja muut ei-ortodoksiset yhteisöt kiellettiin, kirjojen maahantuontikielto tuli taas voimaan, epämieluisia professoreita erotettiin yliopistosta ja yliopiston kirjastosta poistettiin kirjat, jotka edustivat vahingollista suuntausta. Keisarin ensisijainen neuvonantaja oli kenraaliAleksei Araktšejev.[11]
Aleksanteri I:n aikana syntyivät ensimmäiset vallankumoukselliset liikkeet. Ranskasta palaavat upseerit toivat mukanaan ajatukset ihmisoikeuksista, edustuksellisesta hallituksesta ja kansanvallasta. Itsevaltaisuuden vastustus ja vaatimuksetmaaorjuuden lopettamisesta alkoivat lisääntyä. Jyrkimmät olivat jopa valmiit itsevaltiuden väkivaltaiseen päättämiseen vallankumouksella. Etenkin se herätti kummastusta, ettäKongressi-Puolalle oli sallittu lakiasäätävä parlamentti, joka oli vastuullinen vain Puolan varakuninkaalle, kun taas Venäjällä oli itsevaltius ilman perustuslakeja. Tilanne herätti tyytymättömyyttä ja useat ryhmät olivat jo valmistautumassa kapinaan, kun Aleksanteri kuoli yllättäen vuonna 1825. Hänen veljensäKonstantin, joka oli perimysjärjestyksessä seuraavana, kieltäytyi kruunusta ja valtaistuimelle nousi hänen nuorin veljensäNikolai I. Upseeriryhmä, jolla oli komennossaan 3 000 miehen joukot, kieltäytyi tunnustamasta uutta hallitsijaa ja vaati sen sijaan perustuslakia. Kapinan ajankohdan mukaan sitä kutsutaandekabristikapinaksi. Dekabristit esiintyivät Konstantinin liittolaisina ja vaativat hänen ympärilleen muodostettavaa perustuslaillista monarkiaa, mutta heidän joukossaan oli myös tasavaltalaisia. Konstantinin kieltäydyttyä kruunusta armeija murskasi kapinan. Sen johtajat teloitettiin ja loputkarkotettiin Siperiaan.
Aleksanteri avioitui vuonna 1793Badenin prinsessa Louisen kanssa, jonka isoäiti keisarinna Katariina II valitsi hänelle puolisoksi. Nuori suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitš oli 15-vuotias avioituessaan 14-vuotiaan Louisen kanssa, joka otti venäläiseksi nimekseen Elisabet Aleksejevna. Heille syntyi kaksi lasta, jotka molemmat kuolivat sylilapsina.
suuriruhtinatar Maria Aleksandrovna (toukokuu 1799 – heinäkuu 1800), kuoli vuoden ikäisenä
suuriruhtinatar Jelisaveta Aleksandrovna (marraskuu 1806 – toukokuu 1808), kuoli alle kaksivuotiaana
Katariina II rakennuttiAleksanterin palatsin (ven. Александровский дворец, alun perin Uusi palatsi) kesäpalatsiksi pariskunnalle vuosina 1792–1796 Tsarskoje Seloon, lähelleKatariinan palatsia. Tämä ei auttanut yhtään heidän suhdettaan, sillä Katariina II teki parhaansa viihdyttääkseen heitä tanssiaisilla ja juhlilla, mikä ärsytti Elisabetia. Palatsissa asuminen painosti Aleksandria myös esiintymään aviomiehenä, vaikka hän tunsikin vain veljellistä rakkautta suuriruhtinattareen.[8] Myöhemmin hän kertoi ystävälleen Preussin kuningasFredrik Vilhelm III:lle, että avioliitto, hänen isoäitinsä Katariina II Suuren suunnittelema poliittinen naimakauppa, osoittautui valitettavasti onnettomuudeksi hänelle ja hänen puolisolleen.[6] Kun Aleksanteri tuli vuonna 1801 keisariksi, pariskunta asui kesäisin Katariinan palatsissa ja nuorempi veli Nikolai sai Aleksanterin palatsin.
Keisari Aleksanteri I:lla oli myös pitkäaikainen yli 15 vuotta pitkä suhde naimisissa olevaan, puolalaissyntyisen ruhtinatarMarija Naryškinaan vuosina 1803–1818. Heillä oli kolme lasta,[7] jotka kuitenkin saivat aviomiehen sukunimen. Kun Naryškinan tytär Sofia Dmitrjeva Naryškina (1805–1824) kuoli 18-vuotiaana keuhkotautiin häittensä kynnyksellä vuonna 1824, keisarin on sanottu olleen lohduton surusta.
Aleksanteri I kokiNapoleonia vastaan käymänsä pitkät sodat paitsi ruumiillisesti, myös henkisesti erittäin raskaina. Hän alkoi kiinnostua uskonnosta ja luki paljon Raamattua. Kun hänen nuorin veljensä, tuleva keisariNikolai I vuonna 1818 sai pojan (tulevaAleksanteri II), Aleksanteri I kävi onnittelemassa veljeään. Hän totesi vierailulla useaan otteeseen, että on tyytyväinen tapaan, jolla Nikolai hoitaa velvollisuuksiaan ja että tämän pitää valmistautua nousemaan pian valtaistuimelle. Aleksanteri I jatkoi, että aikoo luopua tehtävistään ja vetäytyä maailmasta. Nikolai oli luonnollisesti järkyttynyt ilmoituksesta.[12]
Marraskuun alussa 1825Nevajoki tulvi aiheuttaen Pietarissa paljon vahinkoa. Keisari johti pelastustöitä henkilökohtaisesti pysymällä valveilla pitkiä aikoja. Samaan aikaan hänen puolisonsa keisarinnaElisabet Aleksejevna sairastui. Akuuteimman tulvakriisin mentyä ohi, Aleksanteri I päätti lähteä puolisoineen eteläänTaganrogiin lepäämään ja hoitamaan terveyttään. Mukana seurasi poikkeuksellisen pieni seurue, vain kolme henkilöä. Myös oleskeluun varattu huvila oli tavanomaista vaatimattomampi.[13]
Keisari vilustui melko pian saavuttuaan Taganrogiin, ja kuume vaivasi häntä pitkään. Marraskuun 14. päivänä Aleksanteri I pyörtyi kesken aamutoimiensa. Paikalle saapui lääkäri, joka totesi, että aikaa ei ole paljoakaan jäljellä. Kuolema seurasi viisi päivää myöhemmin 19. marraskuuta vuonna 1825. Keisari oli kuollessaan 47-vuotias.[14] Hänen aviovaimonsa keisarinnaElisabet Aleksejevna kuoli 4. toukokuuta 1826, puoli vuotta aviomiehensä jälkeen 47-vuotiaana.
Keisari Aleksanteri I, George Dawe 1826
Kuoleman jälkeen Britannian suurlähettiläs ilmoitti, että keisari oli lähtenyt laivalla Englantiin. Tämä tieto jäi kuitenkin vahvistamattomaksi. Venäjällä jäi sitkeästi elämäänlegenda, jonka mukaan Aleksanteri I ei kuollutkaan, vaan vetäytyi uskonnolliseen mietiskelyyn. Legendaa vahvistivat tiedot siitä, että Aleksanteri I oli kuollut syrjäseudulla ja että perinteisiä keisarin kuolemaan liittyneitä hoviseremonioita ei suoritettu. Lääkärit yrittivätpalsamoida vainajan, mutta heillä ei ollut käytössään kaikkia vaadittavia aineita. Keisarin ruumis alkoi nopeasti mädäntyä ja kasvot muuttuivat tunnistamattomiksi.[14]
Vuonna 1838Permin kaupungin poliisi pidätti erään pyhänä miehenä pidetyn vanhuksen. Hänen nimensä oliFjodor Kusmitš. Hän oli suurin piirtein saman ikäinen kuin keisari olisi ollut, myöskin sinisilmäinen ja myös hänen toinen korvansa oli kuuro, kuten Aleksanterinkin oli ollut. Hän osasi ranskaa ja tiesi kertoa hovista asioita, joita vain siellä ollut voi tietää. Poliisi pahoinpiteli häntä, mutta edes kidutettuna hän ei suostunut kertomaan mitään menneisyydestään. Tapauksen jälkeen Kusmitš jatkoi elämäänsä maata kiertävänäerakkona, joka opetti kansalle Raamattua. Hän kuoli vuonna 1864, ja monet uskoivat, että hän oli keisari Aleksanteri I.[15][14]
Tarina sopii venäläiseen kulttuuriympäristöön täydellisesti. Siinä on kertomuksia pyhästä tsaarista, joka pakenee hovin pahoja aristokraatteja ja ryhtyy tekemään hyviä töitä. Tapaus kiinnosti myös keisariAleksanteri III:ta. Hän määräsi Aleksanteri I:n haudan avattavaksi ja hauta paljastui tyhjäksi.[14]
Aleksanteri I:n kuolemaan liittyy piirteitä, joiden perusteella on arveltu, ettei hän olisikaan kuollut vaan paennut sairautensa varjolla ja elänyt loppuelämänsä munkkina. Keisari oli joskus viitannut mahdollisuuteen saada elää tuntemattomana kansan joukossa, ja oli ilmeistä, että Aleksanteri I oli politiikassaan todellisessa ratkaisemattomassa ongelmatilanteessa. Pietarista lähtiessään hän oli puhunut historioitsijaNikolai Karamzinin kanssa perustuslain antamisesta, ja Karamzin oli edellyttänyt häneltä vielä pitkää hallituskautta reformien takia. Raportit tuleviendekabristien toiminnasta askarruttivat Aleksanteria, ja hän myönsi niiden olevan sopusoinnussa hänen vanhojen ja häntä edelleen velvoittavien periaatteittensa kanssa. Toisaalta sitoutuminen vallankumouksen vastaiseen rintamaan koko Euroopassa, epäilykset (väistämättä aatelisvaltaiseen) parlamentaariseen järjestelmään siirtymisestä sekä konservatiivien tyytymättömyys syvällisiin reformeihin estivät häntä ryhtymästä toteuttamaan uudistushankkeita. Ristiriita ei tulisi ratkeamaan vaan säilyisi hänen ongelmanaan. Myös uskonnollinen ja mystillinen viehtymys puhuivat vetäytymisen puolesta.[7]
Kaksi seikkaa on vahvistanuthypoteesia Aleksanterin luopumisesta: yhtäältä se, ettäTaganrogista Pietariin tuotu ja siellä haudattu arkku osoittautui myöhemmin tyhjäksi, toisaalta se, että Siperiassa kuoli 1860-luvulla munkkiFjodor Kuzmin, jonka puheista ilmeni, että hän tunsi läheisesti vuosisadan alkupuolen hallitsijoita ja valtiomiehiä ja jonka tavat osoittivat hänen olleen peräisin ylhäisöpiireistä. Munkki olisi ikänsä ja ulkonäkönsä puolesta voinut olla Aleksanteri I. Jos vetäytyminen todella tapahtui, on selvää, ettei sitä ole voitu tai saatu mainita missään asiakirjoissa tai muissa lähteissä. N. K. Schilder, joka on kirjoittanut perusteellisimman elämäkerran Aleksanteri I:stä, on kallistunut vetäytymishypoteesin kannalle, mutta muut tutkijat ovat epäilleet sitä. Ainakaan keisarinna tai kukaan muukaan viimeisten päivien läheinen ei viittaa mihinkään sellaiseen. Keisarinnan kirjeet ja henkilääkäri Wylien päiväkirja ovatkin vahvimpia todisteita todellisen kuoleman puolesta.[7]
Aleksanteri I:tä seurasi valtaistuimelle hänen veljensä, Nikolai I. Aleksanterilla ei ollut poikaa, joten vallanperimyksestä oli päätettävä veljesten kesken. Vuoden 1821 alkuvuodesta Aleksanteri I:n veli suuriruhtinasKonstantin Pavlovitš ilmoitti, että ei ole kiinnostunut ryhtymään hallitsijaksi ja luopuu perintöoikeudestaan. Elokuun 16. päivänä vuonna 1823 Aleksanteri I antoi manifestin, jossa Nikolai julistettiin vallanperijäksi. Aleksanteri I vain vihjaili asiasta veljelleen, sillä manifestia ei julkistettu. Tämä aiheutti vallansiirron yhteydessä ongelmia.[16]
Keisari Aleksanteri I :n rintakuva Yliopiston kirjaston pihalla. KuvanveistäjäIvan Martos, 1814. Vuosina 1814–1832Turun akatemiatalon juhlasalissa, Helsingin yliopiston juhlasalissa 1832–1932. Yliopiston kirjaston pihalla vuosina 1957–2013. Vuonna 2013 veistos konservoitiin ja siitä tehtiin vuonna 2014 kopioTurun akatemialle.
Keisari Aleksanteri I kielsi monumenttien pystyttämisen itselleen ja useimmat muut henkilökohtaiset huomionosoitukset elinaikanaan. Poikkeuksena hän salli kolossaalirintakuvansa teettämisen Keisarilliselle Turun Yliopistolle. Veistoksen teki kuvanveistäjäIvan Martos vuonna 1814, ja se asetettiin yliopiston uuteen juhlasaliin Turussa, ja tuotiin yliopiston mukana Helsinkiin vuonna 1832.[7]Aleksanteri I:n rintakuva, joka vuosina 1957–2013 sijaitsiKansalliskirjaston pihapuistikossa, on siirrettyHelsingin yliopistomuseon kokoelmiin. Vuonna 2023 konservoitu patsas siirrettiin remontoidun yliopiston päärakennuksen katetulle sisäpihalle.
Heisingin yliopiston päärakennuksen otsikossa oli monogrammiA I vielä 1920-luvun puoliväliin, jolloin radikaalinationalistiset ylioppilaat häpäisivät sen tervaamalla.
Yliopistolla on myös François de Gérardin n. 1814–1815 tekemä Aleksanteri I:n muotokuva, joka riippui konsistorinsalissa uudisrakentamiseen vuoteen 1936 saakka ja on sen jälkeen ollut varastoituna tai museoituna. Senaatin muotokuvatoisinto siirrettiin vuonna 1918 Kansallismuseoon.
Porvoon valtiopäivien 100-vuotismuistoksi 1909Porvoon tuomiokirkkoon pystytettiinWalter Runebergin veistämä pronssipatsas. Se seisoo (vuonna 2000) samoilla jalansijoilla kuin Aleksanteri I seisoi vuonna 1809. Porvoon kaupunginvaltuuston salissa oli 1990-luvulla patsaasta jäljennös.[7]
Suomen keisarillinen yliopisto nimettiin vuonna 1828 uusien statuuttien antamisen yhteydessä Keisarilliseksi Aleksanterin-Yliopistoksi Suomessa. Nimi säilyi virallisesti vuoteen 1919 ja epävirallisesti senkin jälkeen. Aleksanteri I:n mukaan on Suomessa nimitetty myös katuja Helsingissä ja Porvoossa sekä kirkko Tampereella.[7]
Paltaniemen kuvakirkon vieressä sijaitsee keisarintalliksi kutsuttu rakennus, jossa Aleksanteri I ruokaili 28. elokuuta 1819 Suomen kiertomatkansa aikana. Rakennus sijaitsi tuolloinVuolijoen Haapalankankaalla. Museona toimivasta tallista löytyy keisarin ruokailussa käytetty pöytä, johon polttokirjoitettiin sen ääressä aterioineiden nimet, penkki, Vuolijoen ylityksessä käytetty kalavene, keisarin käyttämä sänky Lehtovaaran Ronkalasta, loppumatkalla käytetyt pienet hevoskärryt sekä postimestari Montgomeryn satula, joka keisarilla oli käytössäKajaanista lähdettäessä.[18]
↑Miten vanha on Suomi? – Svinhuvfud (Päiviö Tommila: Autonomian perustus laskettiin 1. joulukuuta 1808) itsenaisyys100.fi. ”Suomen asemaa ei vielä määritelty tarkemmin joulukuussa 1808. Suomen sota jatkui vielä. Keisari sisällytti Suomen suuriruhtinaan arvonimiinsä 5.1.1809, mutta kyseessä oli vielä vallatun alueen sisällyttäminen osaksi keisarin hallitsemaa imperiumia. Myöhemmin 1800-luvulla Suomen erityisasemasta kertoi se, että keisarin lyhyessä titulatuurissa mainittiin Venäjän lisäksi vain Puola ja Suomi.” Viitattu 1.6.2024.
↑25.1.1916 Helsingin Sanomat no 24, s. 5 (Porvoon valtiopäiväin valmistusajalta s. 3–5) digi.kansalliskirjasto.fi. ”Venäjän jouluaattona, 24 p. jouluk. 1808 (m. I.), ilmestyi venäjällä ukaasi, jossa Keisari Aleksanteri ilmoitti siitä päivästä ottaneena arvonimen suuriruhtinas. (s. 5)” Viitattu 24.8.2024.
↑25.1.1916 Uusi Suometar no 23, s. 5digi.kansalliskirjasto.fi. ”””Venäjän jouluaattona, 24 p:nä joulukuuta (v. l.) 1808 ilmeistyi venäjälle ukaasi jossa aleksanteri ilmoitti siitä päivästä ottaneensa arvonimen Suomen suuriruhtinas. ja kun sitten valtiopäiväkutsumus julkaistiin, niin siinä Aleksanteri ensikerran puhuttelee suomen kansaa Suomen suuriruhtinaana.””” Viitattu 24.8.2024.
↑15.9.1938 Pohjolan Työ no 211, s. 1 (Kokoontumisesta Helsingissä on tänään kulunut 75 vuotta.) digi.kansalliskirjasto.fi. ”Suomen tultua liitetyksi Venäjään v. 1808 rupesi keisari Aleksanteri I suomalaisen neuvonantajansa Y. M. Sprengportenin ehdotuksesta ajattelemaan Suomen omien säätyvaltiopäivien kokoonkutsumista.” Viitattu 25.8.2024.
↑abPhillips, Walter Alison:"Alexander I." Teoksessa: Chisholm, Hugh (toim).Encyclopædia Britannica. Vol. 1 (11th ed.). Cambridge University Press, 1911. ss. 556–559.
Troyat, Henri: Aleksanteri I. WSOY Profiili 1981.ISBN 951010812X
Schilder. N. K.:Imperator Aleksandr Pervyi, evo zhisn i tsarstvovanie I - IV. 1904-1905.
Schilder Nikolai Karlovitš:Emperor Alexander the First. His life and reign. In 4 volumes: vol. 1: Before accession to the throne; vol. 2: 1801-1810; vol. 3: 1810-1816; vol. 4:1816-1825. "New time" A. S. Suvorinin kirjapaino , Pietari 1897. [ru]
-crop.jpg)
.svg)
.png)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.svg)
