 | Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliintarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä neohjeen mukaan. Tarkennus:varsin puutteellisesti lähteistetty |
| Aksel Airo | |
|---|---|
 | |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 14. helmikuuta1898 Turku |
| Kuollut | 9. toukokuuta1985 (87 vuotta) Heinola |
| Ammatti | maanviljelijä,kansanedustaja (kok.,1958–1966)[1] |
| Sotilashenkilö | |
| Palvelusmaa(t) | Suomi |
| Palvelusvuodet | 1918–1949 |
| Komentajuudet | Polkupyöräpataljoona 21929–1931 |
| Taistelut ja sodat | Suomen sisällissota talvisota jatkosota Lapin sota |
| Sotilasarvo | kenraaliluutnantti |
| Kunniamerkit | Mannerheim-risti, 2. lk. SVR suurristi miekkojen kera |
| Infobox OK | |
Aksel Fredrik (A. F.) Airo (vuoteen1906 Johansson,14. helmikuuta1898Turku –9. toukokuuta1985Heinolan mlk)[1] olisuomalainenkenraali, joka vastasi operaatioiden suunnittelustatalvi- jajatkosodan aikana.
Aksel Airo syntyi Turussa ja hänen vanhempansa olivat talonomistaja Otto Fredrik Airo ja Amanda Vilhelmiina (o.s. Grönlund). Sukujuuriltaan Aksel oli vahvastivarsinaissuomalainen, sillä hänen isänsä oli syntynytPaimiossa ja hänen äitinsäLiedossa.
Perheeseen kuului myös Akselin pikkuveli Artturi (1900–1968). Poikien kouluvuodet osuivat keskelle niin kutsuttuatoista sortokautta, yhtä Suomen historian synkimmistä vaiheista. Aksel pääsi ylioppilaaksi Turun suomalaisesta lyseosta vuonna 1917. Koulussa Airo osoitti taipumusta matematiikkaan ja suunnitteli insinöörin uraa. Hän kunnostautui myös seiväshypyssä. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Airo meni teknillisten opintojen vaatimaan työharjoitteluun puoleksi vuodeksi.[2]
Valkoisten ja punaisten suhteet kiristyivät sisällissodaksi, ja Airo liittyi valkoisten joukkoihin 27. tammikuuta 1918Lauttakylässä. Kun punaiset löivät joukot hajalle, Airo jatkoi matkaansa rintaman läpiKankaanpäähän. Hänet siirrettiin 5. Pohjanmaan patteristoon Pietarsaareen, jossa hän toimi aluksi suuntaajana ja tykinjohtajana, myöhemmin jaoksen johtajana.Karjalan rintamalla Airo osallistuiAhvolan taisteluihin jaViipurin valtaukseen. Näissä taisteluissa Airo sai 2. luokan vapaudenmitalin.
Sodan jälkeen Airo siirrettiinLappeenrantaanSuomen tykistökouluun ja nimitettiin reservin vänrikiksi. Jääkärieverstiluutnantti ja diplomi-insinööriLauri Malmberg ehdotti Airolle sotilasuraa, jolle hän ryhtyi tultuaan ylennetyksi joulukuussa 1918 aktiivivänrikiksi.
Toukokuun 19. päivänä vuonna 1919, sisällissodan päättymisen vuosipäivänä, Airo ylennettiin luutnantiksi ja määrättiinkenttätykistörykmentti 2:n I patteriston väliaikaiseksi komentajaksi. Airo kuului siihen harvalukuiseen joukkoon, joka osasi käyttää kenraalimajuriVilho Nenosen suunnittelemaa tulenjohtokorttia. Niinpä Airo johti tulta kenraalin järjestämissä näytösammunnoissa.
Syyskuussa vuonna 1920 Airo siirrettiin yleisesikuntaan ja komennettiin upseerien täydennyskoulutukseen École spéciale militaireen de Saint-Cyrin kadettikouluunRanskaan. Vuoden kuluttua hän jatkoi opintojaan Ranskan sotakorkeakoulussa,École Supérieure de Guerressä. Vuoden 1912 kurssin oppilaita oli tuleva panssaridivisioonan komentaja, kenraali ja presidenttiCharles de Gaulle.
Vuonna 1921 Airo ylennettiin kapteeniksi. Vuoden 1923 syksyllä hän palasi yleisesikuntaan ja ylennettiin 6. joulukuuta majuriksi. Seuraavana vuonna hän meni naimisiin Aino Vilhelmiina Vuoren kanssa. Sittemmin perheeseen syntyi kaksi tytärtä,Aila vuonna 1926 ja Anja 1928.
Vuoden 1925 kesällä Airo nimitettiin Yleisesikunnan operatiivisen toimiston päälliköksi, ja vuonna 1927 hänet ylennettiin everstiluutnantiksi. Vuosina 1928–1929 Airo rakensi Suomelle alueellisen puolustusjärjestelmän, jonka perusteella sodanaikaiset puolustusvoimat suunniteltiin.
Airo nimitettiinPolkupyöräpataljoona 2:n komentajaksiKarjalankannakselle. Airo viihtyi hyvin Valkjärvellä, mutta komennus ei jäänyt pitkäaikaiseksi. Hänet komennettiin vuonna 1931 Helsinkiin Yleisesikunnan operatiivisen toimiston ja kaksi vuotta myöhemmin operatiivisen osaston päälliköksi. Airo ylennettiin everstiksi vuonna 1933 ja määrättiin puolustusneuvoston sihteeriksi eli käytännössäGustaf Mannerheimin oikeaksi kädeksi. Airon vastuulla olivat operatiiviset asiat.
Suomi toteutti 7.–11. lokakuuta 1939liikekannallepanon, jota sanottiin ylimääräiseksi harjoitukseksi (YH). Airo oli keskeisessä roolissa suunnitelmien toteuttamisessa. Puna-armeija hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939 Suomeen johtavia tieuria käyttäen. Yleisesikunta hajautettiin ympäri Helsinkiä. Eversti Airo aloitti Hotelli Helsingissä viisivuotisen työnsä operatiivisten sotatoimien johtajana. Airon tehtävänä oli tehdä yhteenvedot rintamatapahtumista ja tilanteen vaatimat ehdotukset ylipäällikölle.
Maaliskuun alussa tilanne Kannaksella paheni, venäläiset pyrkivätViipurin valtaukseen koukkaamalla sekä idästä että lännestä. Sota päättyi Moskovan rauhansopimukseen, ja tuli rintamilla lakkasi 13. päivänä maaliskuuta kello 11.
Talvisodan loppupuolen rintamatilanteesta on ristiriitaista tietoa. Eräät historioitsijat, kuten Lasse Laaksonen ovat väittäneet rintamatilanteen olleen suorastaan katastrofaalisen heikko. Airo ei ollut aikoinaan asiasta samaa mieltä. Talvisodan jälkeen Airo kritisoi päätöstä kieltäytyä länsiavusta ja vastusti näkemystä, että rauha solmittiin rintamatilanteen mukaan:
”On epäoikeudenmukaista sanoa, että ne [suomalaiset joukot] olisivat olleet romahduksen partaalla” ja jatkoi:
”Joukot olivat tiukasti johtajiensa käsissä ja suorittivat käsketyt tehtävänsä. Missään tapauksessa ei itärajaltamme voida sodan loppuvaiheessa löytää kohtaa, joka antaisi tukea käsitykselle puolustuksen romahtamisesta.”
Luonnollisesti Airo perusti näkemyksensä etenkin tiedustelutietoihin. Viime vuosina historiantutkijat ovat kiistelleet talvisodan rauhan tekemisen motiiveista. Heikki Ylikankaan mielestä rauha solmittiin Saksan toivomuksesta. Hermann Göring oli antanut Berliinin-suurlähettiläälle T. M. Kivimäelle 22.2.1940 lupauksen Saksan lähitulevaisuudessa tapahtuvasta hyökkäyksestä itään ja että siinä yhteydessä Suomelle tarjoutuisi mahdollisuus saada menetyksensä korkojen kanssa takaisin. Suomen oli siksi tehtävä talvisodassa rauha raskainkin ehdoin ja säilytettävä armeijansa taistelukykyisenä tulevaa idän sotaretkeä varten.
Kesäkuun 22. päivänä vuonna 1941Saksa hyökkäsiNeuvostoliittoon. Muutamia päiviä myöhemmin Neuvostoliitto pommitti Suomea ilman edelläkäypää sodanjulistusta. Suomen hallitus katsoi Suomen olevan sotatilassa Neuvostoliiton kanssa ja aloitti hyökkäyksen itään tarkoituksenaan saada takaisin Moskovan rauhassa menettämänsä alueet. Airo toimipäämajoitusmestarina, toisin sanoenoperatiivisena johtajana Suomen armeijanpäämajassaMikkelissä. Päämaja toimi silloisessa keskuskansakoulussa, edelleen toimivassa koulussa, jonka nykyinen nimi onPäämajakoulu. Marsalkka Mannerheimin ympärille muodostuneeseen päämajan niin sanottuun sisärenkaaseen kuuluivat Airon lisäksi yleisesikunnan päällikkö, jalkaväenkenraaliErik Heinrichs, tykistönkenraaliVilho Nenonen, komento-osaston päällikkö, kenraaliluutnanttiViljo Tuompo ja tiedustelupäällikkö, everstiAladár Paasonen.
Aluksi suomalaiset valloittivat Karjalankannaksen jaItä-Karjalan. Syyskuun alussa Karjalankannaksella saavutettiin vanha raja jaLaatokan pohjoispuolellaSyväri.Petroskoi vallattiin syys-lokakuun vaihteessa ja kaupungin uudeksi nimeksi annettiin Äänislinna. Sallan suunnalla vihollinen heitettiin rajan taakse. Vuoden 1942 keväällä Suomi valtasiSuursaaren jaTytärsaaren. Rintamat hiljenivät, alkoi asemasota. Airo ylennettiin kenraaliluutnantiksi 3. kesäkuuta 1942.
4.–5. syyskuuta 1944 sotatoimet Suomen ja Neuvostoliiton välillä päättyivät. Airo nimitettiin yleisesikunnan päälliköksi jaMannerheim-ristin ritariksi 18. marraskuuta. ”Hänen taitavalla ja kriittisellä johdollaan on tehty kaikki sotatoimia koskevat suunnitelmat”, perusteluissa todetaan. Mannerheimilta kysyttiin sodan jälkeen, kuka johti sotatoimia. Hän vastasi: ”Airo ja minä.” Airo vastasi samaan kysymykseen: ”Marski ja minä.”
Kesäkuussa 1945 Airo pidätettiin ”kuulusteluja varten”asekätkentäjutussa; kuulustelut tosin alkoivat vasta yli puoli vuotta myöhemmin. Airo määrättiin otettavaksiturvasäilöön syyskuussa ja julistettiin vangituksi vuoden 1947 maaliskuussa oltuaan lähes kaksi vuottaValpon pidättämänä. Airo sai syytteet asekätkennästä ja laittomasta liikekannallepanon valmisteluista. Hän kiisti syytteet ja piti liikekannallepanoväitteitä keinotekoisina ja jopa absurdeina. Asekätkentää tutkineen everstiMatti Lukkarin mukaan Airolla ei olisi ollut mahdollisuuksiakaan johtaa eikä edes valvoa asekätkentää, koskaLapin sodan johtaminen ja seuraaminen sekävalvontakomission lähes päivittäin antamat lukuisat tehtävät veivät hänen kaiken aikansa. Asekätkennän toteutus ja johto olivat kokonaan Airon alaisten, everstiValo Nihtilän ja everstiluutnanttiUsko Haahden – joka oli koko ajatuksen isä – vastuulla. Tästä huolimatta poliittinen äärivasemmisto pyrki osoittamaan pääsyylliseksi asekätkentään nimenomaan Airon.[3] Aksel Airo kertoo omissa muistelmissaan ”selvinneensä Valpon kuulusteluista hengissä ainoastaan ihmeenkautta”lähde?.
Tammikuussa 1946 Airoa, jalkaväenkenraali Erik Heinrichsiä, kenraalimajuriHjalmar Siilasvuota ja jalkaväenkenraaliKustaa Tapolaa kuultiin syyttäjän − oikeuskansleriToivo Tarjanteen − haastamina todistajinasotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, kun pyrittiin selvittämään, mitä Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto tiesivät etukäteenAdolf Hitlerin ns.operaatio Barbarossasta eli Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon koskevista suunnitelmista. Airo saapui istuntoon vartijoiden saattamana ja ruudulliseen metsätyöläisen sarkapuseroon, pussihousuihin ja lapikkaisiin pukeutuneena, mikä aiheutti oikeussalissa ahdistavan tunnelman. Läsnä olleet venäläiset sotilashenkilöt yrittivät katsella kiusaantuneina muualle. Airo ja muut kuulustellut todistajat kiistivät Suomessa tiedetyn operaatio Barbarossasta etukäteen mitään.[4]
Sotaylioikeus hylkäsi Airoa vastaan asekätkennän vuoksi nostetut syytteet vuonna 1948. Airo vapautettiin vankilasta, edelleen yleisesikunnan päällikkönä. Keväällä 1949 hän joutui jättämään paikkansa ”yleisen edun nimissä”.
Kenraali Airo kirjoitti vankila-ajastaan asekätkentäprosessia eritelleen kirjanLiikekannallepanosalaliitto. Se muodostui hänen puolustuspuheestaan oikeudessa ja siihen liitetyistä kirjeistä. Kansanedustaja jaMannerheim-ristin ritari,kapteeniEero Kivelä, joka toimi Airon oikeusavustajana, salakuljetti tekstin ulos oikeudesta, toimitti aineiston käsikirjoitukseksi ja järjesti niin, että se julkaistiin kirjana 5 000 kappaleen painoksena:virsikirjan tekijä Aarne Björkbom latoi ja taittoi tekstin painovalmiiksi omalla ajallaan ja Uuden kirjapainonfaktori Torsti Artkoski painoi, sitoi ja viimeisteli kirjan niin ikään omalla ajallaan ja vastuullaan. Paperitehdas Haarla lahjoitti tarvittavat materiaalit, ja valmista kirjaa myytiin ”tiskin alta”. SisäministeriYrjö Leino kauhistui kirjan ilmestymistä ja määräsi sen takavarikkoon, muttaValpon haaviin jäi vain 200 kirjaa – loput menivät jakeluun.
Airoa painostettiin asian johdosta kovin, ja vaikkaSKP:n puheenjohtajaAimo Aaltonen ja kumppanit vaativat Airolle ”maanpetoksen ja esivallan herjaamisen” johdosta elinkautista ja koko omaisuuden takavarikkoa,[5]oikeuskansleriToivo Tarjanne ei hyväksynyt vaatimuksia. Vielä pahemmin hän kimmastui kommunistien vaatiessa, että Airon kirjan hallussapidostakin olisi rangaistava vähintään elinkautisella pakkotyöllä.[5] Kenraali Airo sai lopulta hyvin pienet eli nykyrahassa noin 10–15 euron sakot ”lievästä julkisen vallan solvaamisesta”.
Koska oikeuskansleri asettui kommunisteihin nähden vastahankaan, alkuperäisen kirjan tuottoa ei edes yritetty takavarikoida: juonikkaasti ritari Kivelä järjesti Airoa syvästi kunnioittavien avuliaitten aseveljiensä avulla myynnin kädestä käteen, keräsi rahat, ja kun kulut oli vähennetty, vei loput eli hiukan yli puoli miljoonaa silloista markkaa (vuoden 2019 rahassa yli 30 000 euroa) kirjekuoressa Airolle. Näillä rahoilla peruskorjattiin lopulta kenraalin kotitilan, Heinolan maalaiskunnan Ristintaipaleen, navetta. Alkuperäistä kirjaa on vielä kirjastoissa varastohyllyillä.
Kaikkien oikeusasteiden jälkeen tuli määräys poistaa tekstistä kuusi valtiota solvaavaa lausetta. Hyvin paljon myöhemmin, vuonna 1979, yksityistaho eli Helsingin Jääkiekkoilun Kannatusyhdistys ry julkaisi kirjasta lopulta noilla muutamilla lauseilla ”siistityn” omakustanneversion nimelläPuolustustaisteluni v. 1947, jossa poistetut lauseet oli merkitty mustilla viivoilla. Teos julkaistiin vielä kolmantenakin painoksena vuonna 1984 nimelläLiikekannallepano, salaliitto.
Airo muutti Ristintaipaleen tilalleenHeinolan maalaiskuntaan. Jostain syystä hän käytti enimmän ajan vankeusaikansa asua eli sarkapuseroa, pussihousuja ja haitarivartisia nahkasaappaita, ”jatsareita”; hänen hahmostaan Ristintaipaleen pelloilla ehti tulla paikkakunnan ”maamerkki”.
Vuosina 1958–1966 Airo istui eduskunnassakokoomuksen kansanedustajana. Eduskunnan pöytäkirjojen mukaan Airo käytti erittäin vähän puheenvuoroja koko kahdeksanvuotisen kansanedustajakautensa aikana. Kokoomuksen silloisen puoluesihteerinRauno Kosken mukaan Airo oli kuitenkin puolueväen ja eduskuntaryhmän keskuudessa hyvin arvostettu. Ainoan maanpuolustusta koskevan linjapuheenvuoronsa Airo piti joulukuussa 1961, jolloin hän – äskettäiseennoottikriisiin viitaten – vaati voimakkaasti Suomen puolustuksen kohentamista, koska hänen mukaansa kysymys oli paitsi puolustuskyvystä, myös maanpuolustustahdon uskottavuudesta.[6]
Joulukuussa 1964 Airo yhtyiMargit Borg-Sundmanin johdolla tehtyyn eduskuntakyselyyn, jonka aiheuttiHannu Salaman romaaniJuhannustanssit. Kyselyssä tiedusteltiin, mihin toimenpiteisiin hallitus aikoo ryhtyäjumalanpilkkaa sisältävän ja sukupuolikuria loukkaavan kirjallisuuden julkaisemisen lopettamiseksi.[7]
Kenraali Airolle myönnettiin seuraavat kunniamerkit:[8]
Sen enempää presidenttiUrho Kekkonen kuin hänen seuraajansaMauno Koivistokaan eivät suostuneet ylentämään Airoa täydeksi kolmen leijonan kenraaliksi. Kumpikin hyvitti tätä kuitenkin omalla tavallaan. Yhtenä viimeisistä virkatehtävistään Kekkonen vahvisti helmikuussa 1981 valtakunnan uudenprotokollajärjestyksen, jonka mukaan toisen maailmansodan aikana tärkeillä johtopaikoilla toimineista ja muutoin erityisen ansioituneista henkilöistä muodostettiin pieni erillinen ryhmänsä. Virassaan olevientasavallan presidentin jaeduskunnan puhemiehen jälkeen valtioneuvosK.-A. Fagerholm sijoitettiin kolmanneksi, entinen pääministeriJukka Rangell neljänneksi ja Airo viidenneksi ennen pääministeriä. Mauno Koivisto puolestaan myönsi Airolle äärimmäisen harvinaisen Suomen Valkoisen Ruusun suurristin miekkojen kera 6.12.1982.[9] Tämä kunniamerkki oli järjestyksessä kolmas; se oli aiemmin myönnetty kahdelle muulle kenraaliluutnantille,Hjalmar Siilasvuolle jaEdvard Hanellille.[10]
Airon arvostuksen osalta kävi niin, että hänen sotien aikaisiin saavutuksiinsa alettiin kiinnittää sitä enemmän huomiota, mitä kauemmas sotavuosista edettiin ajallisesti. Huomion kiinnittyminen häneen 1970-luvun lopulta lähtien johtui suurelta osin siitä, että hän oli viimeinen elossa oleva, tärkeällä paikalla lähellä Mannerheimia toiminut kenraali. Iältään vanhempi, merivoimien komentajana toiminut kenraaliVäinö Valve ei työskennellyt Päämajassa eikä muutoinkaan kuulunut Mannerheimin lähipiiriin.[11]
Airo piti omana tietonaan paljon sellaista, mitä Mikkelissä sota-aikana tapahtui tai päätettiin, kaikki häntä haastatella yrittäneet toimittajat ja kirjailijat, muun muassaMauri Sariola, saivat aina saman vastauksen: ”Ne asiat eivät kuulu ulkopuolisille!” Nämä tiedot Airo myös vei mukanaan hautaan.[11]
Vuonna 1970 Otava julkaisi jatkosodan aikaisen pääministerin, vuonna 1963 kuolleenEdwin Linkomiehen muistelmat.Suomen Kuvalehti julkaisi jo ennakkoon otteita teoksesta kuusiosaisena artikkelisarjana. Linkomies kirjoitti, että Airo oli alkanut sodan aikana käyttää liikaa alkoholia, mikä oli vähentänyt marsalkka Mannerheimin arvonantoa Airoa kohtaan. Lisäksi Airo oli Linkomiehen mukaan suhtautunut kielteisestihallituksen kevättalvella 1944 käymiin rauhantunnusteluihin Neuvostoliiton kanssa. Airo kirjoitti närkästyneen palautteen otsikolla ”Soopaa à la Linkomies” sanoen puolestaan, että Linkomies ei ollut ollut lainkaan kiinnostunut rintamatilanteesta. Airoa loukkasi myös Linkomiehen väite, että Airo olisi ollut ”nuoremman kansalliskiihkoon taipuvaisen upseeripolven henkinen johtaja” ja hänen mukaansa ”moisen höpinän” perusteena oli hänen kymmenvuotinen kautensaUpseeriliiton puheenjohtajana.[12][13]
13. syyskuuta 2003Heinolan Maaherranpuistossa paljastettiin kuvanveistäjäToivo Pelkosen tekemä ritarikenraali A.F. Airon muistomerkki. Muistomerkkihankkeen alullepanijana toimi Lahden sotaveteraanipiiri.[14]
Vuonna 2004 järjestetyssäSuuret suomalaiset -äänestyksessä Airo sijoittui jaetulle 96. tilalle yhdessä laulajaLauri Ylösen kanssa. Kumpikaan ei ollut mukana alkuperäisellä asiantuntijaraadin kokoamalla sadan suurimman suomalaisen listalla, vaan he nousivat lopulliselle listalle yleisöäänten perusteella.[15]
Aksel Fredrik Airo kuoli 87-vuotiaana 9. päivänä toukokuuta 1985. Hänet siunattiin sotilaallisin kunnianosoituksin HelsinginTemppeliaukion kirkossa ja hänet on haudattu Ristintaipaleelle. Hänen tuhkansa kätkettiin tykinhylsyssä kotipihaan rakennettuun kalliohautaan, johon kaksi vuotta myöhemmin haudattiin myös puoliso Aino Airo.[11]
Muiden kirjoittamia teoksia Airosta
Kuvia tai muita tiedostoja aiheestaA. F. AiroWikimedia Commonsissa
