Afrikannorsut[2] (Loxodonta) onafrikkalainennisäkkäidensuku, joka kuuluunorsujen heimoon.Savanninorsua jametsänorsua kutsuttiin ennen yhteisnimellä afrikannorsu, mutta ne on sittemmin todettu omiksi lajeikseen.[1] Afrikannorsut ovat maalla elävistä nisäkkäistä suurimpia: afrikannorsu voi saavuttaa kuudesta kahdeksaan metrin pituuden ja monen tonnin painon.[3]
Afrikannorsut ovatuhanalaisia, ja niitä on jäljellä arvioista riippuen muutama sata tuhatta yksilöä.[4] Ennen afrikannorsuja oli Afrikassa yli 27 miljoonaa, mutta ihmisen toiminta on pienentänyt kantaa huomattavasti.[5] WWF:n arvion mukaan norsut voivat kadota täysin osasta Afrikkaa 50 vuodessa, mikäli niihin ei kohdisteta tehokkaita suojelutoimia.[6]
Eläintieteilijät kutsuvat norsujaavainlajeiksi, sillä ne pitävät asuinalueensa avoimena, kaivavat maasta itselleen tarpeellisiakivennäisaineita ja levittävät samalla siemeniä.[5] Jos norsut häviävät tietyltä alueelta, niiden mukana häviää monia muitakin lajeja ja elinympäristö muuttuu suotuisaksi toisille lajeille.
Urosnorsut ovat keskimäärin 3,2 metriä korkeita, mutta suurin koskaan mitattu norsu saavutti peräti neljän metrinsäkäkorkeuden. Afrikannorsunaaras painaa suunnilleen 3 000 kilogrammaa, se on säkäkorkeudeltaan noin 2,7 metriä ja pituudeltaan suunnilleen 5,4–6,9 metriä. Uros taas saattaa painaa kuusi tonnia ja olla pituudeltaan 6–8-metrinen.[7]
Afrikannorsuilla on litteä otsa, valtavat korvat ja useimmiten kovera keskiselkä. Kärsänpäässä on sormimainen lisäke ylä- ja alareunassa. Kaviokynsiä on tavallisesti etujalassa neljästä viiteen ja takajalassa kolme.
Afrikannorsuilla on 21 kylkiluuta, ja niiden nahka on usein ruskean harmaata tai harmaata.[8]
Afrikannorsu on kasvinsyöjä ja sen hampaat ja suolisto ovat kehittyneet tähän sopiviksi. Hampaat ovat litteämmät kuin lihansyöjillä ja ne soveltuvat hyvin sitkeiden kasvien jauhamiseen. Savanninorsuilla on neljä suurta poskihammasta, joista jokainen on 10 senttimetriä leveä ja 30 senttimetriä pitkä. Nämä hampaat ovat uusiutuvia ja niiden tehtävä on jauhaa kasviravinto mahdollisimman hyvin. Nuorilla norsuilla on myös 15 maitohammasta, jotka putoavat sen kasvaessa. Suolisto taas on pitkä, kun lihansyöjillä se on lyhyt. Näin kasviravinto ehtii sulaa suolistossa.[9]
Biologit pitävät norsuja poikkeuksellisen älykkäinä eläiminä, ja niiden aivot ovatkin tavallista monimutkaisemmat. Norsuilla on hyvä muisti, ja laumojen johtajat saattavat muistaa lapsuudessa kulkemansa reitit ja vesistöjen sijainnit, vaikka viime käynnistä olisikin kulunut jo vuosikymmeniä. Hiukan liioittelevan sanalaskun mukaan ”norsu ei koskaan unohda”.[10]
Afrikannorsut eroavat ulkoisesti aasiannorsusta korvien jasyöksyhampaiden perusteella.[7] Afrikannorsuilla on suuret korvat, jotka viilentävät sitä kuumina päivinä. Lisäksi afrikannorsujen molemmille sukupuolille kasvaa syöksyhampaat, jotka saattavat venyä jopa 2,5-metrisiksi.[11] Aasiannorsuista ainoastaan uroksilla on näkyvät syöksyhampaat.[12]
Afrikannorsut ovat vähemmän karvaisia kuin aasiannorsut, jotka ovat läheisempää sukuamammuteille kuin afrikannorsut.[13]
Aasian- (vas.) ja afrikannorsun (kesk.) sekä mastodontin poskihampaat.
Afrikannorsujen kärsässä on sekä ylä- että alahuuli[14] ja poskihampaissa korkeammat harjanteet kuin aasiannorsuilla[15]. Tämä heijastelee erilaista ravintoa: aasiannorsu syö heinäkasveja, afrikannorsut enemmän puiden ja pensaiden lehtiä ja nuoria oksia.[16]
Norsueläinten esi-isät jakautuivat kolmeen ryhmään 3–5 miljoonaa vuotta sitten. Näistä kolmesta ryhmästä kehittyivät afrikannorsut (Loxodonta), aasiannorsut (Elephas) ja mammutit (Mammuthus),[17] joista aasiannorsut ja mammutit erosivat toisistaan viimeisenä.
Vanhimmat fossiililöydötLoxodonta-suvun lajeista ovat mioseenikauden lopulta noin viisi miljoonaa vuotta sitten. Myöhemmin fossiililöydöissä on tauko, joka alkaa kaksi miljoonaa vuotta sitten ja päättyy noin 500 000 vuotta sitten. Tällä jaksolla Afrikassa eli nykyisen aasiannorsun lähisukulaisia,Elephas recki -lajia. Elephas oli ruohonsyöjä, ja se väistyi vuorostaan lehtiä ja oksia syövienLoxodonta-lajien tieltä.[18]
Sukupuuttoon kuolluttaLoxodonta adaurora -lajia pidetään nykyisten afrikannorsulajien esi-isänä. Metsänorsua ja savanninorsua pidettiin ennen saman lajin alalajeina; geenitutkimukset ovat osoittaneet ne eri lajeiksi. Näkyviä eroja on koossa, korvien ja syöksyhampaiden muodossa ja varpaankynsissä. Lajien välisiä risteymiä tavataan usein, mikä sekoittaa selvien tuntomerkkien löytämistä.[19]
Metsänorsu on selvästi pienempi (uroksen säkäkorkeus 250 cm ja paino 4 000–5 000 kg; savanninorsu 350 cm ja 7 000 kg)
Metsänorsu on tummempi
Metsänorsulla on etujalassa viisi ja takajalassa neljä varpaankynttä, savanninorsulla vastaavasti neljä ja kolme
Metsänorsun korvat ovat pyöreämmät
Metsänorsun syöksyhampaat ovat suoremmat ja suuntautuvat selvemmin alaspäin
Loxodonta adaurora -lajin lisäksi toinenkin laji,Loxodonta exoptata, tunnetaanplioseenikauden fossiileista.[20] Niiden jälkeenLoxodonta atlantica eli koko Afrikassa aluksi rinnan nykyisenLoxodonta africanan kanssa mutta väistyi myöhemmälläpleistoseenikaudella.[21]Loxodonta atlantica oli suurempi kuin savanninorsu,[22] ja sitä tavattiin varsinkin Afrikan pohjoisosissa. On spekuloitu, ettäHannibal olisi käyttänyt nimenomaan tätä lajia, sillä tuon ajan puunilaisissa kolikoissa kuvattujen norsujen tuntomerkit sopivat siihen parhaiten.[23]
Afrikannorsuja arvioidaan olleen1800-luvun alussa vielä noin 27 miljoonaa,[24] ja vielä puoli vuosisataa sittenAfrikassa oli luonnonvaraisena noin viisi miljoonaa yksilöä, mutta 1970- ja 1980-lukujennorsunluukauppa sai kannan romahtamaan dramaattisesti. Miljoonia yksilöitä teurastettiin syöksyhampaiden takia, kunnes 1989 astui voimaan kansainvälinen norsunluun vientikielto. Tuolloin afrikannorsujen kanta oli kutistunut suunnilleen puoleen miljoonaan yksilöön.[12]
Huolimatta norsunluun vientikiellosta ei kanta ole kasvanut kovinkaan paljon. Nykyään luonnossa tavataan arviolta 470 000–690 000 afrikannorsua. Norsukantaa on yritetty saada kasvamaan erilaisilla luonnonsuojeluhankkeilla, mutta monet niistä ovat epäonnistuneet, sillä niissä ei ole otettu huomioon paikallisen väestön tarpeita.[12] Yksi onnistuneimmista hankkeista on 4 200 neliökilometrin laajuinenDzanga-Sanghan kansallispuisto, joka lukeutuu Keski-Afrikan viimeisiin alueisiin, joissa kasvaa luonnontilassa olevaa trooppista metsää. Alue tunnetaan poikkeuksellisen monipuolisesta ja runsaasta eläimistöstään, mutta pääpaino on kuitenkin norsujen suojelussa.[25]
Norsujen tarkasta lukumäärästä ei ole tietoa, sillä kannan laskeminen on vaikeaa.[12] Laskeminen voidaan suorittaa kahdella tavalla: helikopterista tai maastosta. Molemmissa on huonot puolensa: Helikopterista voidaan laskea vain savanneilla ja muilla aukeilla paikoilla elävät norsut, kun metsien ja muiden alueiden norsut eivät erotu puiden seasta. Maastosta laskeminen (tekniikalla, joka perustuu esim. jätöskasojen lukumäärään ja niiden hajoamisasteeseen tietyllä alueella) taas vie aikaa. Nämä menetelmät tuottavat jokseenkin yhtä tarkkoja tuloksia. Jätöksiin perustuvan menetelmän arvellaan sopivan paremmin pienten tai hupenevien populaatioiden seurantaan. Se on myös käytetyin menetelmä metsissä olevien norsujen lukumäärän mittaamiseen.[26]
Afrikannorsuja tavattiin aikanaan koko Afrikan mantereella lukuun ottamatta aavikkoalueita. Nykyään niitä esiintyy hajanaisestiSaharan etelänpuolisilla alueilla.Norsuja tavataan muun muassasavanneilla,suoalueilla,vuoristoseuduilla jametsissä. Nimensä mukaisesti savanninorsut pysyvät useammin savannilla, metsänorsut metsissä.[27]Afrikannorsu ei yleensä eläaavikolla muun muassa Saharassa jaKalaharissa, koska siellä on liian kuumaa ja kuivaa sekä ravinnoiksi sopivia kasveja liian vähän.Malin ja Luoteis-Namibianpuoliaavikolle sopeutuneet niin kutsutut aavikkonorsupopulaatiot ovat tästä poikkeus. Aavikkonorsut liikkuvat pitkiä jopa 70 kilometrin matkoja hiekkadyyniltä toiselle keitaiden väliä. Populaation yksilöt ovat sopeutuneet kuivuuteen ja tarvitsevat vähemmät vettä savanneilla eläviin norsuihin verrattuna.[28][29]
Viime aikoina norsut ovat menettäneet elinalueitaan ihmisille. Lisäksi aavikoituminen on pakottanut jotkin norsut muuttamaan. Tavallisen afrikannorsulauman reviiri on laajuudeltaan 15–3 700 neliökilometriä.[30]
Vaikka alueet, joilla norsuja tavataan, ovat laajoja, ne ovat silti hajanaisia. Kanta tällaisilla hajanaisilla alueilla on sangen pieni eikä kovinkaan vakaata, vaan vakaa kanta on vain eteläisessä Afrikassa, missä norsuja esiintyy luonnonpuistoissakin jo liiaksi asti.[31]
Jakauma perustuu arvioon vuodelta 2000, jonka mukaan afrikannorsuja olisi luonnonvaraisena 300 000–600 000 yksilöä.[32]WWF:n tarkempi arvio antaa kokonaismääräksi 470 000–690 000 yksilöä[33].
Työstettyä norsunluuta. Länsimaalaisten rikkaiden ja hallitsijoiden kysyntänorsunluulle saivat aikanaan monet ryhtymään metsästäjiksi. Nykyään norsunluukaupan kielto on muuttanut tilannetta ja luuta hankkivat enää laittomat salametsästäjät. Kysyntä on kuitenkin edelleen korkeaaJapanissa.
Nykyään pahimmat norsuihin kohdistuvat uhat ovat salametsästäjät ja elinalueiden muutokset.[4] Afrikan väkiluvun kasvaessa tarvitaan yhä enemmän maatalousmaata. Uusien peltojen raivaus pienentää norsujen asuinalueita ja eristää niitä toisistaan. Norsut joutuvat tekemään yhä pidempiä vaelluksia, jotka saattavat koitua norsujen kohtaloksi. Aavikoituminen vähentää sekä norsuille että viljelysmaiksi kelpaavia alueita, ja lisää entisestään paineita ottaa norsujen elinalueita viljelykäyttöön.[12]
Norsujen suurempaa suojelua vaaditaan eniten rikkaissateollisuusmaissa,[34] mutta paikallisväestölle asia ei ole yhtä yksinkertainen. He näkevät norsunluun ja -lihan arvokkaana tulonlähteenä. Lisäksi moni on rakentanut tulevaisuutensa juuri peltojen varaan, eivätkä he juuri pidä pelloille ajoittain ryöstöretkiä tekevistä norsuista.[35] Maanviljelijöiden riskikäsitystä saattaa lisätä se, että tungettelevienkin villieläinten surmaaminen on laitonta.[36] Tapauksissa, joissa paikallisten suhtautumista villieläinten suojeluun on selvitetty, on paljastunut tyytymättömyyttä. Syiksi on tunnistettu muun muassa suojeluhankkeiden tulosten epätasainen jakautuminen, sekä liian vähäinen paikallisyhteisön osallistaminen villieläinten hoitoon.[37][38]
Myös ihmisten keskinäiset konfliktit saattavat vahingoittaa norsukantoja. Suurin osaMosambikin norsukannoista kuoli vuonna1992 päättyneessä sisällissodassa. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, ettäEtelä-Afrikka lahjoitti Mosambikille 1 000 norsua kansallispuistoistaan, jotka alkoivat jo olla täynnä norsuja.[39]
Norsut vaativat suojelua, sillä ne ovat uhanalaisia. Norsuja on otettu kansallispuistoihin, joista merkittävimpiä ovat muun muassa Dzanga-SanghaKeski-Afrikan tasavallassa ja Hwangen kansallispuistoZimbabwessa. Norsujen suojelu luonnonsuojelualueiden ulkopuolella on ongelmallista ja salametsästäjien vahtiminen vaikeaa. Vaikka norsuja pyritään tarkkailemaan, ei kaikkia yksilöitä voida mitenkään valvoa ympärivuorokautisesti. Norsukantojen hupeneminen on saatu pysäytettyä, mutta kanta ei ota elpyäkseen.[12][4]
Täysikasvuinen afrikannorsu, joka on välttynyt salametsästäjien luodeilta ja osittain myös elinympäristöjen menetykseltä.
Eri maiden on ollut vaikea päästä yhteisymmärrykseen norsujen suojelemisesta, koska norsukantojen tila vaihtelee huomattavan paljon eri valtioiden alueilla. Eräissä maissa kannatetaan norsunluun valvottua kauppaa ja luonnollisesti kuolleista norsuista hankittujen luiden myymistä suojelutarkoituksessa, mutta toiset maat vastustavat tällaista kauppaa hyvin ankarasti. Myös tietyillä alueilla norsukanta on kasvanut sangen suureksi ja vähentänyt muiden eläinten (kutenkirahvien) määrää, joten norsukantaa on pienennetty, mikä tietenkin herättää erimielisyyttä eri maissa. Etelä-Afrikka,Namibia, Zimbabwe jaBotswana ovat esittäneet, että norsunluun rajoitettu kauppa sallittaisiin,[40] mutta ehdotus ei ole ainakaan vielä toteutunut.
Ihminen on muuttanut suurimman osan Afrikan mantereesta pysyvästi norsuille elinkelvottomaksi. Suojelun suurimpiin haasteisiin lukeutuvat väestönkasvu, salametsästys ja aavikoituminen.[4][41]
Norsukannan pienentymisestä nykyiseen tilaansa voidaan syyttää paljolti norsunluuteollisuutta. Arvioidaan, että nykyäänkin markkinoilla olevasta norsunluusta 80 prosenttia on hankittu laittomasti. Vuoden 1800-luvun lopun norsunluun kauppaamista rajoittavat sopimukset olivat ensimmäiset edistysaskeleet norsujen suojelemisessa. Lainsäädännön muutosten lisäksiensimmäisen maailmansodan jälkeinen norsunluun hintojen putoaminen ja kysynnän väheneminen olivat norsujen suojelun kannalta hyvin myönteisiä tapahtumia.lähde? 1970-luvun alussa alkanut massiivinen norsunluun myynti kuitenkin muutti tilannetta paljon ja kanta putosi miljoonia yksilöitä, kunnes norsunluun myynti kiellettiin vuonna 1989. Tämä kielto oli yksi suurimmista edistysaskelista norsujen suojelemisessa. Norsuja metsästetään kuitenkin edelleen salaa, jotta Kaukoidän laittomat markkinat saataisiin tyydytetyiksi.[42] Kanta on vakaata ja kasvavaa vain eteläisessä Afrikassa.[12]
Norsukannan valvomisessa on myös ongelmana se, että norsujen reviirit ulottuvat usein suojelualueiden ulkopuolelle, eikä norsuja voida sulkea turvalliselle suojelualueelle. Tällaisessa tilanteessa paras keino on mahdollisesti asentaa norsulle radiolähetinkauluri, joka ei vahingoita eläintä. Tavallisesti lähetin toimii joko aurinkokennoilla tai paristoilla ja se asennetaan nukuttamalla ensin norsu, jonka jälkeen siihen kiinnitetään lähetin[43].
Täysikasvuinen afrikannorsu tarvitsee ravinnokseen noin 10 tonnia kasveja joka kuukausi, eli yli 300 kiloa päivässä. Norsut käyttävät pääasiallisena ravintonaan heinää, pensaiden lehtiä, hedelmiä sekä puiden kuorta, lehtiä ja oksia.[44] Lisäksi ne aterioivat usein myös vesiheinää vesistöjen lähistöllä tai uidessaan. Norsujen ravinto vaihtelee niiden elinympäristön mukaan. Esimerkiksi kahdesta lajista pienempi ja tummempi metsänorsu (L.a. cyclotis) elää trooppisella sademetsävyöhykkeellä ja hankki ravintonsa sieltä, kun taas isompi ja vaaleampi savanninorsu (L.a. africanus) elää laajemmalla ja monimuotoisemmalla alueella. Ne syövät sadekaudella heinää ja muita ruohovartisia kasveja, kuivalla kaudella piikkisten pensaiden lehtiä. Kuivuuden jatkuessa ne saattavat siirtyä suoalueille, vaikka suokasvien ravintopitoisuus ei ole kovin hyvä.[45]
Aikuinen afrikannorsu juo päivässä noin 160–225 litraa vettä, minkä takia ne ovat riippuvaisia luotettavista juomapaikoista.[30][46] Sellaista etsiessään ne voivat kulkea 500 kilometriä.[47]
Afrikannorsu voi elää jopa 70-vuotiaaksi ja naaras saavuttaa sukukypsyyden kymmenen vuoden iässä ja ovat hedelmällisiä vielä jopa 55–60-vuotiaina. Urosnorsut saavat omia jälkeläisiään suunnilleen parikymppisinä.[12]
Afrikannorsujen muodostama lauma. Tavallisesti laumaan kuuluu noin 20–30 jäsentä, mutta joskus yksittäiset laumat saattavat liittoutua jopa 70 jäsenen ”klaaniksi”, jota vanha matriarkka johtaa. Norsujen on myös nähty kulkevan yli sadan yksilön laumoissa, mutta tätä tapahtuu yleensä vain poikkeuksellisien olosuhteiden (kuten kuivuuden tai ihmisen toiminnan) vallitessa.
Norsut ovat hyvin sosiaalisia eläimiä ja ne surevat laumansa jäsenen kuolemaa. Naaraat elävät noin 20–30 yksilön laumoissa, joita johtaa vanhin naaras eli matriarkka. Kasvaessaan naarasnorsu jää äitinsä laumaan, mutta urosnorsu lähtee laumasta ja liittyy eräänlaiseen muutaman uroksen muodostamaan pienempään laumaan. Norsut ovat hyvin seurallisia eläimiä ja naaraiden ja poikasten sosiaalinen järjestäytyminen on hyvin kehittynyttä.[48]
Norsut viestivät keskenään tietynlaisilla kutsuäänillä. Norsu pystyy muistamaan yli sadan toverinsa äänen. KunKeniassa sijaitsevan Amboselin kansallispuiston norsujen ääniä nauhoitettiin ja sitten soitettiin norsuille saatiin tällaisia tuloksia:Norsut vastasivat tuttuihin ääniin, osittain tuttujen ääniä ne kuuntelivat ja vieraiden äänistä ne suuttuivat ja alkoivat ärsyyntyä. Norsut tunnistivat myös lajitoverinsa äänen, vaikka tämä oli kuollut muutama vuosi sitten.[49]
Afrikannorsut ovat hyvin kiintyneitä laumaansa ja ne surevat toveriensa kuolemaa. Brittitutkimuksessa norsuille annettiin eri eläinten kalloja ja muita jäänteitä, mutta niitä kiinnostivat vain muiden norsujen jäänteet[50].
Sellaisilla alueilla, missä ruokaa on jatkuvasti tarjolla, norsut voivat synnyttää mihin aikaan tahansa. Jos elinalueella on kuiva kausi, useimmat syntymät ajoittuvat sadekauden alkuun niin että imettävällä naaraalla on aluksi tarpeeksi ruokaa, ja poikanen saa viettää ensimmäiset elinkuukautensa kohtuullisen rehevässä maisemassa. Kuivan kauden aikana syntyneet poikaset joutuvat jo nuorina kokemaan kuumuutta, kuivuutta, pitkiä kävelymatkoja ja petojen hyökkäyksiä.[51]
Norsun kantoaika on hyvin pitkä (22 kuukautta, mikä on pisin kantoaika nisäkkäiden keskuudessa) ja tavallisesti naaralle syntyy yksi poikanen 4–13 vuoden välein. Synnytysten väli riippuu emon iästä ja alueen populaatiosta: tiheään asutuilla alueilla poikasia syntyy vähemmän.lähde?
Vastasyntynyt naaraspoikanen painaa 90–100 kiloa, urospoikanen parikymmentä kiloa enemmän.[30] Naaras imettää poikasta noin kaksi vuotta, mutta poikaset pysyttelevät emonsa mukana sen jälkeenkin; uros jättää lauman vasta kymmenen-kahdentoista ikävuoden tienoilla.[52]
Aikuista norsua ei uhkaa mikään muu kuin ihminen,[11] mutta vastasyntynyt norsu voi jäädä petoeläinten saaliiksi. Koko lauma osallistuukin keskenkasvuisien suojeluun, mikäli paikalle ilmaantuu petoja.[53]
Afrikannorsut liikkuvat mieluiten hämärään yöaikaan, sillä silloin on kaikkein viileintä. Valoisana ja kuumana päivänä ne hakeutuvat puiden varjoihin lepäämään tai kylpevät mudassa heitellen päälleen hiekkaa. Tämän päälle heittelyn syytä ei vielä tiedetä, mutta arvellaan, että se liittyy itsensä viilentämiseen. Afrikannorsuilla on viilentämiseen myös suuret korvat.[54]
Afrikannorsut ovat vaarallisia suuttuessaan ja siksi pedot kiertävätkin täysikasvuiset yksilöt kaukaa. Urosnorsut nahistelevat myös keskenään kuten muutkin eläimet. Ne mittelevät usein valta-asemasta, ja mitä parempi asema sitä paremmat lisääntymismahdollisuudet. Vaikka uros olisikin sukukypsä, se ei pärjää lisääntymiskilvassa ennen parinkymmenen ikää.lähde?
Norsut myös vaeltavat paljon etsien hyviä ruoka- ja vesipaikkoja. Vanha matriarkka johdattaa laumansa nuoruudessaan käyttämiensä paikkojen luo, vaikka käynnistä on kulunut jo vuosikausia.[30] Tämän vuoksi norsuilla pitäisi olla paljon tilaa missä kulkea, mutta nykyään ahtaalle ajetut norsut joutuvat kiertämään esimerkiksi peltojen kautta talloen samalla satoa.lähde?
Norsut ovat luonteeltaan rauhallisia, joten ihmisellä ei välttämättä ole vaaraa niiden läheisyydessä – ellei sitten mene liian lähelle. Poikasiaan puolustavat norsut voivat olla hyvin aggressiivisia, eivätkä muutkaan norsut pidä lähelle tulevista tunkeilijoista.[55]
Afrikannorsujen ja ihmisten suhde on sangen monimutkainen. Monet järjestöt (kutenWWF) ja valtiot pyrkivät säilyttämään lajin elossa ja välttää sukupuuton. Toisaalta paikalliset asukkaat eivät pidä norsujen satunnaisesta tavasta ryöstellä peltoa, jolloin ne sekä syövät että tallovat ison osan sadosta.[56]
Paikalliset asukkaat ovat oppineet kouluttamaan norsuja ja käyttämään niitä työjuhtina raskaissa tehtävissä, joihin voimakkaat norsut sopivat hyvin. Norsuja saatetaan myös koristella ja esitellä paraateissa.
Fresko, joka esittääHannibalia sotanorsunsa selässä.
Afrikannorsut ovat myös nähtävyyksiä ja matkailijoille järjestetäänkin maksullisia kierroksia näiden eksoottisten eläinten pariin.Matkailusta saadut hyvät rahat ovat omalta osaltaan vauhdittaneet norsujen suojelua.[57] Lisäksi norsuista valmistetaan eri maissa erilaisia tuotteita kuten muovisia pienoiseläimiä, puisia veistoksia ja muita tuotteita, joita lomailijat haluavat tuoda matkamuistoina kotimaihinsa.
Norsujen suurta voimaa on aikojen saatossa hyödynnetty muussakin kuin rauhanomaisessa työssä. Intiassa on käytetty paikallisia norsuja sodankäynnissä aina 1000-luvulta eaa. lähtien.[58] Eurooppaansotanorsut levisivätPersian valtakunnan kautta.Hellenismin aikana Euroopassa käytetyt sotanorsut kuljetettiin Intiasta astiAleksanteri Suuren sotaretken yhteydessä.
Karthagolaisille norsun esitteliEpeiroksen kuningasPyrrhos (295–272 eaa.). Ne korvasivat piantyroslaisetsotavaunut. Karthagolaiset käyttivät norsuja ensimmäistä kertaaroomalaisia vastaanAkragaassa 262 eaa. Koska Karthagolla ei ollut suoraa yhteyttä Intiaan, joutuivat he tyytymään tuolloin Marokossa ja Algeriassa esiintyviinmetsänorsuihin (taiaiemmin mainittuunLoxodonta atlanticaan[23]). Nämä olivat keskimäärin alle 2,5 metrin mittaisia, kun Keski- ja Etelä-Afrikassa tavattusavanninorsu sekäintiannorsu olivat 3,5-metrisiä. Tämä kokoero tarkoitti käytännössä lähes varmasti sitä, että karthagolaisten sotanorsujen selässä ei ollut istuinta tai katosta sotureineen, vaan norsua käytettiin sellaisenaan aseena. Norsut aiheuttivatkin kauhua menestyksekkäästi roomalaisen jalka- ja ratsuväen keskuudessa. Niitä kohdanneet roomalaisveteraanit keksivät kuitenkin pian käyttää kevyttä jalkaväkeä aseistettuna soihduilla norsujen hätistelemiseksi. Usein sen myötä norsut alkoivat toimia käyttäjäänsä vastaan aiheuttaen kauhua omien keskuudessa. Jokaisen taistelijasukupolven täytyi kuitenkin kohdata omat norsunsa, ennen kuin heistä oli niille vastustajaksi.[59]
KunHannibal hyökkäsi Rooman valtakuntaa vastaantoisen puunilaissodan aikana otti hän mukaansa 37 sotanorsun joukon, jonka hän vei vaivalloisesti yliAlppien. Niitä ehdittiin käyttää vain yhdesti,Trebian taistelussa joulukuussa 218 eaa. Siellä taisteltiin avoimella tasamaalla, joka oli historioitsijaSir Walter Raleighin mukaan yksi konsuli ja roomalaiskenraaliSemproniuksen suurimmista virheistä. Epätasaisessa maastossa tai metsässä norsut olisivat olleet hyödyttömiä.[60]Karthagolaisten voittoon päättyneen taistelun kuluessa norsuista suurin osa (Polybioksen mukaan)[61] tai yhtä lukuun ottamatta kaikki (Liviuksen mukaan)[62] menehtyivät. Ankara talvi vei pian loput.
Afrikassa norsut eivät ole saaneet yhtä suurta kunnioitusta osakseen kuinAasiassa – ja varsinkinIntiassa – missä yhdelle suurimmista jumalista (eliGaneshalle, viisauden ja älykkyyden jumalalle, sekäShivan pojalle) on annettu norsunpää.[63] Afrikassa näitä eläimiä on pidetty enemmänkin arvokkaana saaliina, vaikka metsästys on ollut hyvin vaikeaa ennen tuliaseiden yleistymistä.lähde?
Länsimaisessa kulttuurissa norsuja pidetään yhtenä eksoottisten eläinten vertauskuvista. Afrikannorsu esiintyyUgandan 500 shillingin setelissä[64] jaEtelä-Afrikan 20 randin setelissä.[65]
↑abcWilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): LoxodontaMammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 22.12.2010. (englanniksi)
↑Shoshani, Jeheskel & Eisenberg, John F.: Elephas maximus. (aasiannorsua vrt. afrikannorsuun) Mammalian Species, 18.6.1982, nro 182, s. 1–8. American Society of Mammalogists.Artikkelin verkkoversio. Viitattu 10.2.2010. (englanniksi)
↑Owen-Smith, R. Norman: Megaherbivores: The Influence of Very Large Body Size on Ecology, s. 16. Cambridge: Cambridge University Press, 1988. ISBN 978-0-521-23385-9Teoksen verkkoversio (pdf) Viitattu 19.1.2019. (englanniksi)
↑abLancel S: ”From Cartagena to Po Valley”, Hannibal, s. 63. Wiley-Blackwell, 1999. ISBN 978-063121848-7(englanniksi)
↑Norsukanta elpyy. Tieteen Kuvalehti, 2005, nro 8, s. 8. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 28.1.2010.
↑Barnes, R. F. W.: How reliable are dung counts for estimating elephant numbers? African Journal of Ecology, Maaliskuu 2001, 39. vsk, nro 1, s. 1-9. Blackwell Publishing.Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.2.2010. (englanniksi)
↑Elephant, 2000, 2. vsk, nro 4, s. 11–12. Elephant Research Foundation.Artikkelin verkkoversio. Viitattu 10.2.2010. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
↑Many people who have never been to Africa would wish their governments to support elephantconservation simply because they like knowing that the elephant is still there. Viite:Glennon, Michael J.: Has International Law Failed the Elephant? American Journal of International Law, 1990, 84. vsk. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.2.2010. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
↑Hoare, R. E.: Determinants of Human-Elephant Conflict in a Land-Use Mosaic. Journal of Applied Ecology, 1999, s. 689–700. British Ecological Society.Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.2.2010. (englanniksi)
↑Naughton-Treves, Lisa: Predicting Patterns of Crop Damage by Wildlife around Kibale National Park, Uganda. Conservation Biology, helmikuu 1998, 12. vsk, nro 1, s. 156–168. Blackwell Publishing.Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.2.2010. (englanniksi)
↑Gillingham, Sarah & Lee, Phyllis C.: The impact of wildlife-related benefits on the conservation attitudes of local people around the Selous Game Reserve, Tanzania. Environmental Conservation, 1999, 26. vsk, nro 3, s. 218-228. Cambridge University Press.Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.2.2010. (englanniksi)
↑Kideghesho, Jafari R., Røskaft, Eivin, Kaltenborn, Bjørn P.: Factors influencing conservation attitudes of local people in Western Serengeti, Tanzania. Biodiversity and Conservation, Kesäkuu 2007, 16. vsk, nro 7, s. 2213-2230. Springer Netherlands.Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.2.2010. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
↑Santiapillai, Charles: African elephants: surviving by the skin of their teeth. Current Science, 10.10.2009, 97. vsk, nro 7, s. 996–997. Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 10.2.2010. (englanniksi)
↑Kangwana, Kadzo (toim.): ”Getting to know a population”, Studying Elephants, s. 59. African Wildlife Foundation, 1996. Teoksen verkkoversio (PDF). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
↑Goodwin, Harold J.: Tourism, conservation, and sustainable development: case studies from Asia and Africa, s. 73. IIED, 1998. ISBN 9781904035251Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
↑Wise, Terence & Hook, Richard: Armies of the Carthaginian Wars, 265–146 BC, s. 12. Osprey Publishing, 1982. ISBN 9780850454307Teoksen verkkoversio Viitattu 2.2.2010. (englanniksi)
↑Raleigh, Walter; Oldys, William & Birch, Thomas: ”VI. The History of the World. Book V. Luvut 1–3.”, The Works of Sir Walter Ralegh, Kt; Now First Collected: to which are Prefixed The Lives of the Author, s. 242. Oxford: University Press, 1829. (englanniksi)
↑Polybios: The Histories. (kääntäjä William Roger Paton) William Heinemann, G.P. Putnam's Sons, 1922. (englanniksi)
↑Livius: The War with Hannibal: Books XXI-XXX of the History of Rome from Its Foundation. (kääntäjä Aubrey De Selincourt) Penguin Classics, 1965. ISBN 9780140441451(englanniksi)
.jpg)
.jpg)